Viime lauantaina Topelius-seura järjesti seminaarin Ennenkuulumattomat Välskärin kertomukset Rikhardinkadun kirjastossa. Aloitussanoissaan seuran pj Leena Kirstinä selvensi otsikkoa viitaten Yleisradion toteuttamaan ääneenluetun kirjan äänittämiseen. Tämä vuonna 2010 alkanut yhden miehen urakka on päättymässä lokakuun lopussa. Tähän astiset osathan ovat Areenassa kuunneltavina. Ilmaiseksi kirjan voi verkossa myös lukea: ruotsiksi Projekt Runebergin sivuilla ja suomeksi Project Gutenbergissä. En ollut käyttänyt mitään näistä selailua enemmän vaan toivoin nyt saavani puolessatoista tunnissa tarpeellisen sivistyksen opuksesta.
Ensimmäinen puhuja Mari Hatavara esitteli kirjan rakennetta. Topelius ei ollut käyttänyt historiallista romaania peilatakseen nykyisyyttä menneisyyteen vaan kertoakseen miten nykyisyys johtuu menneisyydestä. Historia on järkevästi etenevä prosessi, jossa barbaarisesta menneisyydestä päästää kaitselmuksen johdatuksella päätepisteeseen. Alussa aatelisiin ja muihin jakautunut kansa saadaan yhdistetyksi. (Juuri kun Marx oli jakamassa sitä uudelleen osiin, mikä tuli esiin seuraavassa esityksessä)
Jonkin verran kirjoitusajankohdallakin oli Topeliuksen tekstiin vaikutusta. Kun Vaasasta tuli vuonna 1855 Nikolainkaupunki, jatkokertomuksena ilmestyvissä Välskärin kertomuksissa hehkutettiin Vaasa-suvun nimen säilyvyyttä. Hatavara totesi myös kirjoitusajan historiakeskustelun päätyneen lähes sellaisenaan kertomuksen henkilöiden suuhun. Tästä olisi ollut kiva kuulla enemmänkin.
Rainer Knapasin esityksestä Topeliuksen historianäkemyksestä en tainnut saada oleellista sisältöä irti. Jos ymmärsin oikein, Topelius oli vielä vuonna 1843 ollut sitä mieltä, ettei Suomen kansalla ole historiaa, mutta luettuaan enemmän vietti 50-luvun kirjoittamalla historiallisia kertomuksia samaisesta aiheesta. Jo häntä ennen historiaa (isoviha, Suomen sota ja suomalainen kokemus) oli nostanut kaunokirjallisesti esiin Cygnaeus. Fiktiota kirjoittavana historianproffana Topeliusta seurasi Yrjö-Koskinen Pohjanpiltteineen. (Sekin Project Gutenbergissä luettavissa ja lukematta.)
Aamupäivän lopetti Kustaa H. J. Vilkuna, jonka aiheena oli (tietenkin) "Isovihan kuvaus Välskäreissä". Sen Vilkuna summeerasi todeten "todellisen isovihan puuttuvan". Topelius nimittäin "mainitsee, mutta ei kuvaa" väkivaltaa taistelujen ulkopuolella. Mahdollisesti siksi, että ajatteli väkivaltakuvauksen ruokkivan väkivaltaa. Tai sitten kyse oli täysjärkisestä itsesensuurista.
Myös kotimaiset väkivallan tekijät ovat Välskäreissä toisessa valossa kuin nykytutkimuksessa. Sissien ihailussa urotöiden tekijöinä Topelius oli "aivan hakoteillä", Vilkunan sanoin.
Vilkunan mukaan Topeliuksen isonvihan kuvausta on motivoinut ajan lähteet, isänmaallisuus ja moraalifilosofia. Ei saanut unohtaa sodan kurjuutta, moraalista rappiota, esi-isien kärsimystä, suomalaisten hädän vähättelyä Tukholmassa eikä 1720-luvun jälleenrakennusta. Topeliuksen isoviha ei pääty rauhansopimukseen, eikä hän pitänyt sitä suuressakaan arvossa, sillä tiesi seuraavista sodista.
(Seminaari jatkui lounaan jälkeen, mutta minä olin silloin muualla.)
Eiköhän Topeliuksen historiakuva ole hiukan hengissä vieläkin, tuo kansan ja kuninkaan liitto aatelistoa vastaan. Kaarle-herttua vetosi kansaan, kansa häneen, nykyään monet presidentit, ja varsinkin Vennamon ja Soinin tapaiset johtajat - joista toki ei ainakaan vielä kuninkaita tullut. Aatelistolla, eli poliittisella ja taloudellisella eliitillä on yhä valta.
VastaaPoista