Kokemäeltä Amerikkaan, osa 70

20-vuotias Hilja Lepistö tuli Kokemäeltä Liverpoolin kautta New Yorkin satamaan Carmania-laivalla 3.10.1907. Säpilään oli jäänyt äiti Mariana Lepistö ja vastaanottamassa oli sisar Maria Peltomaa. Kolme vuotta myöhemmin Hilja oli piikana Pennsylvaniassa.

Kokemäellä syntynyt Edward Lepistö oli 25-vuotias saapuessaan Bostonin satamaan Ivernia-laivalla 4.3.1909. Häneltä jäi Kokemäelle isä nimeltä Frans ja vastaanottajana odotti ystävä Nestor Kangas Massachusettsin Maynardissa. Isän nimestä ja Edwardin iästä päätellen hän oli lähtenyt Pelholan Kuukan Lepistön torpasta ja syntynyt Kokemäellä 23.5.1883. Tätä päivämäärää vastaava ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortti on täytetty Michiganissa, jossa Edward ilmoittaa lähimmäksi omaisekseen Emma Lepistön. Vaimo?

Väestönlaskennasta 1910 löytyy Fitchburghista Edvard ja Emma Lepisto.

Iältään sopiva Edvard Lepistö, jolla vaimo Emma ja 11-vuotias poika Urpo on kaivostyöläinen Michiganissa vuonna 1930. Urpo mainitaan paikallisessa lehdessä tekemässä polkupyörätemppuja (Ironwood Daily Globe 18.1.1938, 25.2.1938, 23.4.1938). Edward Lepiston poika Edward Lepiston ylennyksestä armeijassa rapotoitiin samassa lehdessä 17.11.1944. Ilmeisesti kyse on Urposta, jonka koko nimi on palvelukseenastumisen yhteydessä Edvard Urpo. Tämä on Suomen kansalainen, joten ilmeisesti äiti on ollut Suomessa synnytyksen aikaan eli 8.12.1918.

Lähteet:
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_1007; Line: 4; .)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Dravosburg, Allegheny, Pennsylvania; Roll T624_1293; Page: 14B; Enumeration District: 51; Image: 1108.)
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 897
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Gogebic County, Michigan; Roll 1675573; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Fitchburg Ward 3, Worcester, Massachusetts; Roll T624_628; Page: 11A; Enumeration District: 1734; Image: 425.)
National Archives and Records Administration. U.S. World War II Army Enlistment Records, 1938-1946
Ancestry.com. U.S. Naturalization Records Indexes, 1794-1995

Kirjamessujen annista - sitaatti

Kirjamessuilta poimitussa Ytimessä 4/2009 Arja Alho haastatteli kirjailija Antti Tuuria. Olen mieltänyt hänet vakavaksi ja melko pessimistiseksi. Mielikuva ei muutunut jutun päättäneestä kommentista :

Muistan, että koulussa kerrottiin kirkkohistorian tunnilla, että 1700-luvulla oli Suomen kirkoissa lehtereillä kylttejä, joissa kiellettiin sylkemästä permannolle. Enää ei kenenkään mieleen tulisi sylkeä kirkossa lehteriltä permannolla olevien päälle. Kyllä ihminen siis ainakin vähän on muuttunut parempaan suuntaan.

Uutta vaatetusta ja ripaus maahanmuuttopolitiikkaa

Kuten kuvasta näkyy, minä en ole kokenut muotibloggaaja (*). Mutta halusin esitellä postin eilen tuomaa t-paitaa, jonka Vuorelan Juha teki faneilleen. Juha, joka kirjoittaa blogia Juhan suku-uutiset, julkaisi tänä syksynä kirjoituksistaan kokoelman Rahvaaseen vajonneet. Facebookissa porukka onnitteli onnistuneesta nimestä ja keskustelussa syntyi ensin idea rintanapista "Rahvaaseen vajonnut" ja sitten t-paidasta ja koska Juha on tekijäihminen t-paita tuli varsin pian postissa (tilauksen perusteella ja maksua vastaan).

Olin mukana keskustelussa ja tykkäsin, että idea oli kerrassaan hauska. Meni jokin hetki, että tajusin tällä tekstillä kuitenkin "ylpeileväni" esipolvieni "asemalla". Sen sijaan, että minulla olisi kunniakkaan tasapaksu tausta, joukossa on niitä Bergholmin Sukukirjan sukuja, joiden haarat "vajosivat rahvaaseen" johtaen lopulta minuun(kin).

Puolustuksekseni voin vain sanoa, että mielelläni laittaisin päälleni paidan tekstillä "100%:sti suomalaista rahvasta", mutta kun en ole. Saksalaista verta ainakin neljästä kohdasta ja ruotsalaisia vaikka huru mykky eli kaikkea muuta kuin ihan-oikea-perussuomalainen. Katsotaan vaalit ja odotellaan muuttokäskyä.

(*) Jostain tämän blogin syövereistä löytyy kuva minusta viikinkiasussa, mutta en ottanut kuvaa itse. Niin, ja sitten on vielä se Juhana Herttua keekoilu? Ehkä tämän voikin jo laskea muotiblogiksi.

Kirjamessujen annista - elämäkerrat

Sirpa Kähkönen ja Mirkka Lappalainen hakivat keskustelussaan faktan ja fiktion rajaa erityisesti ihmisen kuvaukseen liittyen, tapahtumien fiktionalisointia ei muistaakseni mainittu. Kähkönen näki fiktion mahdollisuutena esittää ihmisen kokonaisena ja Lappalainen vierasti todellisten ihmisten fiktiivistä käsittelyä jopa siinä määrin, ettei voinut kuvitella kirjoittavansa fiktiota väitöskirjansa Creutzeistakaan. Menee "rajapinnat solmuun".

Samaa aihetta löytyi Tekniikka&Talous kirjamessupäivänä postiluukusta tulleessa (29.10.2010) numerossa, jossa Raili Leino raportoi Turussa lokakuun alussa ollutta keskustelutilaisuutta elämänkerroista. Siellä olivat Panu Rajala ja Martti Häikiö todenneet, että "suomalaiset ottavat kirjat, jopa romaanitkin liian totena. Elämäkertojakaan ei pitäisi uskoa sellaisenaan." "Ongelmallisempia ovat yhä yleisemmät, romaanin muotoon puetut eläkerrat. Hannu Mäkelä on matkinut Aleksis Kiven kieltä niin hyvin, että lukija voi erehtyä pitämään romaania totena."

Varsinaista toden ja fiktion sekoitusta ovat avainromaanit, joista oli juttu Hesarissa 27.10.2010. Jyrki Nummi totesi:

"Avainromaanin viehätys piilee fiktion maailman epärajaisuudessa - henkilöitä ja tapahtumia voi vapaasti muunnella, korostaa sävyjä ja väritystä, lisätä yksityskohtia ja poistaa kaikki sellainen, mikä ei palvele tarinaa. Oikeita nimiä käyttäen ei synny avainromaania, koska niillä on taipumus velvoittaa totuudessa pysymiseen."

Siitä mitä oikeuksia on romaaneihin päätyvillä todellisilla henkilöillä ei ole kovin lohdullista sanomaa Pia Ingströmin esseessä HBL bokextrassa (27.10.2010). Ingströmiin oli ottanut yhteyttä Helena Sinervon Runoilijan talossa ilmestymisen jälkeen Eeva-Liisa Mannerin sukulainen, joka katsoi tekstin loukkaavaksi ja kysynyt "eikö tällaista voi estää". Ingström oli vastannut kieltävästi.

Toinen Ingströmin esimerkki oli myös mielenkiintoinen. Suvun piirissä kiertäneistä materiaaleista oli yksi toimittanut ja julkaissut kirjan. Ingströmin arvostelun ilmestyttyä häneen oli ottanut yhteyttä kaksi suvun jäsentä, jotka olivat tuohtuneita siitä, että yksi nyt rikastuisi suvun häpeällisellä menneisyydellä. Ingström oli lohduttaen todennut, ettei kirja ainakaan rikkautta toisi.

Teksti vedenpaisumuksesta

Olin viime viikolla syyslomalla, jonka aikana piti saada kaikenlaista aikaiseksi. No, avoimen eka oikea tentti tuli sentään istutuksi. Siihen lukemisen sijaan kylläkin kuuntelin läpi BBC:n History of the world in 100 objects jaksot. Tiesin, että olin kuunnellut niitä aika monta jo aikaisemmin (sen sijaan, että olisin lukenut taannoiseen kronologiatenttiin), mutta en muistanut, että olin päässyt jo osan 80 paikkeille. Kertaus on opintojen äiti jne. Ohjelmat ovat niin kivoja, että säästin ne vielä kolmenteenkin kertaan kuunneltaviksi.

Yksi mielenkiintoisimmista jaksoista käsitteli "vedenpaisumustablettia". Siinä kerrottiin miten British museumin läheisessä painotalossa työskennellyt Georg Smith kiinnostui vanhoista kirjoituslaatoista, opetteli lukemaan niitä ja päätyi alan asiantuntijaksi. Vuonna 1872 hän tutki erästä laattaa. Saatuaan sisällöstä selvää hän riisui vaatteensa ja hyppi pitkin huonetta. Kyseessä oli Raamattua vanhempi versio vedenpaisumustarinasta.

Ohjelma esitti tämän löydön ajan raamatunhistoriaa suuresti järkyttävänä. Että New York Times uutisoi asian etusivullaan. Mikä on yksinkertaisesti tarkistettavissa sanomalehden arkistosta. London Timesin juttu päiväyksellä 4.12.1872 oli saatu NYT:n sivulle 20.12.1872. Siinä kerrottiin asiallisesti Smithin pitämästä esitelmästä. NYT:n 27.12.1872 julkaisemassa London Telegraphin jutussa oli kieli värikkäämpää, mutta ihailevaa eikä järkyttynyttä.

Vertailun vuoksi lähdin hakemaan digitoiduista sanomalehdistä uutisen vastaanottoa Suomessa. Ainoa löytämäni uutinen oli Hufvudstadsbladetissa 7.12.1872. Siinä löytöä pidettiin merkittävänä, mutta se suhteutettiin hyvin asiallisesti muihin vedenpaisumustarinan versioihin.

Eli aikalaiset eivät heti hiffanneet, että Raamatun auktoriteetti oli vaarassa? Vai tekikö British Museumin johtaja oman museon esineestä ohjelmassa tärkeämmän kuin se olikaan?

Kirjamessujen annista - fakta ja fiktio

Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen haastattelussa oli otsikkona fakta ja fiktio. Aiheesta ei tullut mitään kovin uutta esille. Mielenkiintoisin oli Kähkösen maininta siitä, että lukija oli hänen romaaninsa luettuaan todennut, että "vankilaleirit 30-luvullahan olivat keksittyä?". Olisivat voineet olla, kyllä historiallisessa fiktiossa on toisinaan myös täyttä tarua. Mutta kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan, että poikkeamat todellisuudesta pidetään mahdollisimman vähässä.

Pääsääntöisesti fiktiolta odotetaan faktojen raameissa pysymistä. Eilen mainitsemassani Lehden artikkelissa todettiin Ulla-Leena Lundbergin Marsipaanisotillan vastaanotot kiteytyneen "aikoinaan hälinään siitä, että talvisodan tapahtumat olivat kronologisesti väärässä järjestyksessä." Haastateltu Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi toteaa "Kun on puhe sodasta, suomalaisilla on realismin pakkomielle. Kaiken pitää olla pilkulleen totta."

Kaiken pitää olla totta myös journalismissa. Tätä korosti Ilkka Malmberg esseessään Nyt puhuu Raimo (HS 27.10.2010):

"Tärkein ero journalistisen tekstin ja kaunokirjallisuuden välillä on tietenkin suhde totuuteen. Journalistisen tekstin on oltava totta, kaunokirjallisuudella ei ole tällaisia vaatimuksia.

Nykyisin kaunokirjallisuudessa on suosittua sekoittaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia fiktioon. Journalismissa niin ei voi tehdä. Jos fiktiota - kuten arveluja ja kuvitelmia - on, ne on tehtävä lukijalle selväksi. Ei saa kertoa, mitä henkilö ajatteli, jollei hän ole sitä itse keronut, eikä voi kertoa tapahtumista, joilla ei voi olla silminnäkijöitä - ellei esitä niitä selvästi oletuksina."

Kuullostaa aika tarkalleen historiankirjoituksen ja historiallisen romaanin erolta. Malmberg myöhemmin samassa tekstissä "Tästä ei seuraa, että journalistinen teksti välttämättä tuottaisi totuudellisemman kuvan maailmasta kuin kaunokirjallisuus. Jälkimmäinen voi olla siihen parempi väline." Samaa todisti Kähkönen messuilla Aristoteleen runo-oppiin nojautuen. Historiantutkimuksen johdantokurssin tenttiinluku oli edelleen muistissani, joten teki mieli huomauttaa "kreikkalaiset tarkoittivat sanalla historia oman ajan kuvausta". Mutta pätikö tämä vielä Aristoteleen aikana?

Uusi kurssi ja uusi luennoitsija

HY AY Hhs125 Politiikka ja diplomatia, syksy 2010

Eilen alkoi Helsingin avoimen yliopiston historian perusopinnoissa toinen kurssi. Metsätalon luentosali kakkoseen hyvissä ajoin kerääntyneet ihmiset alkoivat jo ulkonäön puolesta olla tuttuja. Uutta luennoitsijaamme saimme odotella jonkin aikaa, hän ei päivätöistään Porvoosta ehtinyt aivan aikataulussa paikalle.

Ero edelliseen oli selvä. Nyt aloitettiin selittämällä suoritusvaihtoehdot, luentoaikataulut ja -paikat kahvitaukotarjoiluja myöten. Saatiin luennoitsijan puhelinnumerokin, mahdollisten epäselvyyksien selvittämiseksi. Tuli kerrassaan turvallinen olo.

Luentojen sisällöstä selvisi, että keskitytään kylmän sodan aikaan. Jee, taas ajanjakso, joka ei kiinnosta minua hiukkaakaan. Rakenteesta todettiin, että käsittely on enemmän temaattista kuin kronologista. Teemoja lueteltiin ja niistä avattiin 'väestöä'. Lukuisat väkiluvut olisivat ehkä hahmottuneet paremmin visuaalisilla havaintovälineillä kuin luettuna. Mutta ihan mukavasti mies jutteli. Nipoilupuoleni heräsi henkiin vain Suomen 1860-luvun nälänhädän kohdalla. Luennoitsija totesi kuolemien syynä olleen "absoluuttinen ruuan puute", mutta lukemani perusteella kyse oli myös "suhteellisen runsaista kulkutaudeista".

Leppoista jutustelua en taida kovin montaa tuntia kuunnella vaan suorittaa kurssin kirjallisuuteen pohjautuvilla esseillä. Jotka optimistisesti kuvittelen saavani jossain välissä aikaan, muutaman muun proggiksen ohessa.

(Kulttuurihissan johdantokurssin tentti on ensi tiistaina enkä ole lukenut vielä sanaakaan.)

Kirjamessujen annista - sotahistoria ja -kirjallisus

Mirkka Lappalaisen ja Sirpa Kähkösen haastattelutilaisuuden yleisökysymys sukupolvien näkemyseroista, johti haastattelijan (jonka nimeä en valitettavasti kunnolla kuullut) muistamaan kuulleensa, että Suomen sodan historian kirjoitus alkoi 50 vuotta tapahtumisen jälkeen ja jatkosodan tutkimus puolestaan 90-luvulla. Kähkönen jatkoi sarjaa muistuttaen, että Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi 60-luvun lopulla, puoli vuosisataa sisällissodan jälkeen.

Sodasta kirjoittamiselle on siis alkupiste, mutta loppua ei näy. Tästä kertoi kirjamessuilta palattua postiluukusta kolahtanut Vihreä lanka. Anu-Elina Lehti aloitti juttunsa räväkästi

Jos joku keksisi kirjoittaa kirjan Mannerheimin pieruista, sille löytyisi heti kustantaja ja se myisi Suomessa enemmän kuin tuoreimman Nobel-voittajan mestariteos.

Lehden haastattelema kulttuurihistorioitsija Ville Kivimäki on kertonut, että sotakirjat olivat hyvin suosittuja jo 1950-luvulla eikä sodasta (tässä mielessä) vaiettu 60-70-luvuilla. Mutta todellinen renesanssi koettiin 90-luvulla. Kivimäen mukaan yksi syy kirjallisuudenlajin suureen suosioon on, että sota esitetään moraalisesti ongelmattomana. Lehden sanoin

Sota on suomalaisten kirjoissa suuri kertomus, jossa palaset ovat paikoillaan. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja - ja pahat tulevat maan rajojen ulkopuolelta. Sodassa Suomi on uhri, mutta ei kuitenkaan täysin passiivinen. Se on oman historiansa sankari, joka käy oikeutettua sotaa suurta ylivoimaa vastaan.

Kun kerran sotakirjoilla on menekkiä, miksiköhän Catherine Merridalen kirjaa Ivan's War. Life and Death in the Red Army, 1939-1945 ei ole käännetty suomeksi? Tuoreen riikinruotsalaisen käännöksen johdosta kirjoittajan haastatelu löytyi HBL:n bokextrasta (27.10.2010), jonka kirjamessuilta mukaani poimin.

Ketään ei sijoitettu Alaskaan

Muutama vuosi sitten julkaistiin Yhdysvalloissa dekkari The Yiddish Policemen's Union, joka lähti liikkeelle vaihtoehtoishistoriasta, jossa Euroopan juutalaispakolaiset oli sijoitettu Alaskaan. Wikipedian mukaan oikeaa historiaa on vuonna 1940 tehty raportti, jossa moista siirtoa ehdotettiin.

Alaskan asukasluvun ja kehityksen kohentamiseksi suunniteltiin muitakin väestösiirtoja. Oulun yliopistossa on Henry Oinas-Kukkonen löytänyt todisteet siitä, että Yhdysvalloissa pohdittiin korkealla tasolla talvisodan aikana suomalaisten siirtämistä Alaskaan. Tutkimuksesta oli referaatti YLEn uutisissa ja bongasin itse asian MMM-blogista, josta paljastuu, että tutkimusta esiteltiin Jyväskylän historiapäivillä. Sieltä ei sitten kukaan ole jaksanut kirjoitella moisesta uutisesta Agricolan Uutisia historiasta-palstalle. Oulun yliopiston lehdistötiedotteista asia sentään löytyi, joten klistrasin sitten sellaisenaan lisäyleisölle katsottavaksi. (Jonka jälkeen Tapio Onnela siivosi ja koristeli paremmaksi.)

Eilen tuli postissa oman tutkintoalani järjestön lehti, jossa tavanomaiseen tapaan oli jokaisesta laitoksen diplomityöstä tiedote. Sellaisen kirjoitin aikanani itsekin ja suosittelen lämpimästi samaa harjoitusta myös yliopistomaailmaan. Ei tarvitse paperia tuhlata, kyllä verkkoon mahtuu tekstiä ainakin laitoksen sivuille vaikkei ehkä aina lehdistötiedotteisiin.

Kirjamessujen annista - historiakulttuuri

Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen haastattelun ensimmäinen kysymys oli "miten kiinnostuit historiasta". Kähkönen totesi alkukipinänä olleen kotona kerrotun ristiriidan koulussa opetetun ja yleisesti totena pidetyn historian kanssa. Siihen mikä on yleisesti hyväksyttyä totuutta, palattiin keskustelussa useaan kertaan ja Lappalainen m.m. totesi, ettei tutkimus voi siihen suoraan?/aina? vaikuttaa. Jo 30 vuotta ovat tutkijat tienneet, ettei jatkosotamme ollut erillissota, mutta kansa ei vaan suostu uskomaan.

