maanantai 29. lokakuuta 2012

Historiantutkimuksen päivät, lauantai

Parhaat jäivät viimeiseksi, kun omaksumiskyky oli heikoimmillaan...

Ensimmäinen sessio oli otsikoltaan Biografinen käänne? Näkökulmia biografiseen tutkimukseen. Maarit Leskelä-Kärki puhui elämänkerran roolista kulttuurisessa muistissa. Hänen esimerkkitapauksensa oli Maila Talvion 1960-luvulla julkaistu elämänkerta, mutta minulle herättävämpi osuus oli esityksen alkupuoli. Siinä Leskelä-Kärki lyhyesti esitteli suomalaisen naisliikkeen biografiajulkaisuja, joista Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla oli minulle jo ennestään tuttu. (Hyödynsin sitä blogin alkuaikoina materiaalina ja olen sittemmin laittanut samaan luokkaan naishenkilöhistoriallisia tekstejäni.) Mutta olinko ajatellut, että sillä samanaikaisesti luotiin naishistoriaa ja tarjottiin esimerkillisiä elämäkertoja?

Heini Hakosalo oli estynyt tulemasta paikalle, mutta session puheenjohtaja Tiina Kinnunen luki Hakosalon tekstistä pääkohtia. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, osaan nyt sanoa, että "Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli olisi erinomaista aineistoa prosopografiseen tutkimukseen." Hakosalo tuntui argumentoivan, että 90-luvun alussa tapahtui biograafinen käänne. Viimeisenä puhunut Irma Sulkunen taas oli eri mieltä, tai ainakin kaipasi selkeämpää määritelmää biografialle. Hän itse on mielestään tehnyt  ihmislähtöistä ja ihmiskeskeistä tutkimusta. Selkeää, kunnes joku tekee siitä Käsitteen. (Reija Satokangas oli samassa sessiossa.)

Päivän toinen sessio oli Historian käyttö ja vastaanotto koulussa. Sen aloitti Sirkka Ahonen vertailemalla vaikean menneisyyden käsittelyä Suomessa, Etelä-Afrikassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Kaikissa tapauksissa hän oli tunnistanut syyllisyyteen ja uhriuteen liittyviä ikiaikaisia myyttejä kuten valittu kansa, vainolaistarinat ja uhrilla saavutettu vapahdus. Mieleenpainuvin kuva esityksessä oli 20-luvulla julkaistun Lilli Porthanin kirjan Valkoinen kenraali ja pieni Heinrikki kansi. Se resonoi keskusteluosuudessa, kun esiin tuotiin kaunokirjallisuuden merkitys historiatietoisuudessa.

Jan Löfström oli ryhmähaastatellut lukiolaisia historiatietoisuuteen liittyen. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta muistiinpanoni niin kehnot, etten saa siitä kiteytettyä mitään pointtia. Sama ongelma minulla oli Löfströmin toimittamalla kirjalla Voiko historiaa hyvittää?, joka kävi kirjastosta kodissani kääntymässä ilman, että tänne syntyi mitään tekstiä. Liian vaikeita asioita.

Viimeiseksi puhui Jukka Rantala otsikkonaan Mitä peruskoulunsa päättävä nuori osaa ja tietää historiasta. Sain tietää, että sitten omien koulupäivieni opetuksessa on pyritty siirtymään kansallista yhtenäisyyttä rakentavasta sisällöstä historiallisen tiedon luonteen ja käsittelyvalmiuksen opetukseen. Lukion osalta muutosta on tukenut yo-kirjoitusten kysymyksen asettelu, mutta perusopetuksen puolella ei ole vastaavaa mekanismia.

Muutoksen tilaa eli osaamista on arvioitu viime vuonna tehdyllä otostutkimuksella, jonka raportti Historian ja yhteiskuntaopin oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa 2011 on ilmestynyt tämän vuoden puolella. Oppilaita oli pyydetty arvioimaan olivatko väitelauseet faktaa vai tulkintaa sekä yhdistämään käsitteitä selityksiin ja ilmiöitä aikaan. Näissä asiakysymyksissä oli pärjätty hyvin. Mutta avoimien vastausten kysymyksissä, joilla nimenomaan haluttiin mitata historiallista ajattelua, tulokset olivat huonompia.

Raportin kirjoittajien mukaan kyse on kirjoitustaidon osaamisesta, Rantalan tulkinnan mukaan edelleen vanhanaikaisesta opetuksesta. Hän on sitä mieltä, että valittua linjaa pitää jatkaa, tiukentaa ja ohjata arvioinnilla.

(Latasin raportin talteen ja voi olla, että palaan omiin tulkintoihini lähitulevaisuudessa.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti