Wilhelmina Sofia Lindgrén (s. 6.6.1877 Kokemäki) otti passin 16.5.1903 ja sisarensa Enni Amanda Lindgren (s. 24.5.1885 Kokemäki) 17.10.1903. Enni lähti Hampurista 23.4.1904 ja saapui New Yorkiin 5.5.1904 ilmoittaen vastaanottajakseen siskonsa, joka oli ehtinyt Michiganin Sault Ste Marieen.
Lähteet:
Siirtolaisuusinstituutti passitietokanta
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 1114
Ancestry.com. Staatsarchiv Hamburg. Hamburg Passenger Lists, 1850-1934 (Staatsarchive Hamburg, 373-7 I, VIII A 1 Band 154, Seite 670 (Mikrofilm Nr. K_1783, )
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1904; Microfilm serial: 15; Microfilm roll: T715_454; Line: 1; .)
lauantai 13. marraskuuta 2010
Hyys, Hyys, Hymylään?
Eilen selvisi Kirjavinkeistä, että tamperelainen Elävän Kirjallisuuden Yhdistys – ELKI ry on julistanut kaikille avoimen Arvoituskirjoituskilpailun. Töissä toivotaan näkyvän " jotain uutta yhdistettynä vanhaan tenhoon, lumoon ja kiperyyteen". Niitä odotellessa alla reilusti yli sata vuotta vanhoja arvoituksia Elias Lönnrotin toimittamasta kokoelmasta Suomen kansan arvoituksia ynnä 189 viron arvoituksen kanssa.
1. Edestä kun kerä, keskeltä kun säkki, perästä kun luudan varsi?
2. Ei vajo suureen mereen, vaan vajoo maanrakoon?
3. Altani syötiin, päältäni syötiin, itse söin ja itseäni syötiin?
4. Elävä pitää puusta, nuora puun nenässä, surma nuoran päässä, henki surman suussa, liikkuva hengen edessä?
5. Elää maailman alusta maailman loppuun asti, ei koskaan viidettä viikkoa näe?
6. Enemmän minä olen tänäpänä nähnyt kuin Jumala?
7. Ennen toista torstaita, tulevata tiistaita, silmin sokiana, käsin rampana, kolmesta kohden koukussa?
Vastaukset alla...
1. Edestä kun kerä, keskeltä kun säkki, perästä kun luudan varsi?
2. Ei vajo suureen mereen, vaan vajoo maanrakoon?
3. Altani syötiin, päältäni syötiin, itse söin ja itseäni syötiin?
4. Elävä pitää puusta, nuora puun nenässä, surma nuoran päässä, henki surman suussa, liikkuva hengen edessä?
5. Elää maailman alusta maailman loppuun asti, ei koskaan viidettä viikkoa näe?
6. Enemmän minä olen tänäpänä nähnyt kuin Jumala?
7. Ennen toista torstaita, tulevata tiistaita, silmin sokiana, käsin rampana, kolmesta kohden koukussa?
Vastaukset alla...
1. Kissa
2. Rasva, öljy
3. Akka söi puun juurella lastansa imettäissä, alla söi sammakko ruopaa juurien kolossa ja päällä orava käpyjä.
4. Onkija onkivärkkinensä, liera ja kala
5. Kuu
6. Nähnyt vertaiseni
7. Ihminen nukkuu
2. Rasva, öljy
3. Akka söi puun juurella lastansa imettäissä, alla söi sammakko ruopaa juurien kolossa ja päällä orava käpyjä.
4. Onkija onkivärkkinensä, liera ja kala
5. Kuu
6. Nähnyt vertaiseni
7. Ihminen nukkuu
perjantai 12. marraskuuta 2010
Käväisin luennolla
HY AY Hhs125 Politiikka ja diplomatia, syksy 2010
On jäänyt kaksi luentoa väliin. Viime viikon torstaina piti käyttää kyseinen aika Turun kulttuurihissan tenttiin lukemiseen (mitä en kylläkään tehnyt) ja tämän viikon tiistaina piti ihan oikeasti istua kyseinen tentti (tuli tehtyä). Tästä lusmuilusta aiheutui merkittävä tiedon puute: minulla ei ollut kirjaesseiden aiheita, jotka oli jaettu luennoilla.
Olin yrittänyt paikata tilannetta lähettämällä spostin luennoitsijalle, mutta en saanut mitään vastausta. Mille löytyi osittainen selitys eilen kun haastattelin silminnäkijätodistajan: luennoitsija oli tuottanut aiheet päästään eikä niitä ollut hänellä ylöskirjoitettuna. Silminnäkijällä onneksi oli ja hän antoi kopsata paperinsa. Tilanne oli taas hallinnassa ja olisin ehtinyt lähteä salista ennen luennoitsijan tuloa.
Mutta jäin katsomaan meininkiä. Edessä istunut poitsu antoi eniten viihdykettä: söi kaksi jugurttia, nyppi kämmeniään ja kysyi kaksi (vai oliko se kolme) kysymystä. Luennoitsija taas jutteli Ison-Britannian ulkopolitiikan ilmansuunnista kylmän sodan aikana. Länsi ja kaakko tulivat käsiteltyä ennen taukoa. Koska lähdin silloin kotiin, minulle jää ikuiseksi mysteeriksi oliko ilmansuuntia enemmän.
Jollen sitten saa tartuntaa nuorilta ystäviltäni, jotka käyttivät tauon huolella kirjoitettujen luentomuistiinpanojen kopiointiin.
Sodassa ja haudassa
SukuForumilla kyseltiin amerikkalaissuomalaisten osallistumista ensimmäiseeen maailmansotaan. Juuri nyt on erinomainen hetki miettiä sitä, sillä Yhdysvalloissa vietetään veteraanipäivää ja sen kunniaksi sotilaslähteet ovat ancestry.com:ssa ilmaiseksi käytettävissä 11.-14.11.2010. Sekä kansalaisista että muista oikean ikäisistä miehistä tehtiin 1917 kutsuntakortti ja nämä ovat hyödyllisiä lähteitä siirtolaisten etsinnässä.
Alkuperäinen kysyjä sai vastauksen, olemassa on tutkimus Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa : Venäjän, Saksan, Ison-Britannian, Ranskan, Australian, Uuden Seelannin, Etelä-Afrikan, Yhdysvaltain, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän armeijoissa vuosina 1914-22 menehtyneet suomalaiset sekä sotaoloissa surmansa saaneet merimiehet. Lisäksi selvisi, että K-G Olin on äskettäin julkaissut kirjan, jossa hän on selvittänyt suomalaisten saamia korkeimman luokan kunniamerkkejä Yhdysvalloista. Kirjasta oli hyvä esittely Pohjalaisessa.
Yritin kontribuoida keskusteluun, mutta en päässyt loistamaan. Muistiini tosin palasi vuosi sitten löytämäni kirja amerikkalaissuomalaisesta näkökulmasta ensimmäiseen maailmansotaan. John Elenius Rantamäen "Sven-Duuva" nuorempi. Pieni romanssi suomalaisen "Nahkapojan" seikkailuista maailmansodan pyörteissä on fiktion muotoon kirjoitettu, mutta silmäilyn (en edelleenkään ole lukenut läpi) perusteella elävästi kirjoitettu. Heikki Koskelan keräämästä listasta selviää, että Rantamäki oli toimittaja ja syntynyt 9.6.1889 Laihialla. Ancestrystä löytyvä Ohio Soldiers in WWI, 1917-1918 kertoo Rantamäen astuneen armeijan riveihin 21.9.1917 ja palveluksesta: "Battery C 336 Field Artillery to Discharge Cook 22 Dec 1917. American Expeditionary Forces 27 Aug 1918 to 8 March 1919. Honorable discharge 27 March 1919." Vuonna 1923 tehdystä passihakemuksesta selviää, että John oli Yhdysvaltain kansalainen vuodesta 1906.
Mainitun kirjan kuvitusta, piirtäjä James Lavery.
Rantamäki allekirjoitti kirjansa esipuheen 11.11.1920, hieman masentavasti kutsuen sitä "välirauhan toiseksi vuosipäiväksi". Sodat jatkuivat ja hautoja on joka puolella. Englantilainen sanomalehti Guardian kertoi keskiviikkona projektista The War Graves Photographic Project, jonka tavoitteena on valokuvata jokainen sotilaan hautakivi tai muistomerkki ensimmäisestä maailmansodasta tähän päivään. Näin lukee etusivulla, eikä kovin selkeästi sanota todennäköistä (?) keskittymistä Ison-Britannian armeijaan.
Sivuston hautakivihaku on ilmainen ja haun voi tehdä myös kansalaisuuden perusteella. Isle of Manille on haudattu suomalainen siviili Arthur Valfrid Schöring, joka oli kuollut 30.4.1942 34-vuotiaana. (Lakkolistan perusteella syntynyt 6.5.1908.) Lisätietoa löytyy Merieläkeläisyhdistysten Keskusliitto ry:n äänenkannattaja El-merin numerosta 1/2008, jossa otsikolla Mansaari on erilainen Sven-Erik Nylund kirjoittaa:
Alkuperäinen kysyjä sai vastauksen, olemassa on tutkimus Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa : Venäjän, Saksan, Ison-Britannian, Ranskan, Australian, Uuden Seelannin, Etelä-Afrikan, Yhdysvaltain, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän armeijoissa vuosina 1914-22 menehtyneet suomalaiset sekä sotaoloissa surmansa saaneet merimiehet. Lisäksi selvisi, että K-G Olin on äskettäin julkaissut kirjan, jossa hän on selvittänyt suomalaisten saamia korkeimman luokan kunniamerkkejä Yhdysvalloista. Kirjasta oli hyvä esittely Pohjalaisessa.
Yritin kontribuoida keskusteluun, mutta en päässyt loistamaan. Muistiini tosin palasi vuosi sitten löytämäni kirja amerikkalaissuomalaisesta näkökulmasta ensimmäiseen maailmansotaan. John Elenius Rantamäen "Sven-Duuva" nuorempi. Pieni romanssi suomalaisen "Nahkapojan" seikkailuista maailmansodan pyörteissä on fiktion muotoon kirjoitettu, mutta silmäilyn (en edelleenkään ole lukenut läpi) perusteella elävästi kirjoitettu. Heikki Koskelan keräämästä listasta selviää, että Rantamäki oli toimittaja ja syntynyt 9.6.1889 Laihialla. Ancestrystä löytyvä Ohio Soldiers in WWI, 1917-1918 kertoo Rantamäen astuneen armeijan riveihin 21.9.1917 ja palveluksesta: "Battery C 336 Field Artillery to Discharge Cook 22 Dec 1917. American Expeditionary Forces 27 Aug 1918 to 8 March 1919. Honorable discharge 27 March 1919." Vuonna 1923 tehdystä passihakemuksesta selviää, että John oli Yhdysvaltain kansalainen vuodesta 1906.
Mainitun kirjan kuvitusta, piirtäjä James Lavery.
Rantamäki allekirjoitti kirjansa esipuheen 11.11.1920, hieman masentavasti kutsuen sitä "välirauhan toiseksi vuosipäiväksi". Sodat jatkuivat ja hautoja on joka puolella. Englantilainen sanomalehti Guardian kertoi keskiviikkona projektista The War Graves Photographic Project, jonka tavoitteena on valokuvata jokainen sotilaan hautakivi tai muistomerkki ensimmäisestä maailmansodasta tähän päivään. Näin lukee etusivulla, eikä kovin selkeästi sanota todennäköistä (?) keskittymistä Ison-Britannian armeijaan.Sivuston hautakivihaku on ilmainen ja haun voi tehdä myös kansalaisuuden perusteella. Isle of Manille on haudattu suomalainen siviili Arthur Valfrid Schöring, joka oli kuollut 30.4.1942 34-vuotiaana. (Lakkolistan perusteella syntynyt 6.5.1908.) Lisätietoa löytyy Merieläkeläisyhdistysten Keskusliitto ry:n äänenkannattaja El-merin numerosta 1/2008, jossa otsikolla Mansaari on erilainen Sven-Erik Nylund kirjoittaa:
Nuoremmat sukupolvet eivät ehkä tiedä, että yli 400 suomalaista merimiestä internoitiin suomalaisista aluksista Mansaarelle, kun Englanti julisti sodan Suomea vastaan vuonna 1941 sen jälkeen kun Suomi oli julistanut sotivansa natsi-Saksan rinnalla. Suomalaiset olivat saarilla eri leireissä, monet yli kome vuotta. ...(Samassa valokuvakannassa oli kolmen Krimin sodan aikana kuolleen muistomerkki Ahvenanmaalla. Ainakin oletan, että "Aarland Islands British Cemetery" tarkoittaa Ahvenanmaata, Suomessa väitetään moinen joka tapauksessa olevan.)
Suomalaiset vangittiin takavarikoiduista suomalaisista laivoista, mutta leireille otettiin suomalaiset merimiehet myös ruotsalaisista, norjalaisista ja englantilaisista laivoista.
Aikaisempien tutkimusteni perusteella tiesin, että seitsemän suomalaista merimiestä kuoli saaren leirillä sairauksiin, muun muassa tuberkuloosiin. Kirjaston arkistossa oli listoja näistä Douglasin hautausmaalle haudatuista vainajista. Yhden näistä listallani olevien vainajien haudoista löysimme pienen etsinnän jälkeen Douglasin hautausmaalta. Arthur Valfrid Schöring oli kuollut tuntemattomasta syystä 30 huhtikuuta 1942 ja hänen maanmiehensä olivat hankkineet hänelle hautakiven.
torstai 11. marraskuuta 2010
Itsemurha pahempi kuin murha?
Kuuntelin tuoreen jakson ohjelmasta Släktband. Siinä kerrottiin papista, joka 1800-luvulla myrkytti ehtoollisviinin arsenikilla. Varsinaisruotsalaista meininkiä, josta ei tarvitse huolehtia, sillä Suomi ei kuulunut samaan hallintoon. Mutta toinen aihe jaksossa koski 1600- ja 1700-lukua eli kosketti myös Suomea.
Tuolloisen käytännön mukaan itsemurhan tehneet kuolivat niin syntisinä, ettei heitä voinut mikään pelastaa (tai jotain sinne päin). Sen sijaan murhaajat saivat ennen kuolemantuomiota papilta synninpäästön ja olivat näin jonossa taivaanportille (tai jotain sinne päin). Eli rationaalisesti itsemurhaa harkitsevat ihmiset päätyivät leikkaamaan kurkun viattomalta lapselta todistajien läsnäollessa, tuomittiin kuolemaan, jota ennen saivat synninpäästön ja kaikki oli "OK".
Radio-ohjelma haastatteli näitä tapauksia tutkinutta Arne Jacobssonia, joka kuvasi elävästi erästä Tukholman siltaa, jolla leikkineet lapset erityisesti joutuivat uhreiksi. Kuullosti kertakaikkiaan kamalalta, mutta kuullosti myös sellaiselta, että asiasta olisi pitänyt jotain kuulla aikaisemminkin. Google Books haku tuotti osuman kirjaan Five centuries of violence in Finland and the Baltic Area, josta sai nähdä Petri Karosen tekstiä (s. 96) sen verran, että selvisi ilmiön koskeneen ainoastaan Tukholmaa. Karosen mukaan missään muussa kaupungissa Ruotsissa (sis. Suomen) sitä ei esiintynyt. Ja mikä vielä erikoisempaa - ettei missään (ainakaan Arbogassa, Vadstenassa tai Turussa) ollut "tavallisia" murhia 1600-luvulla? Täytynee hankkia kirja kokonaisena käsiin ja oppia lisää ihmemaailmasta, jossa ei murhattu eikä raiskattu (s. 97-98).
Tuolloisen käytännön mukaan itsemurhan tehneet kuolivat niin syntisinä, ettei heitä voinut mikään pelastaa (tai jotain sinne päin). Sen sijaan murhaajat saivat ennen kuolemantuomiota papilta synninpäästön ja olivat näin jonossa taivaanportille (tai jotain sinne päin). Eli rationaalisesti itsemurhaa harkitsevat ihmiset päätyivät leikkaamaan kurkun viattomalta lapselta todistajien läsnäollessa, tuomittiin kuolemaan, jota ennen saivat synninpäästön ja kaikki oli "OK".
Radio-ohjelma haastatteli näitä tapauksia tutkinutta Arne Jacobssonia, joka kuvasi elävästi erästä Tukholman siltaa, jolla leikkineet lapset erityisesti joutuivat uhreiksi. Kuullosti kertakaikkiaan kamalalta, mutta kuullosti myös sellaiselta, että asiasta olisi pitänyt jotain kuulla aikaisemminkin. Google Books haku tuotti osuman kirjaan Five centuries of violence in Finland and the Baltic Area, josta sai nähdä Petri Karosen tekstiä (s. 96) sen verran, että selvisi ilmiön koskeneen ainoastaan Tukholmaa. Karosen mukaan missään muussa kaupungissa Ruotsissa (sis. Suomen) sitä ei esiintynyt. Ja mikä vielä erikoisempaa - ettei missään (ainakaan Arbogassa, Vadstenassa tai Turussa) ollut "tavallisia" murhia 1600-luvulla? Täytynee hankkia kirja kokonaisena käsiin ja oppia lisää ihmemaailmasta, jossa ei murhattu eikä raiskattu (s. 97-98).
Suomen metsissä on voimaa
Suomen metsien voima oli vuonna 1890 niin voimakas, että kelpasi mainosargumentiksi jopa Ruotsissa, jossa puut kasvoivat toisenlaisissa oloissa? Leike raumalaisen E. W. Grönbergin reumatiisilääkkeestä on sanomalehdestä Dalpilen 21.3.1890.
Grönberg oli varmaankin kauppias Erik Wilhelm Grönberg, joka verkkosivun perusteella on myös tislannut viinaa ja kuollut vuonna 1896. SSHY:n jäsenpuolella ei valitettavasti ole kaupunkiseurakunnan rippikirjoja 1800-luvun jälkipuoliskolta, mutta haudattujen listat löytyvät, eikä tarvinnut selata pitkälle. Kauppias Erik Wilhelm Grönberg oli syntynyt vuonna 1835 ja kuollut 18.1.1896.
Oheinen kuolinilmoitus julkaistiin Rauman lehdessä 22.1.1896 ja Rauman lehti kertoi Grönbergin hautajaisista 25.01.1896. Reumatiisilääkkeiden lisäksi mies oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, merkittävimpänä saavutuksena ilmeisesti Rauman V.P.K:n aikaansaanti. Uutisen sisällöstä selviää myös syntymäpäiväksi 19.11.1835.
Mutta kun tuli otsikkoon sana metsä niin linkitystä siitä teemasta:
Grönberg oli varmaankin kauppias Erik Wilhelm Grönberg, joka verkkosivun perusteella on myös tislannut viinaa ja kuollut vuonna 1896. SSHY:n jäsenpuolella ei valitettavasti ole kaupunkiseurakunnan rippikirjoja 1800-luvun jälkipuoliskolta, mutta haudattujen listat löytyvät, eikä tarvinnut selata pitkälle. Kauppias Erik Wilhelm Grönberg oli syntynyt vuonna 1835 ja kuollut 18.1.1896.Oheinen kuolinilmoitus julkaistiin Rauman lehdessä 22.1.1896 ja Rauman lehti kertoi Grönbergin hautajaisista 25.01.1896. Reumatiisilääkkeiden lisäksi mies oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, merkittävimpänä saavutuksena ilmeisesti Rauman V.P.K:n aikaansaanti. Uutisen sisällöstä selviää myös syntymäpäiväksi 19.11.1835.
Mutta kun tuli otsikkoon sana metsä niin linkitystä siitä teemasta:
- Keisarillisen Majesteetin armollinen julistus metsistä Suomen Isoruhtinanmaassa (1852)
- Vanhan metsäkirjallisuuden kokoelma Heldassa
- Finska Forstföreningens meddelanden 1-3 (1879, 1881)
sis. "Talouskirjoja Hokajärven metsälohosta Evon kruununpuistossa" s. I:99-140 - Finska Forstföreningens meddelanden 8-10 (1891, 1892)
- Finska Forstföreningens meddelanden 19-21 (1903-1905)
- Finska Forstföreningens meddelanden eli Suomen Metsänhoitoyhdistyksen julkaisuja 24 (1907)
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Tulipalo Kokkolassa 1760 ja linkkiretki Pohjanmaalle
Inrikes tidningar julkaisi 9.2.1761 Kokkolasta 16.1. lähetyn kirjeen. Paikkakunnalla oli tapahtunut ikävä onnettomuus. Seurakunnan lukkari, 75-vuotias Math. Rasmus kuoli lukkarin asuintalon palaessa. Mainio mies oli kivimäistä muokannut itselleen pellot ja kivistä tehnyt muurit peltojensa ja joidenkin niittyjensä ympärille. Ja kivistä muurannut karjasuojat.
Hiskin perusteella lukkari kuoli Kokkolan maaseurakunnassa 16.10.1760, kuolinsyynään "wådig händelse".
Kokkolasta puheenolleen...
- Kaupungin arkeologinen inventointi on ladattavissa ja luettavissa Museoviraston sivulta.
- Yleisradion uutisissa kerrottiin paikallishistorian harrastajien ja K.H.Renlundin museon yhteistyöstä. Positiivista. Keski-Pohjanmaan museoiden verkkosivuilla artikkeleita kulttuuriperinnöstä.
- Vanhoja valokuvia Kokkolasta
- Kokkolan kirjaston sivulla Annikki Wiirilinnan kirjoituksia. Ja kotiseututietokanta.
- Porstuakirjastoissa on luettavaa Kokkolan lisäksi Seinäjoen ja Vaasan ympäristöstä.
- KirjastoVirma
- Pohjanmaan historiallisen seuran sivuilla ainakin Miilu-lehden sisällysluetteloita.
- Pohjanmaan henkilöhistoriaa
- Ericus Cajanus: Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cronoby sokn uti Österbotn (1755)
- Sirkku Piispanen: Kansanomainen moraali. Tutkimus savolaisista ja pohjalaisista uskomustarinoista
- Tiina Hemminki: Ilmajoen ja Nordmalingin talonpoikien varallisuuden ja luottosuhteiden vertailu perukirjojen mukaan vuosina 1796-1830
- Juha Maijala: Maaseutuyhteisön kriisi : 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa
- Kalajoen Helanderit. Maankuulut messinkivalurit ja heidän tuotantonsa
- Vanha Plassi
- Timo Qvist: Kulttuurimatkailukohteena Plassi - Kalajoen vanha kaupunki
- Vanha Kälviä
- Z.S. Folktro och plägseder i mellersta Österbotten
- Nimellään paikka löydetään Pohjanmaallakin. Nimistöt ja nimistöntutkimus.
- Eija Puskala: Jurvan nikkariperinne : huonekalunvalmistuksen kehitys 1800- ja 1900-luvulla Jurvassa
- Ylivieskan asutus 460 vuotta. Ylivieskan sukututkijoiden selvityksiä ylivieskalaisten talojen historiasta
- Pauliina Pakaslahti: "Wapautta, valoa ja sivistystä kansallemme" : nuorisoseuran sivistystoiminta Ala-Temmeksellä autonomian viimeisinä vuosikymmeninä
- Vuokko Keto: Vainajan ulosveisuu Perhonjokilaaksossa : tutkimus tavan historiasta, merkityksestä ja siihen liittyvistä rooleista
- Kalevi Lämsä: Jonas Lagus (1798–1857) kasvattajana ja opettajana ? — "En siksi, että olisin opettajanne..."
- Joukkahainen
- Etelä-Pohjanmaan kartta 1550-60 [Kartta-aineisto] : kokoilemia muinaistutkinnon alalta / julkaissut J. R. Aspelin.
Historian käyttöä ja väärinkäyttöä
Akateemisesta kirjakaupasta tarttui mukaan (kassan kautta) Margaret Macmillanin kirja The uses and abuses of history. Tuli luettua lähes heti, teksti kulki ja liikkui yleistajuisella tasolla.
Yksi Macmillanin luvuista käsitteli historian käyttöä lohdutuksena. Kiitos historioitsijoiden työn menneisyys näyttää silmissämme järjestetyltä ja yksiselitteiseltä. Tämä yksinkertaisuus vaikuttaa paljon mukavammalta kuin oman aikamme epävarmuus ja monimuotoisuus. Historiaan voi paeta nykyisyyttä. Historiasta löytyy selviä sankareita, joita oma aikamme ei tunnu tarjoavan. Uskonnon sijaan historia näyttää mikä on hyvää ja pahaa, hyveitä ja paheita.
Tällaista näkemystä historiasta voivat politiikot käyttää hyväkseen. Voimme palata historiaan, jos vain... Kristillisdemokraattien vaalikampanja hyppää mieleen. Macmillan esittelee myös monia esimerkkejä siitä, miten historiasta on haettu tukea päätöksenteolle. Oikean vertailukohdan valinta on kriittistä ja vaikeaa.
Macmillan kirjoittaa tietenkin myös historian käyttämisestä identiteetin ja kansallistunteen muodostamisessa. Ja siitä miten historialla syyllistetään toisia. Miten kiistellään siitä kuka saa kirjoittaa historian, kenen ymmärrys on oikein.
Hyviä pointteja, joten kirja mahdutetaan kirjahyllyyn divarikassin sijaan.
Yksi Macmillanin luvuista käsitteli historian käyttöä lohdutuksena. Kiitos historioitsijoiden työn menneisyys näyttää silmissämme järjestetyltä ja yksiselitteiseltä. Tämä yksinkertaisuus vaikuttaa paljon mukavammalta kuin oman aikamme epävarmuus ja monimuotoisuus. Historiaan voi paeta nykyisyyttä. Historiasta löytyy selviä sankareita, joita oma aikamme ei tunnu tarjoavan. Uskonnon sijaan historia näyttää mikä on hyvää ja pahaa, hyveitä ja paheita.
Tällaista näkemystä historiasta voivat politiikot käyttää hyväkseen. Voimme palata historiaan, jos vain... Kristillisdemokraattien vaalikampanja hyppää mieleen. Macmillan esittelee myös monia esimerkkejä siitä, miten historiasta on haettu tukea päätöksenteolle. Oikean vertailukohdan valinta on kriittistä ja vaikeaa.
Macmillan kirjoittaa tietenkin myös historian käyttämisestä identiteetin ja kansallistunteen muodostamisessa. Ja siitä miten historialla syyllistetään toisia. Miten kiistellään siitä kuka saa kirjoittaa historian, kenen ymmärrys on oikein.
Hyviä pointteja, joten kirja mahdutetaan kirjahyllyyn divarikassin sijaan.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Arkistokäynnin sivuantia
Viime viikkoisella arkistokäynnillä istuin luettelohuoneessa kun Georg Haggren palautti materiaalia ja huomatessaan tutun Kansallisarkiston työntekijän kutsui innostuneena tämän katsomaan jotain yksityiskohtaa käsissään pitämässä sidoksessa. Kuulin jotain pergamenteista ja 1600-luvusta. Kansallisarkiston edustaja totesi hieman kuuluvammalla äänellä, että KA:ssa on edelleen yksi pergamentti vaikka muut on luovutettu Kansalliskirjaston kokoelmaan. Pergamenttejahan on saatu talteen kirjankansista, joissa niitä kierrätettiin Kustaa Vaasan aikana.
Miesten poistuttua en malttanut olla tarkastamasta, mistä oli kyse. Kamerakin oli mukana. (Mutta valaistus aika olematon, kuvasta pääteltynä.)
Ahaa, sidoksen sisäkanteen oli liimattu latinankielisen kirjan painoarkkeja. Voisivat amatöörin silmin olla 1600-lukua tai 1700-lukua. Edelliseen viittasi kirjan otsikko:
Eikös 1600-luvun tuomiokirjat ole kaikki mikrofilmattu? Lähes tulkoon digitoitukin? Ja Arkistolaitoksen strategian 2015 mukaan laitoksen toimintaa ohjaaviin keskeisiin arvoihin kuuluu tasapuolisuus? "Arkistolaitos palvelee tasapuolisesti kaikkia käyttäjiään." (Arkistolaitoksen strategia 2015 s. 9)
Kyseinen opus oli painettuna jaossa päivystäjän tiskin kulmalla. Löytynee myös verkkosivuiltaan. En ole vielä päässyt alkua pidemmälle, sulattelen vasta visiota:
Miesten poistuttua en malttanut olla tarkastamasta, mistä oli kyse. Kamerakin oli mukana. (Mutta valaistus aika olematon, kuvasta pääteltynä.)
Ahaa, sidoksen sisäkanteen oli liimattu latinankielisen kirjan painoarkkeja. Voisivat amatöörin silmin olla 1600-lukua tai 1700-lukua. Edelliseen viittasi kirjan otsikko:
Eikös 1600-luvun tuomiokirjat ole kaikki mikrofilmattu? Lähes tulkoon digitoitukin? Ja Arkistolaitoksen strategian 2015 mukaan laitoksen toimintaa ohjaaviin keskeisiin arvoihin kuuluu tasapuolisuus? "Arkistolaitos palvelee tasapuolisesti kaikkia käyttäjiään." (Arkistolaitoksen strategia 2015 s. 9)Kyseinen opus oli painettuna jaossa päivystäjän tiskin kulmalla. Löytynee myös verkkosivuiltaan. En ole vielä päässyt alkua pidemmälle, sulattelen vasta visiota:
Arkistolaitos on asiakirjatiedon elinkaarihallinnan merkittävin kansallinen asiantuntijaorganisaatio, osa tutkimuksen infrastruktuuria sekä tietopalvelulaitos, joka ottaa kansainvälistyvän toimintaympäristön huomioon toiminnassaan.
Vähän viileetä
Lokakuun alkupuolella törmäsin lehden Finnish American Reporter sivuille, joilla luvattiin ilmainen ilmoitus lehteen. Piti tietenkin kokeilla ja lähettämisen jälkeen huomasin SukuHakurissa "Pöllövaarin" saaneen moisesta positiivisia tuloksia.
Itse sain aluksi kaksi yleistä avunpyyntöä pyytämieni tietojen sijaan. Mutta eilen aamulla kolahti sähköiseen postilaatikkoon viesti otsikolla "Kokemäki genealogy". Selkeällä suomenkielellä siinä kerrottiin Kokemäeltä lähteneestä siirtolaispojasta, joka sai vanhempansakin houkuteltua Michiganiin. Kaikki henkilöt olivat minulla jo tiedossa, mutta en ollut saanut heitä yhdistettyä, joten olin kerrassaan tyytyväinen. Vaikka viestin lähettäjä (siirtolaisen pojanpoika) ei ollut pyytänyt lisätietoja (joita lupasin ilmoituksessani kiitokseksi toimittaa) katselin rippikirjoja ja laitoin kiitos-viestiin jotain löytöjä.
Vasta viestin lähetettyäni työnsin vastaanottajan nimen Googleen. Eka osuma oli Wikipediasta, jonka mukaan tiedonantajani tuomittiin 1960-luvulla Neuvostoliitossa vakoilusta. Mikä on "vähän viileetä", korvissani kuuluu historian siipien havinaa... Juttu Time Magazinessa kertoo tapahtumista vuoden 1961 näkökulmasta ja siinä mainitaan sujuva suomenkieli, josta voin nyt siis henkilökohtaisestikin todistaa.
Itse sain aluksi kaksi yleistä avunpyyntöä pyytämieni tietojen sijaan. Mutta eilen aamulla kolahti sähköiseen postilaatikkoon viesti otsikolla "Kokemäki genealogy". Selkeällä suomenkielellä siinä kerrottiin Kokemäeltä lähteneestä siirtolaispojasta, joka sai vanhempansakin houkuteltua Michiganiin. Kaikki henkilöt olivat minulla jo tiedossa, mutta en ollut saanut heitä yhdistettyä, joten olin kerrassaan tyytyväinen. Vaikka viestin lähettäjä (siirtolaisen pojanpoika) ei ollut pyytänyt lisätietoja (joita lupasin ilmoituksessani kiitokseksi toimittaa) katselin rippikirjoja ja laitoin kiitos-viestiin jotain löytöjä.
Vasta viestin lähetettyäni työnsin vastaanottajan nimen Googleen. Eka osuma oli Wikipediasta, jonka mukaan tiedonantajani tuomittiin 1960-luvulla Neuvostoliitossa vakoilusta. Mikä on "vähän viileetä", korvissani kuuluu historian siipien havinaa... Juttu Time Magazinessa kertoo tapahtumista vuoden 1961 näkökulmasta ja siinä mainitaan sujuva suomenkieli, josta voin nyt siis henkilökohtaisestikin todistaa.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Painetun sanan voima
Hakuni ovat heittäneet minut useamman kerran Kullervo Kalervonpojan blogiin, mutta sen ideologisen painotuksen takia olen useimmiten jättänyt tuloksen katsomatta, puhumattakaan tänne linkityksestä. Mutta nyt oli aika loistava juttu: On osoitus suomalaisten vaientamisesta ja oikeuden saamattomuudesta, että Jaakko Teitin valitusluettelo, joka koottiin 1555–1557, painettiin kirjaksi vasta 1894.
Painettiin kirjaksi siksi, että on hyödyllinen lähde Suomen oloista ajalta, josta kirjallista aineistoa on suhteellisen vähän. Alkuperäiset paperit oli siihen asti pysyneet tallessa. Päättelyssä hienoinen aukko, mielestäni.
Teitti, joka toimi sekä kuningas Kustaan että Erik XIV:n sihteerinä (Wikipedian mukaan), kirjoitti kaikenlaista mielenkiintoista ylös ja niinpä verkkohaku hänen nimellään tuottaa monipuolisia tuloksia. Mutta ei sanaakaan siitä mitä valitusluettelon toimittamisesta seurasi valittajille. Oliko hyötyä vai haittaa? Aukko 1500-luvun tietämyksessäni, joka onkin aika pitsiä. Siis enimmäkseen reikää.
Painettiin kirjaksi siksi, että on hyödyllinen lähde Suomen oloista ajalta, josta kirjallista aineistoa on suhteellisen vähän. Alkuperäiset paperit oli siihen asti pysyneet tallessa. Päättelyssä hienoinen aukko, mielestäni.
Teitti, joka toimi sekä kuningas Kustaan että Erik XIV:n sihteerinä (Wikipedian mukaan), kirjoitti kaikenlaista mielenkiintoista ylös ja niinpä verkkohaku hänen nimellään tuottaa monipuolisia tuloksia. Mutta ei sanaakaan siitä mitä valitusluettelon toimittamisesta seurasi valittajille. Oliko hyötyä vai haittaa? Aukko 1500-luvun tietämyksessäni, joka onkin aika pitsiä. Siis enimmäkseen reikää.
Kansan ääntä kuvan kanssa
Kävi säkä eilen illalla. Istuskelin katsomassa vanhoja tv-ohjelmia DVD:ltä ja siinä ohessa lueskelin kännykästä rss-syötteitä... "tänään toisenlaista amerikkalaista historiaa käsittelevä dokumenttielokuva The People Speak" Täh? Tänään-tänään? Varmaan mennyt jo? Eikun Andorrassa kuudelta ja nyt on vähän vajaa puoli. Hopi-hopi kuteet päälle ja kävellen kakkosvaihteella Fredaa pohjoiseen. Ehdin aivan erinomaisesti ja sain lipun Yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalin Lens Politican (josta en ollut kuullut sanaakaan) päätöselokuvaan.
Elokuva The People Speak osoittautui live-esiintymisistä kootuksi, lähtökohtana Howard Zinnin kirja The People's History of United States. Kuuluisat (ja hyvät) esiintyjät lukivat (enimmäkseen) todellisten ihmisten sanomisia tai kirjoituksia. Minusta esiin ei tullut mitään kovin erikoista. Kokonaisuutena OK (lukuunottamatta erittäin häiritsevää äänen ja kuvan epäsynkkaa).
Mutta jäi jotenkin "hassu" maku suuhun. Tekijöiden edustajien jälkikeskustelusta selvisi, että kyse oli tietoisesti tiettyjen liikkeiden näkökulmasta. Zinn oli ollut epäobjektiivisuudessaan kirjassaan eksplisiittinen. Kotiin kävellessä mietin asiaa lisää ja totesin, että minua oli häirinnyt juuri se, että filmissä oli näkökulma, mutta sitä ei sanottu ääneen. Ja sen hahmottamista vaikeutti yhteneväisyys oman maailmankuvani kanssa. Festariesitteen mukaan "Elokuva on herkullinen kavalkadi vankkumattomien demokratian puolustajien puheita ja lyriikkaa."
Keskustelussa tuli ilmi, että filmi oli esitetty viime vuonna Yhdysvalloissa History Channelillä eikä ollut herättänyt suurempaa kritiikkiä. Ristiriitaisimmiksi aiheiksi tekijät totesivat alkuasukaskansojen käsittelyn ja toisen maailmansodan kritisoinnin, joista ei edelleenkään saisi puhua.
