Akan ilma-matkustus kesällä 1838

Julkaisusarjassa Lukemisia kansalle on vihkonen 158 otsikoitu Akan ilma-matkustus. Tosi tapaus Turun tienoilta v. 1838. Se oli painettu vuonna 1862 ja tekstin kirjoittaja sanojensa mukaan kuullut tarinan itse akalta. Joka esitellään kappaleella

Vaaraniemellä, vähässä metsistössä, jossa muitten puiden ja pensasten parissa myös kasvoi pieniä koivuja, pyrkei vanha akka vihtain ja luutain valmistamista, joko omaksi tarpeekseen saunassa eli huoneessa, tahi kenties myydäksensä niitä. Ijän kaiken on vanhain ämmäin tehnyt mieli koivistoja, eikä juuri sovi uskoa, tämän ämmän poikenneen sellaisesta tavasta.

Pienen sivupolun jälkeen tapahtuma käynnistyy

Äkisti kuuli hän meren puolesta ääniä, kuin hengen vaarasta huutavain. Nyt katosi akan pyörtymys ja hän käänsi silmänsä meren lahdelle. Mitä näki hän siellä? Venheen, joka levottomasti ajeli sinne tänne seka-aaltojen voimasta. Sitte näki hän ..... Eipä - ajatteli ämmä - tämä on vaan uusi pyörtymys, mutta entistä hullumpi. Enkö näe mustaa pilveä lähenevän ja rippuvan ales, juuri kuin tratti. Ja kas, kuinka meri kääntyy pilveä kohtaan ja tarttuu siihen kiinni. Nyt ovat ne sennäköiset, kuin kymmenen (X) numero Turun tornin kellotaulussa. Totisesti ne ovat ristinmuotoiset. Mut kas nyt, o laupias Jumalani, kuinka ne tanssivat ja hyppivät edes takaisin, kas kuinka tuo pieni paatti pyrkii karkuun rantaa kohden. Kas kuin vaimo panee sormensa ristiin ja kuinka molemmat miehet soutavat kaikin voimin. Joko minä olen tullut hulluksi,tahi ah, niin sen täytyykin olla ....... nyt on maailman viimeinen aika. "Meri ja aallot pitää pauhaaman" - "Oh, mun Vapahtajani, ole minulle armollinen."

Hartaudella laski vanhus itsensä ruoholle ja katseli ääneti luonnon suurta ja kamoittavaa näytelmätä.

Tuo vähänen venhe oli onnellisesti pääsnyt rantaan ja sen kolme ihmistä kiiruhti suurella puhdilla ylös metsistölle päin. Akka istui paikallansa.

Ja sitten:

Hän näki vesipatsaan halkeavan, kuuli kuolevan veden-pyörteen körisevän äänen. Nyt havaitsi akka suuren pilven tulevan häntä vastaan. Tuo musta pilvi löyhytteli hänen kasvojansa kohtaan niin lempiästi, niin nukuttavasti. Se kävi oikein päähän; eikä akalla ollut voimaa seisoa pilven suurempata voimaa vastaan. Untanäkevänä kulki hän vaan tuulivirran mukaan.

Lopputulos:

Näyttää siltä, kuin olisi tuulispää vaan tahtonut laskea leikkiä, sillä koska se oli kantanut ämmän metsistön puitten ylitse, välitse, ohitse, raukesi sen tuimuus ja ja ämmä laskui maalle aidan viereen.

Tässä heräsi vanha Helena unen-näöstänsä. Tuulispää oli kadonnut; luonto oli päättänyt kapinansa. Lahti oli rasvatyyni, taivas sinisempi ja kirkkaampi kuin ennen; aurinko oli loistava, kultainen ja uljas, linnut visertelivät niin iloisina, suloisina, pelottomina.