Tietokirja-tapahtuman eilisen paneelikeskustelun otsikkona oli "Tietokirjat Suomen historian kipupisteiden kuvaajana". Luulin kuulevani tuoreista vankileirikirjoista tai aiheista, jotka on peräti käsittelemättä. Vaikka saamelaisten kohtelusta? Hui hai. Ensimmäinen kysymys käsitteli sotaa ja sotakirjallisuuden määrää. Puheenjohtajalta, joka esitteli itsensä filosofian tohtoriksi, olisin halunnut kysyä mihin tutkimukseen perustui väite sotakirjallisuuden erityisen suuresta määrästä Suomessa. Kun sitä julkaistaan suurehkoja määriä muuallakin.
Matti Klinge vastasi aloitukseen noin vartin mittaisella monologilla, josta tavoitin selitysmalliksi sodan viihteellisyyden. Jenni Kirves argumentoi kyseessä olevan trauman ja halun hakea "todistusta sille, että uhrit eivät olleet turhia". Klinge yritti teilata tämän anekdootilla. Moinen ei sopisi luonnontieteisiin, mutta kuuluu näköjään ansioituneen historiantutkijan työkalupakkiin.
Markku Jokisipilä ehti jossain välissä viitata mielenkiintoisen kuuloiseen tutkimukseen, jossa hän oli vertaillut muutaman maan historian esityksiä internetissä. Suomenkielisessä wikipediassa kuulemma viimeisten sotien sivut katsotuimpia.
Puheenjohtaja yritti viedä keskustelua kauemmas menneisyyteen, mutta valitettavasti käytti käsitteitä, joista Klinge sai aiheen kritisoida niitä ja muitakin propagandistisia eli kantaa ottavia sanoja. Saimme m.m. kuulla maailmansodan olevan amerikkalainen termi. Luulin juuri luennoilla oppineeni, että sen ottivat ensimmäisenä käyttöön saksalaiset jo ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta ilmeisesti olen erehtynyt. Samoin kuin ajatellessani, että paneelikeskusteluun osallistujien pitäisi huomioida toisensa ja yleisö?
Järkevin Klingen pointti oli nostaa esiin Tuomas Heikkilän Piispa Henrik -tutkimus esimerkkinä kaukaisempaan menneisyyteen liittyvästä kipupisteestä (ja tietokirjasta, mainittiin niitäkin siis yksi). Tosin hän ei halunnut käyttää sanaa kipupiste ja tässä kohtaa olen samaa mieltä. Eli puhuttiinko tässä loppujen lopuksi kansallisen identiteettimme kulmakivistä?
Loppukaneetissaan Kirves totesi historian tuntemusta tarvittavan, jotta pystyisimme tuntemaan empatiaa ylemmyydentunnon sijaan tarkastellessamme tänä päivänä kärsiviä ihmisiä ja yhteisöjä. Jokisipilä puolestaan huomautti tasapainottelusta: jos tekee tutkimusta yleisön kiinnostuksen kohteista moititaan kaupallisuudesta ja jollei, istuu norsunluutornissa.
Kaikkea sitä yhden otsikon alle mahtuukin.
"Saimme m.m. kuulla maailmansodan olevan amerikkalainen termi."
VastaaPoistaMaailmansodasta terminä täällä. Weltkrieg käytössä jo 1904.
Kiitos analyysistä! En ollut paikalla, mutta voin hyvin kuvitella, millaista seminaarissa oli... ;-)
VastaaPoista@Kari: Jep, katsoin samaa sivua, mutta jätin linkittämättä. Tekstissäni oli ripaus ajatuksellista epärehellisyyttä, sillä oikeasti Klinge puhui toisen maailmansodan nimeämisestä antaen esimerkkejä, joiden mukaan esim. Ranskassa käytettäisiin (ensisijaisesti?) muuta termiä.
VastaaPoistaKaikki pointit käsitteiden vaikutuksesta ajatteluun olivat tietenkin valideja, vaikka eivät mielestäni kuuluneet kyseiseen keskusteluun. Kun olen koko ikäni kuullut toisesta maailmansodasta en kyseisen ajan (alkupisteestähän hieman eri määritelmiä) sotia ole erillisinä koskaan hahmottanut. Niinpä suuni loksahti auki viimeistään siinä vaiheessa, kun Klinge sanoi olevan uudenaikaista sanoa Suomen osallistuneen toiseen maailmansotaan ja antoi ymmärtää, että tämä olisi myös jotenkin virheellistä.
Suomen horisontista katsoen Klinge kyllä oli oikeassa. Mitä Wikipediaan tulee, niin Leningradin piiritystä koskevassa suomenkielisessä artikkelissa ilmoitettiin ykskantaan, että sitä tekivät suomalaiset ja saksalaiset...
VastaaPoista@kaima: Siis että talvisota, jatkosota ja Lapin sota eivät olleet osa toista maailmansotaa? Vai mistä on kyse? En pysynyt ensinkään kärryillä näissä Klingen järkeilyissä, enkä tässä Leningrad-asiassakaan: tarkoititko että suomalaiset vain ”saartoivat”, eivät ”piirittäneet”?
VastaaPoista