Kapinaviikot Eirassa

Tarttuminen Tuomas Hopun uutuuteen herätti mielenkiinnon Helsinkiin keväällä 1918. Lainasin kirjastosta Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjan Helsinki 1918, jossa kuvattiin lopputaistoa edeltäviäkin kuukausia. Mutta kaikkein hienointa olisi löytää talohistoriikkini kohteessa kirjoitettu päiväkirja. Tai edes näköetäisyydellä...

Jossa asui lempikirjoittajani Juhani Aho. Joka kirjoitti muistiinpanoja kevään viikkoina. Ja julkaisi ne kirjoina Hajamietteitä kapinaviikoilta I, II ja III, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut. Ei jää paljon valitettavaa.

Tosin selailuluku kertoo, että Aho kirjoittaa enimmäkseen laajemmista kuvioista kuin lähiympäristön arjesta. Teksti ei ole yksioikoista ja tarjonnee mielenkiintoisen näkymän sisällisotaamme.

Paikallishistoriallisestikin mukana oli helmiä, kuten venäläisten laivojen tahallinen räjäytys:

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä.

Niko Lipsasen oheisessa kuvassa (CC BY-NC-SA 2.0) Juhani Ahon patsas katselee samalle meren selälle.

Huhtikuun 13. päivä Aho kirjoitti

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli »länsi». Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä.