Myötäjäisarpajaisvoittajia 1778

Helena Matintyträ Kaarinan Kekkulasta (Inrikes tidningar 5.2.1778)
Lisa Juhantytär Kangasalan Mattialasta (Inrikes tidningar 26.2.1778)
Maria Matintytär "Kulsiala"n pitäjästä (Inrikes tidningar 19.3.1778)
Margareta Jöranintytär Rusatar Paltamosta, Anna Hämäläin Tohmajärven Ertolasta (Inrikes tidningar 13.4.1778)
Lisan Juhantytär Kaarinan Pafvolasta, Anna Hannuntytär Kaupila Oulusta, Maria Erkintytär Paimion Halkilahdelta (Inrikes tidningar 23.7.1778)
Eva Antintytär Orimattilasta, Margareta Jaakontytär Ilmajoen Peuralan Korvelta, Maria Hannuntytär Lapinjärveltä (Inrikes tidningar 13.81778)
Malin Bertilintytär Kempatar Sotkamosta, Maria Kristina Juhantytär Pohjan Västerbystä (Inrikes tidningar 24.9.1778)
Brita Antintytär Pyhäjoen Söderbystä (Inrikes tidningar 15.10.1778)
Maria Jaakontytär Turun läänin Uudeltakirkolta (Inrikes tidningar 26.11.1778)

Väreistä, jatkaen

Taannoisen värisanojen kv-historiaa referoivan kirjoituksen teemat jäivät takaraivooni. Lisää tietoa suomen kielen tilanteesta oli tarjolla omassa kirjahyllyssäni, mitä en ensimmäisen kierroksen Kalevala-keskisyydessä huomannut.

Nykysuomen sanakirjan osa 6:ssa on yleisimpien sanojen etymologiat. Kaikki värit eivät ole tulleet mukaan, mutta sana musta löytyy. Se ei ole uralilaisten kielten vanhimpaa sanakerrostumaa, sillä sanalla ei ole vastinetta etäsukukielissämme. Artikkelissa todetaan sama, jonka radio-ohjelmasta opin: musta kuuluu kaikkien kielten värimäärityksiin ja on värisanoista vanhimpia. Ristiriidan ratkaisemiseksi artikkeli olettaa mahdolliseksi, että 'musta' on syrjäyttänyt vanhemman tummaa merkitsevän sanan. Tämä voi olla sininen, sillä tunnemme synonyymiparin mustelma=sinelmä.

Artikkeli yhtyi radio-ohjelmaan myös siinä, että mustan ja valkoisen jälkeen kielissä otetaan käyttöön sana punaiselle. Sanan omassa artikkelissa ei arvailla sen ikää, mutta todetaan vastineita löytyvän myös etäsukukielistä. Näiden perusteella sana on alunperin tarkoittanut karvaa.

Museoviraston julkaiseman Rahwaan puku -opuksen alkupuolella (s. 13-14) puolestaan kirjoitetaan

"'Keltainen', 'kelta' on balttilainen lainasana, jonka vastine balttilaisissa kielissä samoin kuin suomen kielessä merkitsee keltaväriä antavaa liekolajia. 'Sininen', 'sini' kuuluu itämerensuomalaiseen kerrostumaan ja on samoin esihistoriallisen ajan sanoja, jonka vastine tavataan mordvan kielessä hyvin vanhana iranilaisena lainana." "'Vihreä' värin merkityksessä on nuorin sana, jonka alkuperäinen kasvustosta käytetty merkitys 'vihannoiva', 'nuori' on edelleen käytössä. Karjalan kannaksella ja Inkerissä puhuttiin vielä 1800-luvun puolivälissäkin kuvaavasti 'ruohopäisestä', kun tarkoitettiin vihreätä väriä"

Kirjastosta kotiin kantamastani Kalevala-sanastosta olinkin jo saanut käsityksen vihreä-sanan harvinaisuudesta ja saman totesi SKS:n tutkija lähettämässään sähköpostissa:

"Henni Ilomäki muuten toteaa tuossa mainitsemassani artikkelissa, että kalevalamittaisissa runoissa ei juuri mainita vihreää väriä (itkuvirsien kuvastossa se esiintyy satunnaisesti), sen sijaan sininen on suomalaisissa kansanrunoissa yleinen. Kiinnostava ero sekin."

Eli musta oli ennen (ehkä) sinistä ja vihreälle ei tarvittu sanaa ollenkaan. Menneisyydessä asiat olivat toisin kuin nykyään.

 Kuva: Morguefiles

Lähdeviite haulle?

Arvostamani amerikkalainen sukututkija Michael John Neill heitti blogissaan ilmaan kysymyksen "Miten kirjoitetaan lähdeviite (epäonnistuneelle) haulle?" Siis jos tekstissä toteaa, että "N ja M olivat alueella X ainoat sukunimen B käyttäjät" ja tulos perustuu tietyn väestönlaskennan läpikäyntiin (tietyllä tavalla).

Sarjassa kysymyksiä, joihin en muista suomalaisilla keskustelupalstoilla törmänneeni. (Ja minkäslainen lähdeviite edelliseen virkkeeseen pykättäisiin?)

Ångerman-kirjani puitteissa päädyin kuittaamaan vastaavissa tapauksissa tekemäni työn lyhyesti ja informaalisti alaviitteeseen. Kuvauksen varassa hakua ei voi toisintaa, mutta olenpahan kertonut edes jotain. Mieleeni ei tullut ratkaisu, jonka Randy Seaver esitti: kirjoittaa hausta blogipostaus ja tehdä viite siihen.

Tuntuu asiattomalta, enkä tiedä miksi. Ångerman-kirjassa viittasin Dick Harrisonin blogikirjoitukseen ja muihinkin verkkosivuihin, mutta että omaan?

Kuitenkin olin Ångerman-kirjaa(kin) silmällä pitäen kirjoittanut Orpanaan artikkelin, jolla sain siistin alaviitteen erään 1500-luvun tapahtuman mainintaan. Ja vastaavalla tavalla on tarkoitus "hyödyntää" kevään Orpanassa ilmestynyttä juttua ja (toivottavasti) syksyn numeron artikkeliani.

Uskoni paperiin ei siis rajoitu kirjojen julkaisuun.

Historian kirjoittamisesta

Olen viime vuosina tuhahdellut kirjoille, jotka perustuvat pelkästään aiemmalle kirjallisuudelle. Oli siis korkea aika lukea John Toshin kirjan The Pursuit of History kuudennen luvun alaluku, jossa todettiin, että laajemmista aiheista ei voi muuten kirjoittaa. Ja erikoisasiatuntijoiden nipotus on väistämätön seuraus, kirjoittaa Tosh, joka näkee yhden ihmisen kirjoittamilla katsauksilla (tietenkin) kolme tärkeää funktiota.

Ensinnäkin alkuperäislähteistä irroittautuva historioitsija pystyy tutkimuskirjallisuutta tarkastelemalla löytämään uusia rakenteita ja korrelaatioita varsinaisen tutkimuksen myöhemmäksi kohteeksi. Toiseksi tällaiset katsaukset ovat pääasiallinen tapa tuoda historiantutkimusta tiedoksi laajemmalle yleisölle. Kolmanneksi synteettisessä kirjoituksessa voidaan paneutua selitysmalleihin, jotka eivät "mahdu" pienempään tilaan.

Luvun lopuksi Tosh hahmottelee hyvän historiankirjoittajan ominaisuuksia. Ensinnäkin historioitsijan pitää pystyä tunnistamaan tapahtumien suhteita ja löytää lukuisista yksityiskohdista ne rakenteet, jotka parhaiten selittävät mennyttä.

Älyn lisäksi historioitsijalta vaaditaan mielikuvitusta. Ei asioiden keksimiseksi ilmasta vaan lähteiden välisten aukkojen järjelliseen täyttöön. Yksityiskohtia ei voi vain luetella, ne pitää saada elämään.

Vaaditaan ymmärrystä ihmisen ajattelusta ja kokemusta eletystä elämästä. Näkemällä elämää eri maissa ja erilaisissa ihmisryhmissä historioitsijalle on helpompaa kuvitella menneisyyden elämän erilaisuutta.

Ennen kaikkea historioitsijan pitää olla hyvä kirjoittaja.

Ruotsin historian tutut kohokohdat

Toukokuisella Tukholman matkallani olin onnessani kun sain ostettua Sveriges historia tv-sarjan kakkoskauden dvd-pakin. Kesäkuun loppuessa olin katsonut sen suunnilleen kahdesti läpi, enkä ollut enää yhtä iloinen.

Ykköskauden katselukokemuksen kuvasin tänne ja olen ohjelmiin myöhemminkin palannut. Minusta jaksoissa on tuore ote ja mukana "uusia" aiheita/näkökulmia Ruotsin keskiaikaan. Liekö selityksenä heikommat lähtötietoni? Sillä vuodesta 1520 aloittanut kakkoskausi tuntui huomattavasti konventionaalisemmalta. Jopa tylsältä.

Jakso Vasatiden (1520-1611) yritti kovasti tehdä Vasa-suvun kuninkaista mafiaperhettä. Kummisedän musiikki ei riittänyt vakuuttamaan, kun kaikki selostettu tuntui tutulta. Uutta oli maininta, että Kaarle IX oli innokas syyttämään siveellisyysrikoksista ja valtakaudellaan annettiin ennätysmäärä kuolemantuomioita. Dick Harrison 1500-luvun palkkasoturin asussa jäi myös mieleen.

Stormaktens upgång (1611-1660) esitti 30-vuotisen sodan leirielämän aurinkoisena päivänä ja taustalla soi kevyt pimputus. Kun sotilaat olivat kuvassa, oli musiikki juhlavaa. Ei sodassa ole mitään muuta pahaa kuin väennosto, jonka yhteydessä piipahdettiin tavallisen kansan pariin. Maahanmuutto oli jaksossa vahvasti esillä, en ole tiennyt, että Göteborg oli hollantilainen kaupunki.

Stormaktens fall (1660-1718) syyllistää aatelin, joka edellisessä jaksossa sai asemansa meriiteillään. Sukupolvi ehti vaihtua? Noitavainossa huomioni vei kevyen iloinen musiikki.

Loppupuolella Harrison summeerasi ajan sotilasdiktatuuriksi. Kaarle XII esiintyi aina univormussa, niin kuin oman aikammekin diktaattorit. Suuressa Pohjan sodassa kuoli 200 000 "ruotsalaista" ja sodan kuluessa taisteltiin Narvassa, Poltavassa ja Norjassa. Rokahtavalla musiikilla marssittiin hyökkäykseen Ruotsin rajojen ulkopuolelle. Viis puolustussodan epäonnistumisesta, Suomen alueen miehitystä ei mainittu ollenkaan!

Upplysningens tid (1718-1809) sentään kertoo, että Hattujen sodassa Suomi miehitettiin. Kustaa III:n sodan kohdalla taisi (?) tulla selväksi, että se taisteltiin Suomessa. Ja väleissä tiedettä, kuningashuonetta, kaakeliuuneja ja ruotsalaisten hoitamaa orjakauppaa. Lopuksi aurinkoisena päivänä kuvattu Suomen sodan taistelun elävöitys ja hups, Ruotsi menetti vähän aluettaan. Viaporin antautuminen ja sotajoukkojen heikko kunto selityksenä

P. S. Kyllä, katsoin myös kaksi viimeistä jaksoa, jotka kertoivat Bernadottelandiasta.

P. S. 2. Samalla kirjakauppakäynnillä lastenosastolta ostamani Hitler ja Stalin kirja on luettu ja hyväksi havaittu.

Kuvat: [Kustaa I] Recueil de portraits gravés au trait, Gallica ja Linnée / Ambroise Tardieu direxit, Gallica

Sudet ja lapset

Jvahe herätti mielenkiintoni blogikirjoituksellaan, jossa hän kritisoi suomalaisen Wikipedian susi-artikkelia. Siinä on kieltämättä erikoinen pätkä:

Lähdekriittisesti todistettuja suden surmia ei ole yhtään. Kuolinsyyt merkitsi ylös paikallisen seurakunnan pappi – vanhempien antaman selityksen mukaan. Erityisesti sairaat tai vammaiset lapset vietiin metsään, mistä "susi" heidät vei. Kun kuolinsyitä alettiin tutkia, suden tekemiä surmia ei havaittu yhtäkään, mikä antaa aiheen epäillä, onko niitä koskaan ollutkaan.

Itsellenikin tulee mieleen, että suden syömäksi on voitu ilmoittaa jollain muulla tavoin kuollut tai kadonnut lapsi. Mutta kuolinsyitä alettiin toki tutkia jo ennen vuotta 1881. Jolloin susikuolemat loppuivat (?) kuin seinään, kun taas edellisen puolentoista vuoden aikana sanomalehtien mukaan Varsinais-Suomessa (!) oli kuollut huomattavan monta lasta. Jotka olivat järjestään torpparien lapsia. Yksi ja sama seonnut susi asialla?

Otos uutisista:

Suomalainen Wirallinen Lehti 7.5.1880: Laitilasta, huhtikuun 24 p. 1880. Surullinen uutinen täältä kuuluu näin:
Eilen perjantaina vähä vailla kello 2 päivällä söivät sudet Laitilan pitäjän Viikaisten kylän torpparinpojan Petter Viikin 2 1/2 vuoden ikäisen tyttölapsen Johanna Josefinan, joka leikitteli 6 vuoden vanhan sisarensa kanssa 45 syltää kaukana torpan tuvasta. Samana iltana, sittenkun miesjoukolla kauvan haettiin, löydettiin kuolleen tytön pää ja vähän knumuruja, noin parin kolmen virstan päässä metsässä. Kengät, sukat ja vähän muita vaatteita löydettiin likempänä torppaa.
Sanomia Turusta 18.5.1880: ... Prunkkalan kappelissa tapahtui lauantaina t. k. 15 p. Noin kello 6 aikaan ehtoolla hyökkäsi susi Karviaisten kylässä torpparin Jaakko Latvan 3 vuotian tyttölapsen kimppuun hänen leikitellessään ainoastaan muutaman sylen matkalla asuntohuoneesta, tempasi saaliiksensa ja katosi metsään. Takaa ajaessa löydettiin ainoastaan vaatteen rääpäleitä.
Suomalainen Wirallinen Lehti 21.10.1880: Taaskin lapsi suden saaliiksi. Kolme- tai neljä-vuotias tyttö on, kuten Å. U. kertoo, viime viikolla Paimion pitäjän Tomeron kylässä joutunut suden suuhun. Ennenkuin apuun ehdittiin oli peto repinyt lapsen palaisiin, syönyt sen sisälmykset ja juossut tiehensä. Hirveätä!
Sanomia Turusta 23.10.1880: Jälleen susi syönyt lapsen. Lauantaina lokakuun 16 p:nä puolenpäivän aikana kaipasi eräs Haukkaniemen Vehmaan pitäjän Maarjärven taloon kuuluvassa torpassa asuskeleva itsellisvaimo kuudenvuotiasta lastansa. Ruvettiin lasta hakemaan. Löydettiin niin lakki ja toinen kenkä. Lumessa huomattiin myöskin suden jälkiä ja näitä seurattaissa tavattiin noin virstan matkassa mainitusta torpasta lapsen rikki revitty ruumis. Päästä, selästä, toisesta reidestä ja käsivarsista oli pero irroittanut suuria viipaleita. - Tämä on jo meidän tietääksemme seitsemäs jollei kahdeksas lapsi joka lyhyen ajan kuluessa on henkensä menettänyt Turun lähiseuduilla.
Päijänne 29.6.1881: Toissa maanantai-iltana, tämän kuun 20 p, lähti eräältä Nousiaisten pitäjän Valperin kylän metsätorpasta yhdeksänvuotias poika torpan hevosta noutamaan läheisestä metsähaasta. Kun paikka oli lähellä eikä poikaa kuulunut palaban, lähtivät vanhemmat, pahaa aavistaen, poikaa etsimään, ja kauhuksensa lötävätkin he enää lapsestaan vaan hänen puukenkänsä, muutamia verisiä vaatteita ja suitset, joilla hevonen oli tuotava.
Karjalatar 12.8.1881: Sudet syöneet lapsen, tietysti Turun puolella, niin täytyy Turun lehtien mukaan kertoa, vaikka kauhistuneenakin mieli tuota tehdessä. Vaahdon kappelissa Maskun pitäjää on susi viime sunnuntaina kello 3 iltapäivällä vienyt kahden vuoden vanhan lapsen Lavanmäen yksinäisen talon eteisestä. Seuraavana aamuna löydettiin lapsen toinen kenkä ja sukka sekä muutamia jäännöksiä ruumiista.
Karjalatar 12.8.1881: Susi on taas tappanut lapsen. Torppari Isak Hartman'in Vehmalaisten kylässä Karjalassa 9 vuotias poika on joutunut suden saaliiksi v. k. 22 p. Onneton oli marjoja poimimassa nuoremman veljensä kanssa, kun peto hänet kohtasi ja tappoi, - niin on taaskin luettavana Turun sanomissa.
Sanomia Turusta 10.11.1881: Lapsi jälleen suden saaliina. vahdolta kirjoitetaan meille: Tämän kuun 9 p:nä tapahtui täällä taaas yksi noita kauheita ja surettavia kohtauksia, jotka täällä Länsi-Suomessa jo ovat melkeinjokapäiväisiä, että susi k:lo 12:sta ja 1:den välillä päivällä saakiiksensa vei Askaisten Luukan lampuodin 5-vuotian pojan, jonka ruumis sitten iltahämärässä löydettiin parin venäjän virstan matkalla talosta. Keskipaikka ruumiista oli läpitse purtu, muuten sentään kajomatta. Takaa ajajien ampuminen ja melu kai tekivät, että pedon täytyi siihen jättää saaliinsa. Mainittu talo sijaitsee kunnan läpi kulkevan maantien varrella, jossa mainittu poika oli toisen saman ikäisen pojan kanssa.
Samaan päivänä toisessa kylässä ahdisti susi myös erästä 12-vuotiasta tyttöä, josta tyttö töintuskin itsensä pelasti.

Kun Strömforsin ruukki paloi

Etusivun uutinen sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.6.1805 oli kirje Strömforsin ruukilta. Kirje oli päivätty 24.5. ja siinä kerrottiin tapahtumista 27. päivä huhtikuuta. Tuolloin oli tuntemattomasta syystä tallin katolta alkanut tulipalo yhdeltä iltapäivällä. Kaksi tuntia myöhemmin liekeissä oli 36 rakennusta ja 25 ruukinväen perhettä menettänyt käytännöllisesti katsoen kaiken omaisuutensa. Kaikki osallistuivat sammutustöihin eivätkä ehtineet pelastamaan irtaintaan.

Rakennusten lisäksi savuna meni ilmaan 9 kaunista hevosta, 400 tynnyriä viljaa, 150 tynnyriä suolaa, ruokatavaraa ja ajoneuvoja. Sekä ne perheiden irtaimistot. Vahinko oli niin suuri, että kirjeellään pappi Jacob Lindeqvist tavoitteli ulkopuolisten apua.

Saatuja lähimmäisen rakkauden osoituksia Lindeqvist listasi 21.10.1805 ja listansa julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.1.1806 alla olevan näköisenä.

Kaksi onnistunutta museokäyntiä

Viime sunnuntaina vanhempani olivat käymässä Helsingissä ja yhteiseksi ajankuluksi lähdimme käymään Hakasalmen huvilan Made in Hki 1700-2012 näyttelyssä, joka esittelee Helsingin tavaratuotantoa.

Näyttely yllätti positiivisesti. Kosketusnäytöt olivat toimiva ratkaisu tarkemman esinetiedon jakamiseksi, esineet oli ryhmitelty järkeviin kokonaisuuksiin eikä niitä ollut liikaa. Huvila tilanakin rajasi näyttelyn järjelliseen kokoon. (Tosin jäi takaraivoon fiilis, että jotain tästä jäi puuttumaan. Osa tehdastuotannosta? Arkisemmat esineet?)

Eniten pidin Salinin nyöritehtaan esilletuonnista (Ida Salinista kirjoitin tänne taannoin) ja Easy-Beasy haalarien esillenostosta. Minunkin lapsuuteni on jo museotavaraa!

Lisää oman elämän historiaa saimme, kun äitini kanssa jatkoimme kahvitauon jälkeen Kansallismuseon 1900-luvun näyttelyyn. Siellä oli äidin turkki vitriinissä ja mummon makaroonilaatikkovuoka toisessa. Tavaraa oli yllin kyllin, mutta esillepano antoi kävijän päättää kuinka intensiivisesti sisältöön paneutui.

Me katsoimme useimmat filmit, tökimme isojen kosketusnäyttöjen kuvia (hieman tuskastuen), luimme joitakin esinetekstejä ja yritimme ajaa Kuplalla. Yritykseksi jäi, vaikka 70-luvun lopussa äitini kyllä ajoi samanlaisella pitkin Kokemäen kyläteitä.

Kaipaamaan jäin jotain tekniikkaa, jolla kävijät saisivat näyttelyn herättämät muistot talteen kotiin viemiseksi. Tai voisihan ne tallettaa kootumminkin?

Kuva: Marja Mykkänen, Helsingin kaupunginmuseon lehdistökuvat

Historiablogi-palkinnon ehdokasasettelu käynnistetty!

Nyt se nähhää kenne paijjassa kaulus kestää! (Kitee) 

Erinäisiä kuukausia sitten linkitin Twitteriin ulkomaisen historiablogien palkitsemisilmoituksen ja retorisesti haaveilin, josko moista voisi Suomessa joskus olla. Minua reippaammat aloittivat keskustelun palkinnosta tosissaan ja Anu Lahtinen lähti sitä toteuttamaan. (Lisäys 16:36: Kokosin kyseisen Twitter-keskustelun talteen.) Osallistuin ekaan ideointipalaveriin, mutta jättäydyin sitten sivuun, sillä a) sanaan työryhmä sisältyy työ + ryhmä ja b) en halunnut tulla jäävätyksi kisasta.

Minulle tuli siis iloisena yllätyksenä viime viikon lopulla palkinnon toteutuminen SHS:n ja HF:n tuella painotettuna. FB:n kautta sain linkin julkistussivulle, josta selviää tarvittavat tiedot kaikelle kansalle.  Alun motivaatiokappaleen mukaan tarkoituksena on

nostaa esiin hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia puheenvuoroja, jotka auttavat ymmärtämään mennyttä tai auttavat soveltamaan mennyttä nykyisyydessä.

Myöhemmin selvennetään, että

Keskeisintä on, että blogi kertoo ansiokkaasti menneisyyden tutkimuksesta ja tulkinnoista

Viime aikoina ovat sunnuntaiset linkitykseni täyttyneet siihen tahtiin, ettei hyvistä ehdokkaista ole pulaa. Enköhän 15.8.2012 mennessä saa omani valittua. Silloin alkaa raadin mietintä, kunnes:

Maaten malat katolla, yksitellen kurkihirret. (Turtola)

Sananlaskut: Suomen kansan sananparsikirja (1948) 

Kuva: Course d'enfants en autos miniatures au concours Lépine / Gallica

Ulkomailta kuultua

Podcast-soittimen kesäsiivouksen aika.

Ruotsin radion Vetandets värld kertoi äskettäin pronssikauden esineiden alkuperästä. Pitkin Eurooppaa on kartoitettu kaivosten metallurgisia ominaisuuksia ja nyt voidaan esineistä tutkia raaka-aineiden alkuperä. Onkohan Suomessa vastaavaa käynnissä?

Vetenskapsradion Forum käsitteli 4.6.2012 ruotsalaisuuden olennaista sisältöä. Viikkoa myöhemmin jaettiin kuuntelijakommentti maahanmuuttajalta, jonka lapsi lasketaan "toisen polven maahanmuuttajaksi", vaikka äidillään on 15 sukupolven juuret Ruotsissa... Kommentoija ehdotti (leikillisesti?) että kaikilla pitäisi olla moinen numero, ei ainoastaan tuoreilla maahanmuuttajilla.

Amerikkalaisen Slaten kielipodcastissa käsiteltiin historiaan sijoitettujen tv-sarjojen kielen ajanmukaisuutta. Tietokoneanalyysillä on löytynyt anakronistisia ilmaisuja, joita käsikirjoittajat eivä ole älynneet (tai välittäneet) välttää. Jos kirjoitan joskus historiallisen romaanin sijoitan sen varmasti aikaan ennen kirjoitettua suomen kieltä...

Planet Money käsitteli maaliskuussa kiltojen opetuksia markkinataloudesta. 

Podcast History Extra (joka on kimpassa BBC History Magazinen kanssa) jakson 3.3.2012 toisessa puoliskossa Michael Wood kertoi kiinnostavasta tv-sarjasta, jossa kansallinen historia oli kerrottu yhden paikan näkökulmasta. Lisäksi paikkakuntalaiset olivat mukana historian tutkimisessa ja sen esittämisessä ohjelmassa. Wood esittää myös hyvän ajatuksen kartan kääntämisen hedelmällisyydestä. Maantiede voi hahmottua toisella tavalla kun karttapohjoinen on muualla kuin yläreunassa.

BBC:n Thinking Allowed käsitteli tuoreessa ohjelmassa (13.6.2012) sukulaisuussuhteiden merkitystä ja kehitystä. Talteen oli jäänyt myös sarjan osa 11.1.2012, jonka jälkimmäisessä puoliskossa haastateltiin kirjan Debt: the first 5000 years kirjoittajaa David Graeber. Menneisyydessä on nähty moraalittomana sekä velan anto että velkaantuminen, vaikka velka on ollut oleellinen osa jokaista yhteisöä.

Ruotsin Vetenskapsradion historia puhui 23.2.2012 romanien historiasta ja päivämäärästä 30.2.1712. Jälkimmäinen tuntui SukuForumin kommentoinnin perusteella olivan sukututkijoille tuttu asia: Kaarle XII:n suunnitelma siirtyä vaiheittain kalenterista toiseen jäi sodan jalkoihin. Romanien historia on Ruotsissa monimuotoinen, tunnistetaan viisi eri ryhmääkin. Arkeologisia tutkimuksia tehty, moisista en ole Suomessa kuullut.

(Kotimaasta oli podcast-soittimeen jäänyt roikkumaan  viime vuoden puolelta Minna Lindgrenin kolumni perinneruuista. Sen voi lukea verkosta.)

Kuva Flickr/Whiskeygonebad

Kalastettua

Nuoret kalastajat lehdestä Joulupukki 1908.

Filosofian puutarhassa todettiin:

Monet ihmiskunnan arkea mullistaneet keksinnöt säilykepurkista koneella ompelemiseen ovat mullistaneet nimenomaan elämää kotona. Silti kaikille opetettavassa kouluhistoriassa keskitytään kuvailemaan sotia ja huippupolitiikan kiemuroita.

Turkulaisten opiskelijoiden esseitä on julkaistu otsikolla 1800-luvun kulttuurihistoria. "Työt olivat niin kiinnostavia, että tuntui perustellulta saattaa ne julkisuuteen, kaikkien aiheesta kiinnostuneiden luettavaksi." Hmm... eikö niistä olisi voinut tehdä erikoisnumeron hidasta kuolemaa tekevään Ennen ja nyt -verkkolehteen?
Ilari Aalto julkaisi YouTube-videot päivästään Aboa Vetuksessa ennen ja jälkeen lounastauon.

Tillman mietti sitä, mitä ihmisestä jää. Anneli ajatteli lapsityövoimaa. Tuomo Hämäläinen kirjoitti historian estteettisyydestä.

Tiekirkkoja kiertävä seurue oli ottanut monta kuvaa Uudenkaupungin kirkosta. Reijo Valta esitteli Iisalmen kivikukon. Eva Ahl-Waris raportoi på svenska Hämeen härkätieltä.

Jessica Parland-von Essen, på svenska, lukee yliopiston kirjaston historiaa ja harmistui kun ei löytänyt ilmaista kokon kuvaa tekstinsä kuvituksesksi. Eva Ahl-Waris puolestaan harmistui på svenska Museoviraston arkiston palvelutasosta ja itse otettujen valokuvien hinnoittelusta.

Dick Harrison vastasi på svenska kysymykseen, kuoliko saamelaisia 1300-luvun ruttoepidemiassa.

Havaintoja-blogin kirjoittaja oli lukenut Maikki Harjanteen omaelämänkerrallisen kirjan Ilmaiset monot. Ahmu oli lukenut  Aki Raatikaisen romaanin Kristallikuningas. Kirsi Hietanen luki Annica Wennströmin romaanin Lapinkylä. Sukutarina. Kirsti Ellilä oli lukenut Anneli Kannon Veriruusut.

Ee on lukenut novellikokoelman, jossa käydään Taru sormusten herrasta -elokuvan kuvauspaikalla tavoittelemassa tunnelmaa:

Lindqvistin vaimo vertaa heitä arkeologeihin, jotka haluavat rekonstruoida jotain mennyttä, eivät aikaa, kansaa tai paikkaa vaan kertomusta. Arkeologisia kaivauksia mielikuvituksessa, paitsi päinvastoin: heillä on kuvatodisteet, elokuvat ja dokumentit – vain löydöt puuttuvat.