Laura Ekholmin ja Simo Muirin artikkelin koko otsikko kuului Isänmaasuhteen rakentaminen "kansallisten" nimien avulla. Helsingin juutalaisessa seurakunnassa tehdyt sukunimien vaihdot 1933-1944. Se osoittautui mielenkiintoiseksi katsaukseksi suomalaisen yhteiskunnan suhtautumiseen juutalaisiin ja sukunimien kautta ilmaistuun identiteettiin. Helpotuksekseni sisälsi myös lauseen "Onkin syytä korostaa, että yksin sukunimen perusteella ei useinkaan voi päätellä, oliko henkilö juutalaistaustainen vai ei."(s. 35)
Artikkelista selvisi myös suomalaisen "tieteellisen vertaisarvioinnin" taso. Itse en olisi hyväksynyt lausetta "Maaherranvirasto lähetti nimiehdotuksen edelleen tarkastettavaksi joko Suomen sukututkimusseuralle tai Genealogiska samfundetille nimeä vaihtavan henkilön äidinkielen mukaisesti." (s. 39) Mutta ilmeisesti Suomessa pystyy tekemään pätevää historiallista tutkimusta tietämättä, että historian aputieteen tieteellisellä seuralla on kaksikielinen nimi.
HAik:n välissä oli ohut Historian ystävä, joka referoi helmikuisten Historiapäivien antia. Siellä oli näköjään kirjoitettu unioniajan genealogiaa uusiksi, sillä Jyrki Vesikankaan tekstiä lainaten "Unioni syntyi 1397 ja sen alkuajan avainhahmo oli kuningatar Margareetta. Hänen toisen puolisonsa Eerik Pommerilaisen aikana..." Minä ja Wikipedia luulemme Eerikin olleen Margareetan ottopoika, mutta historiaahan kirjoitetaan aina uudelleen. Lehdykän kuvituksen perusteella enimmäkseen miesten toimesta (16 miestä ja yksi nainen).
Lauantain Hesarin yleisönosastossa kahdeksasluokkalainen Milja Nieminen oli järkyttynyt ymmärtäessään, että vielä 50 vuotta sitten naiset eivät päässeet yksin ravintolaan. Hän kirjoitti
Jotta voi muuttaa tulevaisuuden, täytyy tuntea menneisyytensä. Koulussa opetetaan yleissivistävää historiaa ja yhteiskuntaoppia, mutta aiheet ovat usein hyvin pelkistettyjä ja niitä esitetään kapeasta näkökulmasta. Näiden aineiden opetusta pitäisi laajentaa kulmakivistä konkreettiseksi kokonaisuudeksi.Sunnuntain Hesarissa oli suuri juttu kuusamolaisista suunnitellusta DNA-tutkimuksesta. Tekstin mukaan "Kuusamo on Suomen tunnetuin geneettinen isolaatti. Se tarkoittaa eristynyttä väestöllistä saareketta, jossa samat geenit kiertävät pienen populaation sisällä." Kansallisten DNA-tutkimusten tuloksia vilahtelee silloin tällöin julkisuudessa. Minulle on jäänyt epäselväksi, missä määrin pohjalla on sukututkimusta. Tuntuisi järkevämmältä valita otokseen niitä nykyihmisiä, joiden isovanhemmat ovat yhdeltä suunnalta eikä pitkin ja poikin.
Tuohon vaadittava sukututkimus viimeiseltä sadalta vuodelta on edelleen mahdollista tieteellisiin tarkoituksiin. Mutta kirkkoherranvirastojen ovet ovat sulkeutuneet sukututkijoiden ja tutkivien journalistien edessä. Jälkimmäisten edustajana Ilkka Malmberg kirjoitti kulmatekstissään
Emme siis pääse tutkimaan henkilöiden, sukujen, yhdistysten, kyläkuntien vaiheita 1911-1961 - melko merkitykselliset vuodet Suomen historiassa.En kylläkään ymmärrä mistä porsaanreiästä Malmberg on tähän asti päässyt kirkonkirjojen ääreen. Onko artikkelin kirjoitus "historiallista tutkimusta"?
Miten nyt tehdään mikrohistorioita, sukututkimuksia ja lehtijuttuja tuolta ajalta, kun ei saa tietoa ihmisten vaiheista ja jälkeläisistä, joita voisi käydä haastattelemassa? Miten löytää paikkakunnalta muuttaneet ihmiset?
Verkkokeskustelussa 100 vuoden rajan soveltamisesta on vilahdellut ulkomaan esimerkit, joten tiedoksi, että Irlannissa hallitus on päättänyt sanoa laille piut-paut ja aikoo julkistaa vuoden 1926 väestönlaskennan. Sanomalehtijutun perusteella perusteltu juuriaan etsivien turistien palvelemisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti