Jokin viikko sitten Kirsti Ellilä suunnitteli kirjaa Topeliuksesta. Ryntäsin linkittämään Topeliuksen lapsuudesta kertovista kirjoista tekemäni tekstin kommenttilaatikkoon. Täydellisyyden vuoksi tein asiasanahaun pääkaupunkiseudun kirjastokantaan ja näin löysin Aarre Kantolan tuotannon, johon en ollut aiemmin törmännyt.
Zacharias Topeliusta Kantola käsitteli kahdessa romaanissa: Kukkia kevään sylissä. Zachris Topeliuksen nuoruudenrakkaus (1979) sekä Runoilija ja Kanervankukka. Zachris Topeliuksen ja Greta Rinta-Kahran rakkaustarina (1981). Ensiksimainittua sain luettua neljä lukua eli viitisenkymmentä sivua ennen kuin luovutin.
Kirjoittaja oli selvästi paneutunut lähteisiin, joita takatekstin mukaan olivat "Topeliuksen päiväkirjat, kirjeet, kirjallinen tuotanto ja kirjallisuushistoriallinen tutkimus". Selvästi niistä saa irti hyvin yksityiskohtaista tietoa Topeliuksen elämästä, mutta totesin, että mielummin lukisin siitä kriittisellä asenteella kirjoitetusta elämänkerrasta kuin huutomerkein koristellusta sankarinpalvonnasta.
Arvattavasti Kantolan muu tuotanto on saman tapaista ja ehkä joskus tulee päivä, jolloin olen oikealla lukutuulella. Tarjolla on edellä mainittujen lisäksi historialliset romaanit Villiruusun aikaan. (1976), Rakkautta sodan varjossa (1977), Fredrikshovin vanki (1978) sekä Tuli tyttö luota armahansa. J. L. Runebergin nuoruuden rakkaudet (1983). Turun kirjaston listan "Fiktiivisiä kertomuksia todellisista ihmisistä" perusteella kolme ensimmäistä käsittelevät Anjalan liiton johtajaa eversti Johan Henrik Hästeskoa.
Minusta elämäkertaromaanit oikeista ihmisistä ovat jo ajatuksena vastenmielisiä. Kuin selän takana juoruamista. Valehtelua. Panettelua. Ilkeitä esimerkkejä on viime vuosina ilmestynyt useita. Eikä kohde ja hänen jälkeläisensä voi vaikuttaa asiaan. Maine mennyt mikä mennyt...
VastaaPoista