Yllä oleva kunniavartio kuvitti lehteä Joulupukki I 1919. Sen alle sopisi arvio kirjastosta parhaillaan lainassa olevista kirjoista Suomalaisen sotilaan historia : ristiretkistä rauhanturvaamiseen (2011) ja Suomalainen sotilas. Muinaisurhosta nihtiin (2010), mutta a) niihin tutustuminen on tuskin alkanut ja b) eihän tämä mikään kirjablogi ole.Kirjoja avaamatta epäilen, että niistä ei löydy samoja sotilaan elämän aspekteja kuin BBC:n radiodokumentista The Kill factor, jonka viime vuoden lopulla kuuntelin. Pariin kertaan.
Kuten otsikosta voi arvata, ohjelman fokuksessa on tappaminen. Miten sotilaat opetetaan tappamaan käskystä, miltä tappaminen tuntuu ja miten tapahtuneesta puhutaan tai ollaan puhumatta. Miten tappamisesta tulee helpompaa kun vihollista ei näe ihmisenä ja saa taistelukokemusta.
Minulle uutta tietoa oli II maailmansodan aikaan S. L. A. Marshallin tekemä tutkimus, jonka mukaan vain 15-20% amerikkalaisista sotilaista pystyi ampumaan. Samantapaisesta tappamisen välttämisestä kertovat Gettysburgin tantereelle jääneet ladatut aseet. Marshallin metodeja, tuloksia ja kirjaa Men Against Fire: The Problem of Battle Command on kritisoitu ja ainakin Vietnamin sodan veteraaneja haastateltaessa päädyttiin käänteiseen tulokseen. Siellä 84-90% sotilaista käytti aseitaan. Mutta edelleen jää jäljelle niitä, jotka eivät yrittäneet tappaa.
Kuten olen muistaakseni tällä todennut, suomalainen sotahistoria 1900-luvulta ei kuulu kiinnostuksen aiheisiini enkä siitä myöskään paljon mitään tiedä. En siis sitäkään, onko tutkittu suomalaisten sotilaiden ampumahalua/kykyä viime sotiemme aikaan. Miehet olivat puolustamassa konkreettisesti omaa maataan eli motivaatio on ollut toinen kuin jenkeillä Tyynen valtameren saarilla tai Vietnamin viidakossa.
Hei vaan!
VastaaPoistaSuomalaista uutta sotahistoriaa edustaa hyvin Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittama artikkelikokoelma Ihminen sodassa (2006). Teoksessa sivutaan myös suomalaissotilaiden ampumahalukkuutta.
Viisi vuotta sitten osallistuin aineopintojeni yhteydessä luentosarjalle, jolla aihetta niinikään sivuttiin. Esiinkaivamieni muistiinpanojen seasta löytyy eräällä luennolla mainittu laskuesimerkki. Yhdellä laskentatavalla ja olettaen, että tietty määrä puna-armeijan jatkosodan kokonaistappiosotilaista menehtyi kivääri- ja konetuliaseiden tulitukseen, saadaan tulokseksi, että noin puoli promillea (1:2000) ammutuista laukauksista osui. Täytyy toki muistaa, että tappaminen jakautui epätasaisesti: suuri osa konekivääri- ja konepistooliampujien ammuksista ei osunut. Lisäksi osa sotilaista tutkimusten mukaan ampui paljon ja "tehokkaasti".
Muistitiedon mukaan suomalaissotilailla esiintyi rintamalla omia periaattellisia ratkaisuja. Monet kokivat, ettei sota pääty yhden ihmisen tappamiseen ja ampuivat aseillaan ohitse. Moni myös ajatteli, että ampuu vain itseään puolustaakseen, ettei "ammu ensin". Toisaalta tarkasteluissa on tullut esiin myös "tappamisen kulttuuria", murhaamisen ja kiduttamisenkin helppoutta sodan poikkeustilanteessa - vapaaehtoisia teloituskomppanioita, voitonmerkkien (kuten vihollisen ruumiinosien) keräämistä, ruumiiden halventamista ja niin edelleen. Sodalla on monet kasvot.
Edellä mainittua teosta tuoreempi uutta sotahistoriaa valottava teos on Jenni Kirveen ja Sari Näreen toimittama Ruma sota (2008), joka niinikään on mielenkiintoinen lukukokemus.
Tuota "Muinaisurhosta nihtiin" voi suositella. Sille on kaksi jatko-osaa, joita ei valitettavasti vielä museomme käsikirjastossa ole. Hyvä perusteossarja vaikuttaisi olevan. Ensiksi mainitsemasi teos näyttää olevan tiivistelmä tästä trilogiasta, huomasin sen itsekin ihan vasta kirjakaupassa.
VastaaPoistaJenni, kiitos informaatiopaketista!
VastaaPoistaKari, lainasin kirjastosta ensin sen tiivistelmän ja yllätyin positiivisesti kirjoittajien nimistä ja ulkoasusta. Ja löysin jopa Olof-projektiin sopivan tiedonmurun, joten lisää toivoen kannoin kotiin muinaisurhotkin. Enkä turhaan. Jos jaksan vaan lukea, niin saaneen tuoreen ja melko kattavan katsauksen Suuomen esihistoriaankin.
Itse tunnustan tässä, että alkuperäistrilogian sinivalkoinen kansi ei todellakaan tehnyt vaikutusta. Ränttäsin siitä kirjamessuilla kustantajan tiskilläkin: miksei suomalaista sotahistoriaa käsittelevien kirjojen kansissa voi käyttää kuin sinistä ja valkoista? Siis vaikka miten muinaisista ajoista olisi kyse... Mutta sisältö oli huomattavasti parempi kuin kannet.
VastaaPoistaMitä tappamiseen tulee, niin aina on asiaa tutkittaessa käynyt ilmi, että normaali ihminen on perin haluton surmaamaan lajitoveriaan, mutta kun sen on kerran tehnyt niin alkaa se siitä sujua ja pian ei tunnu enää missään. Varsinkin kun voidaan perustella tappaminen sillä, että ne ”toiset” aloittivat, kuten Suomen sisällissodassakin.