Vierailu Turkin Saaran luona

Kirjasesta Noituri: kuvaus jokapäiväisestä elämästä, joka on painettu paperille vuonna 1863 kertomatta kirjoittajaa. Arvatenkin enimmäkseen fiktiota, mutta on kuitenkin dokumentti kirjoittajan mahdolliseksi näkemästä asumuksesta 1830-luvulla, jolloin itse on ollut lapsi tai nuori nainen/mies.

Vähä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten oli matala kota metsän törmällä sen tien vieressä, joka Hämeenlinnasta saattaa Tampereelle. Se oli rakettu suuremman kartanon maalla ja muinaisen sotamiehen torppa. [...] Se oli vanhuudesta ritumallansa. Katolla kasvoi ruohoja ja laukkaa, jolla Saara paranteli ulkohaavoja, koisoa ja muita senlaisia vammoja. Plyijykiskoihin puetetut akkunat olivat ijällisyydestä taivaan kaaren muotoiset. Seinät ulkopuolelta olivat puoleksi sammaltuneet, puoleksi harmaan karvaiset. Ympäri seiniä kasvoi pihalla koiruohoa, liperiä, karhunkaalia ja muuta semmoista, jota ikivanhoista ajoista on parannukseksi käytetty.

[...]Turkin Saaran mökki oli sisältäkin katseltava. Kaikki oli laitettu silmiin pistäväksi ja ikään kuin näyteltäväksi; erinomainen järjestys ja siivo siellä kohtasi tuliata, ja kuitenki oli kaikki hyvin vanhan aikaista. Vanha musta tamminen kaappi seisoi yhdellä seinuksella; vuode oli tulipunaisten uutimien takana toisella puolella huonetta. Pöytä ja pari istuinta oli kaapin kaltaista tekoa ja kirkkaaksi pyhittyjä tinalautasia oli iso rivi kolmannella seinuksella. Kaikki oli niinkuin varakkaassa talonpojan huoneessa viimis vuosisadan lopulla; sillä niitä oli ostettu huutokaupoissa, ja ne olivat sata vuotta ennen palvelleet herrasväkeä. Suurin kaunistus mökissä oli toki loukossa seisova seinäkello, josta käki joka lyömisessä tuli ulos ja kukkui hetkitellen. Tämä oli saksalaista tekoa, luultavasti Turkin tuoma Pommerin sodasta.

Takassa paloi alituinen tuli niinkuin muinen Romissa Vestan alttarilla. Mutta tässä uhrattiin ainoasti kahvin jumalalle; mustakahvipannu kökötti aina tulen reunalla. Tässä vieressä lepäsi Kolli ja kiikutteli silmiänsä vierasten sisään tullessa. Takan edessä istui Saara itse ja polki vähäistä mustunutta rukkia. Vaikka muutoin hyvin arka ruokottomuutta vastaan, salli Saara kuitenki mökin katon ja akkunan olemaan täpitäynnä kärpäsiä, sekä vähäisiä, mustia ja vihaisia että suuria, sinisiä ja lihavia, jotka yhdessä pitivät semmoista sorinaa, että tottumattoman korvat hyvin paljo pahaksuivat, jos iho olisikin niiltä saanut olla rauhassa.

Lopun kärpäsien täytyy perustua johonkin todelliseen kokemukseen, ei tuollaista voi ilmasta keksiä? Elämän realiteeteista vielä pätkä Arijoutsin tekstiä kirjasta Kiitti ja murisi. 1965 s. 31-32

Muinaishämärän aikoina, jolloin esi-isämme vielä raivasivat erämaita ilman kivikkoisen pellon lisää, söivät pettunsa ilman syömäpalkkioita, tappelivat toisiaan vastaan ilman sotakuukausipalkkaa ja lisääntyivät ja täyttivät maan ilman lapsilisää, näinä aikoina oli tapana rakentaa kummallisia asumuksia, joita nimitettiin tuviksi.

Sanomatta lienee selvää, että nämä asumukset olivat mitä alkeellisimpia: piirrustuksia ei ollut hyväksytty Rakennushallituksessa, ikkunat eivät antaneet etelään päin, koska ikkunoita ei ollutkaan, pärevälkeäjohdot eivät olleet upotetut seinän sisään, keskuslämmitys savutti jumalattomasti ja kaiken lisäksi ne olivat kyhätyt pystyyn ilman Arava-lainaa -, mikä jälkipolville on selvänä todistuksena niistä alkeellisista oloista, joissa esivanhempamme elivät.