Suhteellista tietoa

Kun olin kirjoittanut kalenteriini viime perjantaiksi Filosofis-arkeologisen klubin session Osallistava tutkimus ja kaksi relativismin lajia, taisin kiinnittää enemmän huomiota ensimmäisiin sanoihin kuin viimeisiin. Elikä en ollut preparoinut aivojani vastaanottamaan tiedefilosofiapläjäystä. (Klubin nimikin oli tainnut jäädä huomioimatta.)

Parhaani mukaan kuitenkin yritin ymmärtää. Inkeri Koskisen sanoma arkikielelle käännettynä (käsitteellisen relativismin hyläten) oli, että kulttuurien tutkimuksessa on herätty huomaamaan, että yhteisöjen ulkopuolinen tutkija-auktoriteetti ei välttämättä ole paras tapa luoda tuloksia. Tästä syntyy tarve/halu osallistaa ryhmiä, joilla oli suhde tutkimuskohteeseen. Ryhmiä, joiden ajattelu on oleellisella tavalla erilainen kuin tutkijoilla. Voitaisiinko näiden kanssa luoda tasa-arvoinen suhde vaikka käsitykset tiedosta ja sen luomisesta eroavat oleellisesti? Suhteellistamalla käsitteitä?

Koskisen esimerkkien valossa vastaus on ei. Jos osallistettavien tarjoamaa tietoa ei voida käsitellä ja kyseenalaistaa samalla tavalla kuin tutkijoiden itsensä luomaa tietoa, osallistettaviin suhtaudutaan edelleen eriarvoisesti.

Yleisössä tartuttiin Koskisen käyttämään sanaan informantti ja oltiin lähtökohtaisesti sitä mieltä, että arkeologeilla ei moisia ole. Metsäinventointia tehneen kertomus metsurin avusta jätettiin huomiotta ja kommentit paikallisista ihmisistä toivat esiin ristiriitoja ja virheellisiä tiedonantoja. Kiinnostusta osallistavaan tutkimukseen ei siis ollut havaittavissa ja informantiksi oltiin innokkaimmin nostamassa menneisyyden luita. 

Koskisen esimerkit käsittelivät eksoottisia alkuperäiskansoja ja mieleeni palautui eteläamerikkalainen kansa, joka piti tietona vain silmännäkijätodistusta ja torppasi täten kristinuskon tuputuksen. Mutta ajatukseni poikkesivat myös tapaukseen "Verinen Tampere", jossa kaksi paikallista ryhmää eivät kyenneet löytämään tapaa tietojensa yhdistämiseen ja kyseenalaistaminen oli käytössä molemmin puolin.

Kuvailin keissiä lyhyesti ja Koskinen totesi ihastuneesti, että hän voisi käyttää sitä suunnittelemassaan artikkelissa "huuhaa-humanismista". Silmänräpäyksessä tuli selväksi, että Koskinen ei ollut tiedollinen relativisti. Sekä se, että minulle olematon lähdekritiikki on oleellisesti eri asia kuin huuhaa, joksi luokittelisin menneisyyden kuningaskunnan luomisen kirkkojen välimatkoista. Relativismia tässäkin.