Elokuvan tekstit ja esitykset tuntuivat hyvin amerikkalaisilta, joten aloin miettiä mitä suomalaisesta versiosta tulisi. Suuntaa antaa Werstaan Työväentalo-osuus, jossa menneisyyttä herätettiin myös henkiin nykyajan ihmisen äänellä ja vanhoilla teksteillä.
Amerikkalaista vastaava ohjelma on äskettäin esitetty Isossa-Britanniassa ja tekijöiden mukaan muuallakin (Australia mainittiin) tekeillä. Kysyin, miten näissä edetään, kun ei ole kirjaa pohjana. Oli kuulemma aloittettu alkuperäisdokumenteista, joista asiantuntijoiden ja aktivistien valinnan perusteella noin 10% päätyi ohjelmaan. Kuullosti epäilyttävältä ja mieleen tuli äskettäin lukemani kirjan otsikko "The uses and abuses of history". Kuka päättää kuka on äänessä? Aina joku.
Elokuva The People Speak osoittautui live-esiintymisistä kootuksi, lähtökohtana Howard Zinnin kirja The People's History of United States. Kuuluisat (ja hyvät) esiintyjät lukivat (enimmäkseen) todellisten ihmisten sanomisia tai kirjoituksia. Minusta esiin ei tullut mitään kovin erikoista. Kokonaisuutena OK (lukuunottamatta erittäin häiritsevää äänen ja kuvan epäsynkkaa).
Mutta jäi jotenkin "hassu" maku suuhun. Tekijöiden edustajien jälkikeskustelusta selvisi, että kyse oli tietoisesti tiettyjen liikkeiden näkökulmasta. Zinn oli ollut epäobjektiivisuudessaan kirjassaan eksplisiittinen. Kotiin kävellessä mietin asiaa lisää ja totesin, että minua oli häirinnyt juuri se, että filmissä oli näkökulma, mutta sitä ei sanottu ääneen. Ja sen hahmottamista vaikeutti yhteneväisyys oman maailmankuvani kanssa. Festariesitteen mukaan "Elokuva on herkullinen kavalkadi vankkumattomien demokratian puolustajien puheita ja lyriikkaa."
Keskustelussa tuli ilmi, että filmi oli esitetty viime vuonna Yhdysvalloissa History Channelillä eikä ollut herättänyt suurempaa kritiikkiä. Ristiriitaisimmiksi aiheiksi tekijät totesivat alkuasukaskansojen käsittelyn ja toisen maailmansodan kritisoinnin, joista ei edelleenkään saisi puhua.
Elokuvan tekstit ja esitykset tuntuivat hyvin amerikkalaisilta, joten aloin miettiä mitä suomalaisesta versiosta tulisi. Suuntaa antaa Werstaan Työväentalo-osuus, jossa menneisyyttä herätettiin myös henkiin nykyajan ihmisen äänellä ja vanhoilla teksteillä.
Amerikkalaista vastaava ohjelma on äskettäin esitetty Isossa-Britanniassa ja tekijöiden mukaan muuallakin (Australia mainittiin) tekeillä. Kysyin, miten näissä edetään, kun ei ole kirjaa pohjana. Oli kuulemma aloittettu alkuperäisdokumenteista, joista asiantuntijoiden ja aktivistien valinnan perusteella noin 10% päätyi ohjelmaan. Kuullosti epäilyttävältä ja mieleen tuli äskettäin lukemani kirjan otsikko "The uses and abuses of history". Kuka päättää kuka on äänessä? Aina joku.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Kerääntynyttä
Lempparitaiteilijani piirroksesta ote, peräisin BibliOdysseyn blogista. Saksilaisia ovat, mutta mieshenkilö kävisi kyllä suomalaisestakin?Jorma Piirainen raportoi sukukirjakurssilta ja mietti nimien normalisointia.
Neulakon Elina pääsi kokeilemaan pystykangaspuita ja oli muutenkin tyytyväinen Euran Nauravan lohikäärmeen antiin.
Pikkumuseon haasteissa julkaistiin perusteellinen esitys valokuvien luetteloinnista.
Turun Tilda suositteli Suomen historiasta kertovia elokuvia. Karusellimaan Annis sai Koivusalon elokuvista näkemystä historiasta.
Kari Hintsala kirjoitti ja linkitti Matias Kettilmundinpojasta.
Kari Kotiranta kirjoitti otsikolla Voiko tietokoneiden historiasta oppia?
Oman elämänsä herra? esitteli Kustaa Paturin tekstiä.
Juha Vuorela oli kertonut Katajanokan tapahtumista 1850-luvun puolivälissä. Ja Kainuun pitkistä miehistä.
Afureko-blogissa Sinuhesta kirjana ja kuunnelmana.
Tuomo Kesäläinen otti Jukka Niemisen kirjaan Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta asiallisemman otteen kuin minä FB-kaverieni kanssa.
Otto Aura on miettinyt aikarajojen rikkomista historiantutkimisessa.
Ja miten kirjoitetaan historiallista romaania? Minna Kristiina reagoi käsikirjoituksensa saamaan palautteeseen:
Hyperventilaatiokohtaus. Fantasiaromaanista historiallinen romaani. Okey dokey. Joo-o, ihan pikkujuttu. Tehdään. Hulluna googlettamaan 1200-luvun Suomea. Kirjakaupassa visa vinkumaan. Lähdeteoksien parissa muutama yö. Ja siitä sitten vain muokkaamaan fantasiamaailma todelliseen. Hei, täähän on hauskaa!