Sain haasteen

Willimies Lappeenrannasta eli Jukka Siiskonen heitti haasteen., jonka olin saanut aiemmin myös Sami Liuhdolta (ja unohtanut, anteeksi!). Toimintaohjeet
A. Kiitä haasteen antajaa
B. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle.
C. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta.
D. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi.

A. Kiitos! ja Kiitos!
B. Hmm. Etten toistaisi itseäni (tällä kertaa) niin haasteen saavat Jessica Parland-von Essen (Essetter) ja hänen kurssilaisensa
C. Willimiehen jälkiä seuraten skippaan tämän.
D. Täyden satunnaisuuden sijaan henkilöhistoriaa lapsuus-, historia- ja museopainotteisesti

1. Mummon tarinan mukaan pitkä päivä Helsingissä oli uuvuttanut minut (suunnilleen koulun aloitusiässä) melko totaalisesti, mutta olin piristynyt täysin, kun ehdotettiin käyntiä museossa. Ja jaksoin kulkea siellä innokkaammin kuin äiti ja mummo.
2. Villa Maireassa oli esillä Mauno Hartmanin veistoksia. Sukunimen perusteella yhdistin taiteilijan tuolloin TV:ssä pyörineeseen sarjaan Mary Hartman ja esitin kommentin, joka on vanhemmiltani sittemmin unohtunut. (Mauno Hartmanin CV:n perusteella tämä on tapahtunut 1978.)  
3. Näin ala-asteikäisenä unta, jossa kiertämällä Kokemäen kirjaston hyllyt juuri oikealla tavalla löytyi hakemistokorttilaatikko, jossa oli sisällä... Uni oli niin todellinen, että kiersin hyllyjä toivorikkaasti myös valveilla.
4. Olin Englannissa ensimmäistä kertaa 8-vuotiaana äitini kanssa. Vietimme viikonlopun hänen ystäviensä sukukartanossa, jonka keittiön ikkunaan oli raaputtanut nimmarin joku kuningashuoneen George. En ihan ymmärtänyt asiaa. Enkä sitä, että kartanon kappelin kirkkomaalla oli hautakivet siirretty aidaksi alueen reunoille ruohonleikkuun helpottamiseksi.
5. Olin 11-vuotiaana superylpeä kuulumisesta Limnell- ja Hohenthal-sukuihin. Eli en tajunnut mitään.
6. Jollain varhaisella kielikurssilla (11/12/15v) Englannissa kävin kaupungin museossa jo ennen kuin sinne järjestettiin retki.
7. Yläasteen luokkaretkellä Helsinkiin ensisijainen kohteeni oli Taideteollisen museon näyttely. Suunnistusongelmana oli se, ettemme ystäväni kanssa heti ymmärtäneet, että kadun toisella puolella oli parilliset ja toisella parittomat numerot.
8. Vasta aloitettuani sukututkimuksen vuonna 1995 ymmärsin, että Kyläkosken talo ei ole sukulaisteni mukaan nimetty vaan me kaikki sen. Käännöksen kautta.