Kähkönen ja Lappalainen eivät maininneet museoita historiatiedon lähteinä, mutta messuilta poimittussa lehdessä Museo 3/2010 Jan Löfström kirjoittaa

Kansalaisten historiakuvat rakentuvat suurimmaksi osaksi sen materiaalin varaan, jota historiakulttuuri tarjoaa. Käsitteenä historiakulttuuri viittaa laajaan kenttään erilaisia esityksiä ja käytäntöjä, joilla menneisyyttä yhteisöllisesti työstetään; ne ulottuvat TV-dokumenteista ja historiallisista sarjakuvista ja elokuvista kansallisiin muistopäiviin, kadunnimistöön, perhevalokuviin, suvun piirissä kulkeviin kertomuksiin - ja tietenkin museoihin. Historiakulttuurin kertomukset ja kommentaarit menneisyydestä luovat meille lapsuudesta alkaen historiaa koskevien käsitysten, mielikuvien ja uskomusten rihmaston, johon systemaattisesti opiskeltu koulun historiatieto tuo yleisrakennetta ja historian tietoteoriasta peräisin olevia aineksia.

Löfström toteaa suomalaisten tutkimusten mukaan pitävän museoita toisinaan jopa luotettavampina kuin oppikirjoja ja ainakin yhtä luotettavina. Artikkelissa hän miettii, sitä miten kävijät saataisiin ymmärtämään, että museonäyttelykin on tulkinta, johon pitää suhtautua kriittisesti. Tehdyt valinnat ovat vallankäyttöä, joista käytyihin ulkomaisiin kiistoihin Löfström viittaa. Suomesta ei ole yhtään esimerkkiä?

Ulkomaalaisia esimerkkejä löytyi kirjamessuille lähtiessä kesken jääneestä Margaret Macmillanin kirjasta The uses and abuses of history. Sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa veteraanit onnistuivat vaikuttamaan toisen maailmansodan pommitusten esittelyyn ja välillisesti vaihtamaan kahden ison museon johtajat.

Käydäänköhän Sotamuseon näyttelyssä vielä erillissotaa?

Kirjamessujen annista - naiset historiassa

Kävin Helsingin kirjamessuilla perjantaina. Luulin sen olevan rauhallisempi aika kuin viikonlopun päivät, mutta ei kyllä siltä vaikuttanut. Itselleni messut eivät ole koskaan kokemuksena oikein iskeneet, mutta kiersin jokseenkin koko paikan ja keräsin kaiken ilmaisen eteeni sattuneen (joista enemmän jatkossa) ja sorruin ostamaan yhden kirjan. (Samuelin kartat sai 15 eurolla ja se sisältää useita Petter Sund -tutkimukseen oleellisia karttoja.)

Päivän valintaan vaikutti myös ohjelma, josta olin poiminut kolme esitystä ja jopa kävin kuuntelemassa yhden. Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen yhteishaastattelu historiallisen faktan ja fiktion eroista oli siinä määrin monipuolinen, että jaan annin useamman päivän ajalle.

Fiktion lukemisesta Lappalainen totesi, ettei pidä historiallisista romaaneista, joissa feministisesti laitetaan naispäähenkilö voivottelemaan kouluun pääsemättömyyttä 1500-luvulla. Kun eivät ihmiset näin silloin ajatelleet.

Voi hyvin olla. Mutta vain vähän myöhemmin Lappalainen totesi, että naishistorian lähteet ovat kovin vähäiset. Että Suomen 1600-luvun naisista vaan kartanonrouva von Ungernista on tarpeeksi materiaalia. Rahvaan naisista kun tiedetään vaan jos he ovat noituudesta syytettyjä tai lapsen murhaajia. (Lappalainen tarkoitti varmaankin, ettei ole tarpeeksi materiaalia yhden naisen biografiaan (josta siitäkin olen eri mieltä lukemani perusteella). Ainakin Tampereella näytettään saavan 1600-luvun Suomen rahvaan naisten elämästä irti aika monipuolista tietoa.)

Eikös tässä ole ristiriita? Jos piikalasten mielenliikkeistä ei ole 1400-luvulta tietoa, niin miten voi sanoa mahdottomaksi, että joku heistä ei olisi halunnut oppia lukemaan? Naisten päähän kun pälkähtää kaikenlaista. Viime viikon tiistaina olin Annan salongissa, jossa puhuttiin Mathilda Österbergistä. Kouluakäymätön suutarin vaimo luki kutsun "suomalaisille miehille" lähettää SKS:ään materiaalia ja tiedostaen koulutuksensa puutteellisuuden ja "väärän" sukupuolensa lähestyi silti SKS:ää kirjeellä, jossa oli aivan uskomattoman kaunis ja vaikuttava lause... jota en voi tähän kopioida, kun SKS:än materiaalin lainaamiseen tarvitaan lupa.

Ymmärrän mitä Lappalainen tarkoitti, olen itsekin kiinnittänyt huomiota tyttöjen opinhaluisuuteen historiallisessa fiktiossa, mutta ihmettelen hänen haastatteluissaan toistuvasti esiintyvää rahvaan dissaamista. "On 100 kertaa todennäköisempää saada rahoitus 1500-luvun piikojen tutkimiseen kuin kuningaselämänkerran kirjoittamiseen." Jotain jäänyt hampaankoloon?

Haalittua

Kansanperinne-blogissa Kekriin liittyviä uskomuksia Kainuusta poimittuna Samuli Paulaharjun kirjasta.

Amman lukuhetkessä oli perehdytty valokuvalliseen Kuopion paikallishistoriaan.

Juhani Paunu on kirjoittanut Mika Waltarin historiallisista romaaneista erityisesti kirjoista Tanssi yli hautojen ja Valtakunnan salaisuus.

Hanna Kuusela oli löytänyt Neuvostoliiton aikaisen futuristisen kirjan, joka oli osin osunut varsin oikeaan.

Haarniskaneuroosissa essee haarniskan käsittämättömästä keveydestä.

Viikko sitten pidetyt Historiantutkimuksen päivät eivät näkyneet kovin monessa blogissa. Suketus kertoi: "Historiantutkimuksen päivät sinänsä olivat pettymys. Osallistuimme kolmeen sessioon, joista ainoastaan ensimmäinen herätti ajatuksia ja mielenkiintoa. Kaksi muuta olivat ihan tylsiä. Jyväskylän yliopistossa sai kuitenkin hyvää ruokaa ja kirjamyynti kulutti lompakkoa oivalla otteella." Kirsimarian blogista löytyy pidempi ja positiivisempi kokemusraportti.

Blogissa Oman elämänsä herra? tarkasteltu Veijo Meren kirjaa Maassa taivaan saranat, Suomalaisten historia vuoteen 1814.

Juha Vuorela oli löytänyt sanomalehdestä aiemmin historiankirjoihin kirjaamattoman seismologisen ilmiön.

Tapio Solmunen analysoi Helsingin Sanomien genetiikkauutista.

Hannu Salmi esitteli suomalaisen kulttuurihistorian varhaisen tutkijan.

Kati Lintunen kirjoitti varhaisista valokuvista.

Marko Leppänen oli Snappertunan ja Tammisaaren muinaisväyliä kartoittamassa.

Eijan kudontaputiikissa hienoja kuvia Kakolasta.

Ronja oli keväällä innoittunut Antero Tammiston luennolla.

Kuvitus alunperin maailmankirjallisuuden klassikosta ja poimittu kirjasta Children's Books and Their Illustrators. (Kiitos Bloggerin todennäköisesti sijoittuneet toisiin kohtiin kuin mihin yritin ne saada.)