Pari hetkeä Tieteiden yössä

Ryysäsin bussilta suhteellisen suoraan Suomen pankille, paikan päällä ehkä 20 vaille 5. Avoimien ovien jonoa oli kortteli Snellmaninkadulla ja puoli korttelia Kirkkokadulla. Jäin toivorikkaasti odottamaan, mutta kun järkkärit tulivat 5 yli 5 sanomaan, että sisään pääsee 10 hengen ryhmä kerrallaan, luovutin. Kipitin Topelian lehtisaliin lukemaan HTF:ää (Engmanilta hieno juttu tiedekirja-arvostelusta) ja Hiidenkiveä.

Luennon jälkeen kuulin Akateemisen alen kutsun, mutta muistaen postista tällä viikolla kannetun Amazon-paketin, suuntasin askeleeni Kansallisarkistoon. Sielläkin olisi ollut mahdollisuus ostaa kirjoja, esillä oli iso pöytä kirjaston kaksoiskappaleita ja kokoelmaan sopimattomia opuksia. Ohitin mahdollisimman kaukaa.

Hausenin pasaasin arkistoaineisnäyttelyä katsoin tuskin edes kursorisesti. Saatuani koordinaatit, nousin seitsemänteen kerrokseen, jossa oli teemana aineistojen karsinta. Seinillä olisi ollut luettavaa vaikka millä mitalla, olisi saanut useammallakin ständillä kokeilla arkistojen seulontaa. Maltoin seisahtaa vain yksityisarkistojen järjestämistä esittelevässä huoneessa, jossa oli esillä tavaraa, joka ei päädy arkistoon.


Tapojeni orjana menin sitten kiusaamaan päivystäjää. Vasta udeltuani Astian aikatauluista, minulle selvisi, että olisin voinut olla vanhassa tutkijasalissa kuuntelemassa siitä esitystä. Ehdin loppuun, josta irtosi, että Astia ei ihan lähiminuuteilla ole käyttökunnossa. Yleisökysymyksistä selvisi, että asiakkaita kiinnosti eniten sukututkimusselvitysten hinnat.

Uudessa tutkijasalissa pyöri luentokokonaisuus arjen historiasta. Olisin heti tullessani voinut menä kuuntelemaan Jukka Kortin esitystä, mutta sen otsikko kuullosti niin eksoottiselta, että jätin väliin. Ilmeisesti virhe, sillä lopusta näkemäni esimerkit mainosten käytöstä historian lähteenä vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Istuin saliin kuuntelemaan Kai Häggmanin osuutta. Hän puhui vanhuuden muutoksesta sadan viimeisen vuoden aikana. Ehdottomasti mielenkiintoisin kertomansa asia oli Kansaneläkelaitoksen hallussa oleva vanhusten kulutus- ja onnellisuushaastatteluaineisto vuodelta 1952. Häggman viittasi siihen vanhuuden tutkimusaineistona, mutta koska hän sattui ottamaan esimerkikseen naisen, joka asui samassa kaupunginosassa kuin minä, mieleeni juolahti myös paikallishistoriallinen hyödyntäminen. Puhumattakaan henkilöhistoriasta, jos aineistossa on nimet.

Tai voisi tehdä onnellisuustutkimusta. Neljäsosa haastateltavista eli ilman sähköä, suuri osa oli "hyvin tyytyväisiä" oloonsa ja yli puolet olivat sitä mieltä etteivät tarvitse mitään lisää.