Mahdollisesti vastaukset löytyvät jostain, mutta eivät selausluennalla viime vuonna ilmestyneestä Hannele Klemettilän ja Laura Jaakolan kirjasta Mansimarjasta punapuolaan. Marjakasvien kulttuurihistoriaa. Kirjassa oli kyllä monipuolista sisältöä m.m. ravintoainesisältöjä (s. 150-151), ruokareseptejä, kosmetiikkaohjeita ja värjäysvinkkejä.
Historiassa liikuttiin Amerikasta Eurooppaan, esihistoriasta nykypäivään. Konkreettista tietoa Pohjolasta edusti Linnén Lapin matkan havainnot, Louhisaaren keittokirja ja Lönnrotin Flora Fennica. Ensiksi mainitusta oli minulle uutta tietoa, että "lappalaiset säilyttivät lakkoja talven yli sellaisenaan, tunturin lumeen haudattuina, ja ne olivat keväällä yhtä maukkaita kuin säilöön pantaessa." (s. 37) Pakastemarjat ovat siis suomalaista ruokakulttuuria jo 300 vuoden ajan!
Runsaasta piirroskuvituksesta tuli mieleen äskettäin selailemani kasvikirja, jossa oli mielestäni selkeällä rakenteella ja reippaammalla rajauksella saavutettu parempi tulos. Mutta vähemmän kulttuurihistoriallisempi?
Esimerkkinä entisajan marjan käytöstä, joka ei ole enää omana aikanamme tapana, pätkä jatkokertomuksesta Kapina Porvoossa. Kertomus kahdeksannentoista vuosisadan keskipaikoilta (Turun Lehti 10.10.1885):
"No, mutta yksi kuppi vaan, yksi ainoa", rukoili emäntä vielä.
"Ei, ei suinkaan! Älkää kaatako! Jo piisaa, jo piisaa!"
"No, koska kahvini teille ei enää kelpaa, niin maistellaanpas sitten marjahillaani".
"Ah, vaarainhilla teillä on aina niin erinomaisen hyvää!" hymyeli leski.
"Ei sitä osaa kukaan niin makuisaksi keittää, kuin te", vakuutti räätälin rouva.
"Kaisa!" huusi Petronella rouva piikaansa, ja käski sisään astumaan. "Korja tämä pois ja tuo hilla".
Pian oli jokaisella kukkupäinen teevati edessään ja nyt alkoi niin ahkera kalisteleminen lusikoilla, että kuului ikäänkuin olisi siinä riihtä puitu. Puhe sitä vastoin oli kokonaan vai'ennut, suulla kun oli muuta tärkeämpää työtä.
Tässä tämmöinen epätieteellinen kommentti: Kyselin joskus isältäni, miten hänen lapsuudessaan 30-luvulla marjoja kerättiin ja säilöttiin. Hän sanoi, että suurempia määriä säilöttiin vain puolukkaa, joka säilyi saaviin survottuna talven yli kylmässä puorissa. Siitä keitettiin puuroa.
VastaaPoistaMuita marjoja säilöttiin vain, jos sattui olemaan rahaa ostaa sokeria. Hilloaminen ja mehustaminen kyllä osattiin, mutta rahaa sokeriin ei useimmiten ollut. Jotkut keräsivät muitakin marjoja ja myivät ne isompiin taloihin tai kartanoon.
Sellainen käsitys on minullakin, että puolukka oli ainoa säilytetty marja. Siksi nuo pakastemarjat olivat iloinen yllätys. Sääli, ettei marjojen kuivaaminen tullut esiäideillemme mieleen. Sinnehän olisivat puuroon uponneet nekin vitamiinit.
VastaaPoistaMinulla on hämärä mielikuva torppareilta vuosivuokran osana vaadituista marjoista, mutta en tässä uskalla luottaa muistiini.
Ihan 30-luvulle asti ei tietoni yllä, mutta 40-luvulle kylläkin. Äitini kuivasi mustikoita ja ne olivatkin erinomaisen makeita. Vieläkin ostan kuivattuja mustikoita, jos eteen sattuu. Puolukkahan säilyy hyvin survottuna, mutta olen kuullut että linttejä/lakkoja/muuraimia on säilytetty astiassa kylmässä suonsilmässä. Kypsinä poimitut lakatkin säilyy aika hyvin ilman sokeria omassa mehussaan. Karpaloitahan on poimittu syksyllä vähän ennen lumen tuloa ja keväällä lumien sulettua pälviksi.
VastaaPoistaÄitini äidin isä Severi Sarva Sysmän Nuoramoisista kertoo 15.9.1939 haastattelussa seuraavasti: "Päivätyövelvollisuuteni torpparina teki 3 hevostyöpäivää joka viikko ja lisäksi kesällä 52 jalkatyöpäivää, sitä paitsi oli taloon toimitettava 2½ ltr. mansikoita ja sama määrä vattuja, 15 ltr. puolukoita sekä lisäksi joku määrä, en muista enää paljonko talia ja voita."
VastaaPoistaKuitenkin tämä Sarvasillan torppa oli merkitty rippikirjassa otsikolla r.torp, räntetorp, verotorppa. Kartanoa lähempänä olevat torpat oli otsikon d.torp, dagsvärktorp, päivätyötorppa alla.
Eli verotorpparikin teki paljon päivätöitä ja toimitti sitten vaikkapa näitä marjoja Nordenlundin kartanoon.
Erkki Kiuru