Kokemäen Laikon kylässä 17.11.1888 syntynyt Frans Hjalmar Honkamäki ja 22-vuotias Penttilän kylään isänsä jättänyt Juho Kulmala saapuivat New Yorkin satamaan 19.7.1913. Molemmat merkitsivät vastaanottajakseen Jalmari Virtasen Washingtonin osavaltion Seattlessa.
Kumpikin oli ensikertaa matkalla, mutta Juha Kulmala saattaa sama henkilö kuin Juha Ferdinand Kulmala, joka otti Kokemäeltä käsin passin 27.01.1905.
Frans Hjalmar Honkamäki lyhensi nimekseen Jalmar Honka. Hän täytti ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin Seattöessa ilmoittaen elätettävikseen vaimon ja vanhempansa. Kuitenkin vuoden kansalaisuushakemuksessa hän ilmoitti olevansa naimaton. Tuolloinkin hän asui edelleen Seattlessa.
Lähteet:
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1913; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_2132; Line: 17; .)
Siirtolaisuusinstituutti, passihakemisto.
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918(Registration Location: King County, Washington; Roll 1991887; Draft Board: 1.)
Ancestry.com. U.S. Naturalization Records - Original Documents, 1795-1972 (Declarations of intention, 1925-1926, #26110-26609, series M1542)
lauantai 22. toukokuuta 2010
Huvitus-sanomia
Kerran maalasi Pappi, saarnatessansa kovalla pakkaisella, helvetin armottoman kylmäksi. Saarnan jälkeen kysyi häneldä joku: mingä tähden sinä tänäpän Helvetin kylmäksi päätit, joka kuitengin kuumaksi sanotaan? Sen tähden, vastasi Pappi, että ei Seura-kunda haluasi sinne lämmittelemään.
Kuingas jaksat elää, kysyttiin kerran vanhalda juomarilda, kuin ei sinulla enää hambaita ole? Kiitos Jumalan, vastasi ukko, ei viinaa purta tarvitse.
Upsieri kehui, että hän sodassa omalla kädellänsä oli lyönyt jalat poikki yhdeldä viholliselda. Miksi et sinä ennen päätä poikki lyönyt? sanoi toinen. Se oli jo ennen poikki lyötynä, vastasi hän.
Kuingas jaksat elää, kysyttiin kerran vanhalda juomarilda, kuin ei sinulla enää hambaita ole? Kiitos Jumalan, vastasi ukko, ei viinaa purta tarvitse.
Upsieri kehui, että hän sodassa omalla kädellänsä oli lyönyt jalat poikki yhdeldä viholliselda. Miksi et sinä ennen päätä poikki lyönyt? sanoi toinen. Se oli jo ennen poikki lyötynä, vastasi hän.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Paikallishistoriaa Rauhankadulla
Kalenterissa oli eilen "Tilaushistoriakeskuksen vuosikokouksen jälkeen yleisölle avoin tilaisuus, jossa esitellään uutta paikallis- ja aluehistoriallista tukimusta." Ei varsinaisesti vetänyt väkeä, olin ainoa "yleisön edustaja."
Ensimmäisenä puhui Kari-Matti Piilahti alkuviikolla Voionmaa-palkitusta Lemin historiasta. Kehui paikallisyhteisön kuvausta ja tekstinäytteet kuullostivat hyviltä. Ottaen huomioon myöhemmän aiheen paikallishistorian kaavojen murtamisesta oli hieman huvittavaa, että Piilahti erikseen kiitti lähdeviitteistä, hakemistoista, sisällysluettelosta ja kartoista. Nämä eivät koskaan vakiintuneet paikallishistorian itsestäänselviksi osiksi?
(Selailin Lemin historian. Erityisesti lähdeluettelon, jossa oli sivullinen verkkolähteitä, mukaanlukien Wikipedia-sivuja. Olen kuitenkin vanhanaikainen eli ajatusmaailmani mukaan moinen sopii harrastelijalle muttei ammattilaisille.)
Seuraavaksi esiteltiin pikakelauksena tänään julkistettava artikkelikokoelma Kaikella on
paikkansa. Kuvaukset artikkeleista eivät herättäneet hillitöntä hinkua lukea kirjaa, mutta varmasti tutustun kun käsiini saan. Kiinnostavimmalta vaikutti viimeinen artikkeli, jossa Ilkka Tervonen tarkastelee Mänttä-Vilppulan alueen sisällissodan kuvauksia.
Viimeinen puhuja oli Maria Lähteenmäki, joka kertoi toimittamastaan artikkelikokoelmasta Maa, seutu, kulmakunta. Sen olen selannut läpi, positiivisena seurauksena Piilahden väitöskirjan ostaminen alennusmyynnistä.
Mielenkiintoisin osa ohjelmaa syntyi lopussa kun ensiksimainitun artikkelikokoelman toimittaja ihmetteli ääneen, että miksei heille ollut tullut tietoon toisen artikkelikokoelman teko. Vastausta ei löytynyt ja Lähteenmäki tuntui olevan sitä mieltä, ettei keskustelu kirjoitus-/toimitusvaiheessa olisi tuonut lisäarvoa. Mikä tuntui oudolta.
Ensimmäisenä puhui Kari-Matti Piilahti alkuviikolla Voionmaa-palkitusta Lemin historiasta. Kehui paikallisyhteisön kuvausta ja tekstinäytteet kuullostivat hyviltä. Ottaen huomioon myöhemmän aiheen paikallishistorian kaavojen murtamisesta oli hieman huvittavaa, että Piilahti erikseen kiitti lähdeviitteistä, hakemistoista, sisällysluettelosta ja kartoista. Nämä eivät koskaan vakiintuneet paikallishistorian itsestäänselviksi osiksi?
(Selailin Lemin historian. Erityisesti lähdeluettelon, jossa oli sivullinen verkkolähteitä, mukaanlukien Wikipedia-sivuja. Olen kuitenkin vanhanaikainen eli ajatusmaailmani mukaan moinen sopii harrastelijalle muttei ammattilaisille.)
Seuraavaksi esiteltiin pikakelauksena tänään julkistettava artikkelikokoelma Kaikella on
paikkansa. Kuvaukset artikkeleista eivät herättäneet hillitöntä hinkua lukea kirjaa, mutta varmasti tutustun kun käsiini saan. Kiinnostavimmalta vaikutti viimeinen artikkeli, jossa Ilkka Tervonen tarkastelee Mänttä-Vilppulan alueen sisällissodan kuvauksia.
Viimeinen puhuja oli Maria Lähteenmäki, joka kertoi toimittamastaan artikkelikokoelmasta Maa, seutu, kulmakunta. Sen olen selannut läpi, positiivisena seurauksena Piilahden väitöskirjan ostaminen alennusmyynnistä.
Mielenkiintoisin osa ohjelmaa syntyi lopussa kun ensiksimainitun artikkelikokoelman toimittaja ihmetteli ääneen, että miksei heille ollut tullut tietoon toisen artikkelikokoelman teko. Vastausta ei löytynyt ja Lähteenmäki tuntui olevan sitä mieltä, ettei keskustelu kirjoitus-/toimitusvaiheessa olisi tuonut lisäarvoa. Mikä tuntui oudolta.
Kuvia vanhasta pääkaupungistamme
Yllä Pietarin talvipalatsista kuva, joka on julkaistu Helsingin Viikko-Sanomissa 4.1.1884. Taiteellisia kuvia Pietarista (yksi alla) olin tunnistavinani myös lehdestä Mir iskusstva 1 (1904), en vaan valitettavasti tajunnut tekstistä mitään.
Googlen käännöskoneen rajat kulkevat näköjään latinalaisissa kirjaimissa eli surffailut täytyy rajoittaa englanninkielisiin sivuihin. En minä niitäkään suuremmasti kartoittanut, mutta kuvalinjalla todettakoon, että paikallisen Kansalliskirjaston sivuilta löytyy Pietarista niin taidekuvia kuin vanhoja postikorttejakin. Myös (varsin pieninä kuvina) vanhoja karttoja Pietarista ja muualta.(August Ahlqvistin kirjassa Muistelmia matkoilta Wenäjällä wuosina 1854-1858 kuljetaan Pietaria eksoottisemmissa paikoissa.)
torstai 20. toukokuuta 2010
Karjalasta kajahtaa
Pietarin reissu on vielä muistissa ja postilaatikkoon tuli eilen ehdotus Laatokan kiertämisestä, joka houkutteli, joten tällä aasinsillalla Karjalasta kertynyttä verkkoaineistoa ja muuta linkitystä. Kuva oikealla: Karjalainen Vanhalta Voitto-moalta (Greekan Uskosta) Kesä-voatteissaan : H. J. Strömmer Kuv. ja piiritt.- Digitoituja postikorttikuvia Äänislinnasta
- Karjalan kartat
- Käkisalmen asemapiirros 1843
- Kartta 1930-luvulta nykykartan päälle liimattuna
- Kirjallisuuslista Viipuri-keskusen sivulla
- Johanna Hammarnerg otti Pohjois-Karjalaan otetta kävellen.
- Kimmo Lukkanen: Pappi ja paikallisyhteisö :Käkisalmen läänin luterilainen papisto 1600-luvun lopulla paikallisyhteisössään tuomiokirjojen valossa
- Päivi Happonen: Kaksi todellisuutta? Kirkonkirjat ja henkikirjat Sortavalan kaupungin väestöllisen profiilin kuvaajina 1800-luvun alusta vuoteen 1940
- Näkymiä Sortavalaan viime kesänä, kuin myös. Ja matkaraportti tältä keväältä.
- Theodor Homen: East Carelia and Kola Lapmark (1921)
- Den Öst-Karelska posten 1941-1944. Brevförsändelserna, frimärkena, postkontoren, stämplarna, postvägarna
- [Pohjois-Karjalan kansanopiston] Ensimäinen vuosikymmen: 1895-1905 (1906)
- Heikki Rytkölä: Vienan tiellä. Historiallista taustaa Suomussalmen Vuokin reitille Venäjän Karjalaan
- En Sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen
- Miia Iisakkila: Äänen voima : Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalais-karjalaisissa tulen loitsuissa
Vaasan pormestarin leski
Kun Carl von Linné, vielä nimellä Linnaeus, kävi elokuussa 1732 Vaasassa hän kirjoitti muistiinpanoihinsa, että pormestari Elias Grizell oli komea ja oli kohdellut häntä kunnioituksella. Linnaeus viihtyi Vaasassa paremmin kuin missään muualla Pohjanmaalla. Pormestarin vaimon, Gertrud Zieglerin, Linnaeus arvioi kauniiksi sekä kasvoiltaan että luonteeltaan. Myöhemmin hänen ajatuksensa muuttuivat ja Nemesis Divina –kokoelmassa hän kuvaa pormestarin vaimon hyvännäköiseksi, mutta pahansisuiseksi.
Tämän Linnén myöhemmän kertomuksen mukaan Grizellin kuoltua vuonna 1750 leski Ziegler palasi synnyinkaupunkiinsa Tukholmaan. Vuonna 1755 hän puhui pahaa Lovisa Ulrika -kuningattaresta ja hänen rakastajansa kertoi tämän viranomaisille. Gertrud vältti vesi ja leipä-rangaistuksen sekä elinikäisen vankeuden, sillä kuningatar puhui hänen puolestaan. Mutta muutamaa vuotta myöhemmin häntä syytettiin samantapaisesta teosta ja joutui vankilaan.
Gertrud Zieglerin (1702-1759) ensimmäisestä avioliitosta Johan Strandbergin (k. 1727) kanssa syntynyt tytär Margareta Juliana (s. 1724) oli naimisissa turkulaisen kauppiaan kanssa ja muutti myöhemmin Venäjälle. Hänen veljensä Johan Joachim (s. 1722) oli töissä Ruotsin Itä-Intian komppaniassa.
Edellä oleva perustuu M. J. Petryn englanniksi toimittamaan Carl von Linnén kirjaan Nemesis Divina. FamilySearch-indeksin perusteella Gertrud Ziegler ja Johannes Strandberg avioituivat 10.10.1721 Tukholmassa. Suurkirkon seurakunnassa kastettiin 2.8.1726 Johan Strandbergin poika Jonas. Tukholmassa menivät naimisiin 13.2.1728 Gertrud Ziegler sekä Elias Grizell.
August Strindbergin kuvitteleman kävelyn 1730-luvun Tukholmassa voi lukea ruotsiksi Runeberg-sivustolta. Sen kuvituksen (alla) perusteella naisetkin pelasivat biljardia?
Tämän Linnén myöhemmän kertomuksen mukaan Grizellin kuoltua vuonna 1750 leski Ziegler palasi synnyinkaupunkiinsa Tukholmaan. Vuonna 1755 hän puhui pahaa Lovisa Ulrika -kuningattaresta ja hänen rakastajansa kertoi tämän viranomaisille. Gertrud vältti vesi ja leipä-rangaistuksen sekä elinikäisen vankeuden, sillä kuningatar puhui hänen puolestaan. Mutta muutamaa vuotta myöhemmin häntä syytettiin samantapaisesta teosta ja joutui vankilaan.
Gertrud Zieglerin (1702-1759) ensimmäisestä avioliitosta Johan Strandbergin (k. 1727) kanssa syntynyt tytär Margareta Juliana (s. 1724) oli naimisissa turkulaisen kauppiaan kanssa ja muutti myöhemmin Venäjälle. Hänen veljensä Johan Joachim (s. 1722) oli töissä Ruotsin Itä-Intian komppaniassa.
Edellä oleva perustuu M. J. Petryn englanniksi toimittamaan Carl von Linnén kirjaan Nemesis Divina. FamilySearch-indeksin perusteella Gertrud Ziegler ja Johannes Strandberg avioituivat 10.10.1721 Tukholmassa. Suurkirkon seurakunnassa kastettiin 2.8.1726 Johan Strandbergin poika Jonas. Tukholmassa menivät naimisiin 13.2.1728 Gertrud Ziegler sekä Elias Grizell.
August Strindbergin kuvitteleman kävelyn 1730-luvun Tukholmassa voi lukea ruotsiksi Runeberg-sivustolta. Sen kuvituksen (alla) perusteella naisetkin pelasivat biljardia?
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Ratsastus Eurooppaan
Vuoden alussa metsästin historiasta kertovia sarjakuvia ja olin yllättynyt saaliin suuruudesta. Mutta tulin myös huomanneeksi, ettei niitä kaikkia oltu pääkaupungin seudun kirjastojärjestelmään luokiteltu "historiallisiksi sarjakuviksi" ja kattavan haun tekeminen oli näin hankalaa/mahdotonta.
Niinpä ei ollut suuri yllätys, että asiasanahaulla hakkapeliitat tuloksista löytyi aiemmin minulle tuntematon sarjakuva Ratsastus Eurooppaan. Erään suomalaisen Hakkapeliitta-sotamiehen tarina Ruotsin kuninkaan palveluksessa 30-vuotisen sodan aikana Saksassa v. 1630-1648. Jaakko ja Liisa Sipilän käsialaa olevassa tarinassa on menoa ja meininkiä:
Mutta jos joku sattuu olemaan kiinnostunut armeijan riveihin 15.1.1644 Hollolan kihlakunnan Lauhon [sic!] pitäjästä kirjatusta Jöranista, niin tähän kirjaan voi tarttua alkuperäismateriaalin sijaan. Ainakin Jöran pääsi lähtemään Saksasta kotiinpäin eli ei ole mahdotonta, että hänellä olisi jälkeläisiä elossa. Ja saattoi tietenkin olla naimisissa jo lähteissään.
Niinpä ei ollut suuri yllätys, että asiasanahaulla hakkapeliitat tuloksista löytyi aiemmin minulle tuntematon sarjakuva Ratsastus Eurooppaan. Erään suomalaisen Hakkapeliitta-sotamiehen tarina Ruotsin kuninkaan palveluksessa 30-vuotisen sodan aikana Saksassa v. 1630-1648. Jaakko ja Liisa Sipilän käsialaa olevassa tarinassa on menoa ja meininkiä:
"Ensimmäinen tehtävä vieraalla maalla on etsiä lähin kapakka, jossa pestirahat voitaisiin ryypätä. Pian on juottola täynnänsä suomalaisia sotilaita, oluthuuruja, tupakansavua ja veteraanien tarinoita.Kirjastosta oli minulla samaan aikaan lainassa Lars Eric Wolken Krig och krigsmakt under svensk stormaktstid. Siinä oli lupaavasti otsikoitu luku: Hur Jöran Tomasson kom till Prag 1648 - eller en finländare i trettioåriga kriget. Sisällöltään ei (tietenkään) merkittävästi eronnut monista suku- ja paikallishistorioissa esitetyistä vastaavsta koosteista.
Kellarissa on olut- ja viinivarasto, johon ryöstelevät soldaatit, valtiovallan nuuskijat ja muut uteliaat pysähtyvät kuin seinään... mikä takaa työrauhan... alakellariin, jossa ruhtinaiden salaisista tilauksista tehdään väärää rahaa kattamaan palkkasotureiden ylläpitoa, kohonneita anemaksuja ja diplomaattien kulunkeja."
Mutta jos joku sattuu olemaan kiinnostunut armeijan riveihin 15.1.1644 Hollolan kihlakunnan Lauhon [sic!] pitäjästä kirjatusta Jöranista, niin tähän kirjaan voi tarttua alkuperäismateriaalin sijaan. Ainakin Jöran pääsi lähtemään Saksasta kotiinpäin eli ei ole mahdotonta, että hänellä olisi jälkeläisiä elossa. Ja saattoi tietenkin olla naimisissa jo lähteissään.
Kontekstittomasti
Vuonna 2000 kokoelmassa Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista julkaistu Vesa Vareksen artikkeli Historia ja julkisuus. Tiedeyhteisön, maallikon, tiedotusvälineiden ja poliittisen eliitin diskurssissa ei tunnu kymmenessä vuodessa vanhenneen. Näkemykset siitä, miten historiantutkimus ja -tutkijat julkisuudessa näkyvät, vaikuttivat median seuraajan näkökulmasta tutuilta. Yksinkertaistukset ja tiettyjen aiheiden jatkuva esiinnosto ainakin.
Vares kirjoittaa julkisuuden lisäksi myös tieteellisen tutkijan ja harrastajan suhteesta. Todeten:
Ymmärrän kyllä ihan maallikon järjellä&kokemuksella, että on rasittavaa, kun tullaan kysymään/valittamaan detaljeista, jotka eivät ole olleet oman kiinnostuksen/tutkimuksen kohteena. Mutta olisiko mahdollista hyväksyä, että harrastaja vaan tietää kyseisen asian paremmin? Ja jos historioitsija haluaa voittaa paremmuus kilpailun, on hänelle sitten haasteena myydä omien tuloksiensa merkityksellisyys maallikolle. Nykypäivää kun on, ettei kenelläkään ole automaattista auktoriteettia.
***
Ilmeisesti samaa aihetta sivusi Pekka Masosen artikkeli Aamulehdessä 22.4.2010, jota en ole päässyt lukemaan. Kati Parppei kirjoittaa siitä ja toteaa:
Vares kirjoittaa julkisuuden lisäksi myös tieteellisen tutkijan ja harrastajan suhteesta. Todeten:
"Sukututkijalla ja harrastehistorioitsijalla on yleensä hyvin spesialisoitunut kiinnostuksen kohde, hieman kärjistäen samantapainen kuin urheilufriikillä, jolle urheilukirjan oleellisin ja kiinnostavin osa ovat tulostilastot. ... Mutta laajempi perspektiivi harrastetutkijalta mitä todennäköisemmin puuttuu, samoin tieto siitä, millaiseen mentaaliseen yhteyteen menneiden aikojen ihmisten tietyt teot kuuluvat ja miten niitä tulisi tältä pohjalta selittää."Epäilemättä Vares perustaa tämän näkemykseensä laajaan kirjallisuusanalyysiin, mutta koska kappaleen lopussa ei ole lähdeviitettä, syntyy vaikutelma mielipiteestä. Vares aloittaa seuraavan kappaleen:
"Tämänkaltaisella historianharrastuksella on oma yhteiskunnallinen tehtävänsä, jota ammattitutkijat eivät sinällään edes voi täyttää ja jota heidän ei ole syytä halveksia. Näin ei tule tehdä huolimatta siitä, että kieltämättä tuntuu turhauttavalta, kun harrastajahistorioitsija penää jotain pientä yksityiskohtaa ja ilmiselvästi tulkitsee olevansa parempi historioitsija, kun tietää jonkin detaljin perusteellisemmin kuin ammattilainen. Harrastajahan ei aseta itselleen sellaisia rajoituksia, mitä ammattitutkija on tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä."No, jos tuon lukee irrallaan kontekstista (!) voisi vetää johtopäätöksen, että historian tutkimuksen ammattilainen on henkilö, joka ei huolehdi pienistä yksityiskohdista, eikä kyseenalaista toisten tuloksia. Tarkoitettiin ehkä kuitenkin jotain muuta.
Ymmärrän kyllä ihan maallikon järjellä&kokemuksella, että on rasittavaa, kun tullaan kysymään/valittamaan detaljeista, jotka eivät ole olleet oman kiinnostuksen/tutkimuksen kohteena. Mutta olisiko mahdollista hyväksyä, että harrastaja vaan tietää kyseisen asian paremmin? Ja jos historioitsija haluaa voittaa paremmuus kilpailun, on hänelle sitten haasteena myydä omien tuloksiensa merkityksellisyys maallikolle. Nykypäivää kun on, ettei kenelläkään ole automaattista auktoriteettia.
***
Ilmeisesti samaa aihetta sivusi Pekka Masosen artikkeli Aamulehdessä 22.4.2010, jota en ole päässyt lukemaan. Kati Parppei kirjoittaa siitä ja toteaa:
Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Miestä metsästämässä
Sitä voisi yksinkertaisempi ihminen (siis minun kaltaiseni) kuvitella, että 1500-luvulla eläneestä ei kovin tarkkaa tietoa irtoa. Mutta vanhoja tilejä selatessa on käynyt selväksi, ettei asia näin ole. Tarkimmillaan yksittäisen henkilön saa sijoitettua päivän tarkkuudella maantieteelliseen paikkaan.
Todisteena alla ote Tammisaaren kuninkaankartanon miesvahvuusluettelosta tilivuodelta 1566 (Tammisaaren kartanon tilikirja 1566-1566 (3281)). Joka kertoo jokaiselta viikolta paikalla olevan porukan. Erehdyin ensin luulemaan, että kirjainrimpsut olivat palvelutasoa kuvaavia, mutta päätellen sivun alareunan viikonpäiväsummeerauksesta pitänee tulkita a= sunnuntai, b= maanantai jne. Eli voi esimerkiksi sanoa Siffred Hanssonin syöneen Tammisaaressa vielä torstaina, muttei enää perjantaina!
(Ruotsissa muuten juuri julkaistu arkisto-opas heikäläisten 1500-luvun lähteisiin.)
Todisteena alla ote Tammisaaren kuninkaankartanon miesvahvuusluettelosta tilivuodelta 1566 (Tammisaaren kartanon tilikirja 1566-1566 (3281)). Joka kertoo jokaiselta viikolta paikalla olevan porukan. Erehdyin ensin luulemaan, että kirjainrimpsut olivat palvelutasoa kuvaavia, mutta päätellen sivun alareunan viikonpäiväsummeerauksesta pitänee tulkita a= sunnuntai, b= maanantai jne. Eli voi esimerkiksi sanoa Siffred Hanssonin syöneen Tammisaaressa vielä torstaina, muttei enää perjantaina!
(Ruotsissa muuten juuri julkaistu arkisto-opas heikäläisten 1500-luvun lähteisiin.)
Turkulaisista puusepistä
Vanhojen ammattikuntien säännöt on kaupunkihistorioissa kerrottu usein yksinkertaisesti ja kategorisesti. Tosiasiassa niihinkin vaikuttivat markkinavoimat ja ihmissuhteet. Vaikeina aikoina ei vaadittu arvokkaita mestarinäytteitä ja kaverin poika pääsi helpommalla kuin juuri kaupunkiin tullut. Ja rahalla saattoi myös korvata osaamista ja kokemusta. Tällaisen havainnon voi tehdä Gabriel Nikanderin Turun puuseppien asiakirjojen analyysista. Nikander mainitsee seuraavat puusepät 1700-luvulla:
Puuseppien oltermanni oli keväällä 1711 Johan Hächt.
Mestareita oli kesällä 1711: Wirman, Anders Lund ja Isberg. Lund valittiin oltermanniksi vuoden 1712 alussa ja jatkoi asemassa vuoteen 1746.
Vuoden 1711 aikana otettiin mestariksi Isaac Drufva. Hän kuoli Ison vihan aikana tai heti rauhan teon jälkeen.
Vuonna 1712 kisälli Mathias Buschman teki mestarityönsä ja hyväksyttiin mesatriksi vaikka hän ei ollut tehnyt kisällinvaellusta.
Edesmenneen puuseppäoltermanni H. Leinon poika Anders Leino anoi helmikuussa 1713 pääsyä ammattikuntaan. Anders oli ollut 9 vuotta alivarusmestari Henkirakuunoissa ja sitten ollut ruukin puuseppänä kreivitär Stenbockin palveluksessa. Isovihan jälkeen hänet mainitaan nuorena mestarina.
Danzigissa oppia saanut Johan Schabel tai Sabel teki mestaristyökseen kaapin 1724.
Christ. Ludvig Leyssadt, joka oli ollut mestarina Norrköpingissä, otettiin Turun ammattikuntaan 1734. Hän kuoli pian tämän jälkeen.
Puolimestariksi vuonna 1727 otettu Johan Jöransson Salf haki 7 vuotta myöhemmin varsinaista mestarin asemaa.
Tallinnasta muutti Turkuun 1736 vapaamestari Johan Petter Zervitsky, joka meni naimisiin porvari Petraeuksen tyttären kanssa. Hänet otettiin heti mestariksi ja hän toimi puuseppien oltermannina 1746-1771, jolloin hän kuoli.
Mestarinnäytteet tekivät kisällit Lexander, Sirell, Erlund ja Lindstedt.
Lindstedtin lesken kanssa kihlautunut kisälli Samuel Lundan haki mestarin asemaa 1762.
Mestarinnäytteet antoi Johan Woivalin 1763 ja Johan Sjöstedt 1785. Conrad Zervitskie teki pelkät piirrustukset vuonna 1769, se riitti mestarin pojalle.
Kemiön Elmdalista lähtenyt kisälli Hinrich Elméen saapui kotimaisemiin 1770-luvun alussa saatuaan oppia Jonas Fagerbergiltä Tukholmassa ja työskenneltyään muualla Ruotsissa.
Muutamaa vuotta myöhemmin mestarin asemaa haki kisälli Matts Alan, joka oli kotoisin Loimaalta ja aikanaan työskennellyt Lindstedtin verstaalla Turussa mutta sitten kiertänyt 14 vuotta Pohjois-Saksassa ja Venäjällä. Ei enää osannut puhua kuin suomea ja saksaa. Hänen mestarityönsä hyväksyttiin maistraatissa vedoten Alanin köyhyteen.
Elméenin luona harjoitellut Johan Ström haki mestaruutta 1782. Samana vuonna teki mestarityön M. Grönholm. Seuraavana vuonna E. Rosenberg. Viimeisenä kauden kisällistä mestariksi yrittävänä mainitaan Johan Lindroos vuonna 1795.
Referoitu artikkelista Gabriel Nikander: Åbosnickarnas mästerstycken under 1700-talet. Kirjassa Svenska kulturbilder, ny följd, första bandet, del I och II, under redaktion av Sigurd Erixon och Sigurd Wallin. 1934
(Verkossa Turun käsityöläisistä...
Raimo Papinsaari: Turun räätälien ammattikunta vuosina 1721-1809. THArk 20 s. 246-341, Turku 1967
Toivo T. Rinne: Kisällien ja heidän veljeskuntiensa asema Turun ammattikuntaelämässä 1600- ja 1700-luvuilla. THArk 4 s. 217-249, Turku 1933
Ilkka Tarvainen: Ammattikuntamaalarina Turussa : Gabriel Gotthard Sweidell ja hänen tuotantonsa)
Puuseppien oltermanni oli keväällä 1711 Johan Hächt.
Mestareita oli kesällä 1711: Wirman, Anders Lund ja Isberg. Lund valittiin oltermanniksi vuoden 1712 alussa ja jatkoi asemassa vuoteen 1746.
Vuoden 1711 aikana otettiin mestariksi Isaac Drufva. Hän kuoli Ison vihan aikana tai heti rauhan teon jälkeen.
Vuonna 1712 kisälli Mathias Buschman teki mestarityönsä ja hyväksyttiin mesatriksi vaikka hän ei ollut tehnyt kisällinvaellusta.
Edesmenneen puuseppäoltermanni H. Leinon poika Anders Leino anoi helmikuussa 1713 pääsyä ammattikuntaan. Anders oli ollut 9 vuotta alivarusmestari Henkirakuunoissa ja sitten ollut ruukin puuseppänä kreivitär Stenbockin palveluksessa. Isovihan jälkeen hänet mainitaan nuorena mestarina.
Danzigissa oppia saanut Johan Schabel tai Sabel teki mestaristyökseen kaapin 1724.
Christ. Ludvig Leyssadt, joka oli ollut mestarina Norrköpingissä, otettiin Turun ammattikuntaan 1734. Hän kuoli pian tämän jälkeen.
Puolimestariksi vuonna 1727 otettu Johan Jöransson Salf haki 7 vuotta myöhemmin varsinaista mestarin asemaa.
Tallinnasta muutti Turkuun 1736 vapaamestari Johan Petter Zervitsky, joka meni naimisiin porvari Petraeuksen tyttären kanssa. Hänet otettiin heti mestariksi ja hän toimi puuseppien oltermannina 1746-1771, jolloin hän kuoli.
Mestarinnäytteet tekivät kisällit Lexander, Sirell, Erlund ja Lindstedt.
Lindstedtin lesken kanssa kihlautunut kisälli Samuel Lundan haki mestarin asemaa 1762.
Mestarinnäytteet antoi Johan Woivalin 1763 ja Johan Sjöstedt 1785. Conrad Zervitskie teki pelkät piirrustukset vuonna 1769, se riitti mestarin pojalle.
Kemiön Elmdalista lähtenyt kisälli Hinrich Elméen saapui kotimaisemiin 1770-luvun alussa saatuaan oppia Jonas Fagerbergiltä Tukholmassa ja työskenneltyään muualla Ruotsissa.
Muutamaa vuotta myöhemmin mestarin asemaa haki kisälli Matts Alan, joka oli kotoisin Loimaalta ja aikanaan työskennellyt Lindstedtin verstaalla Turussa mutta sitten kiertänyt 14 vuotta Pohjois-Saksassa ja Venäjällä. Ei enää osannut puhua kuin suomea ja saksaa. Hänen mestarityönsä hyväksyttiin maistraatissa vedoten Alanin köyhyteen.
Elméenin luona harjoitellut Johan Ström haki mestaruutta 1782. Samana vuonna teki mestarityön M. Grönholm. Seuraavana vuonna E. Rosenberg. Viimeisenä kauden kisällistä mestariksi yrittävänä mainitaan Johan Lindroos vuonna 1795.
Referoitu artikkelista Gabriel Nikander: Åbosnickarnas mästerstycken under 1700-talet. Kirjassa Svenska kulturbilder, ny följd, första bandet, del I och II, under redaktion av Sigurd Erixon och Sigurd Wallin. 1934
(Verkossa Turun käsityöläisistä...
Raimo Papinsaari: Turun räätälien ammattikunta vuosina 1721-1809. THArk 20 s. 246-341, Turku 1967
Toivo T. Rinne: Kisällien ja heidän veljeskuntiensa asema Turun ammattikuntaelämässä 1600- ja 1700-luvuilla. THArk 4 s. 217-249, Turku 1933
Ilkka Tarvainen: Ammattikuntamaalarina Turussa : Gabriel Gotthard Sweidell ja hänen tuotantonsa)
maanantai 17. toukokuuta 2010
Suomen Rahvaan olo Pietarissa
Kesä meni ohitse; tulivat syksyset ilmat, jotka Pietarissa ovat hyvin vahingolliset tervey'elle, ja ne ovat tappaneetki monta kymmentä tuhatta henkeä; semminki niille ne surman tuovat, joilla ovat huonot asumahuoneet, kostiat taikka lii'an monelta hengeltä asutut; ja senlaisia asukkaita on Pietarissa hyvin paljon, erinomattain Suomalaisia, joita tuhansittain virtaa Suomesta Pietariin. Se on harva, joka jaksaa hankkia itselleen erinäistä suojaa, kallenu'en täheu, vaan täytyy monen, toisinaan kymmeni'enki asua yhessä pienosessa tuvassa.Näin Thomas Frimanin kirjassa Suomen Rahvaan olo Pietarissa vuodelta 1849. Itse palasin juuri vierailulta kaupunkiin eikä tilanne vaikuttanut enää näin surkealta. (Kesä oli tosin vasta tulossa.) Mutta tuhansia suomalaisen rahvaan edustajia (bongattiin kyllä myös julkkiksia) oli helatorstailla pidennetty viikonloppu saanut liikkeelle.
Tästä ahtau'esta syntyy siivottomuus, paha haju ja löyhkä, jotka kuolettaavat asukkai'en tervey'en ja usiasti koko elämänki, erinomattain syksy ja kevät aikana, konsa ei ulkonakaan tavata varsin terveellistä ilmaa; silloin tälläisissä tuvissa, joita Pietarissa kutsutaan Suomen kortteeriloiksi, on hyvin paljo kipeitä ja niissä on kaikellaisia tauteja, jotka niin pinttyyvät ilmaan, että ovat tarttuvaiset, josta täytyy monen kuolla.
Syksyin ja keväin ovat poto-huoneet täynnä sairaita.
Suomalaisetki papit käyvät ihan joka päivä kansalaisiansa ja uskolaisiansa, sekä ripittämässä, kelle hautaa lukemassa: tästä Suomalaisten jokapäiväisestä käymisestä voi arvata Suomalaistenki sairai'en paljou'en.
Kuinka monta tuhatta köyhää Suomalaista on tullut Pietariin henkeänsä heittämään, joko poto-huoneessa, taikka vielä paljon pahemmassa paikassa - haisevassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa, joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäväinen ihmisen tervey'elle, kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki.
Moni huikentelevainen Suomalainen syntymämaallansa ajattelee, miten vaan päässä Pietariin, miten otsan hi'että leipä saaha; tämän tähen kiiruhtaa sinne, suurella tuskalla ja ikävöimisellä, monen sa'an virstan päästä.
Historiaa näin yli vuosisatojen ajalta. Linnoitussaaren sillan viereen oli rantautunut Novgorodista (?) ihmisiä, jotka pukeutumisen perusteella elivät aikaa noin tuhat vuotta sitten.
Kaduilla törmäsi toistamiseen Pietari Suureen naisseuralaisen kanssa. Alla Iisakin kirkolla karkaamassa kameraltani.
Miehen jäännösten pitäisi kuitenkin käsittääkseni olla yhdessä näistä arkuista.
Pietari Suuri ei käsitellyt esivanhempiani kovin hellävaraisesti. Matkan sukututkimuksellinen osuus tuli suoritettua istumalla mennen tulleen Viipurin asemalla. Junan liikkuessa näin linnan, josta Gabriel Saren lähti sotavankeuteen Siperiaan. Paikkaan, johon en lähitulevaisuudessa aio retkeillä.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Poimittua
Kukka lehdestä The Nursery, January 1877, Volume XXI, No. 1Ensi viikolla museoviikko. Vantaan kaupunginmuseossa kuva-arkisto auki 18.5. klo 15-18.
Kesänäyttelyä rovasti Niilo E.Wainion ja hänen perheensä ajasta Isonkyrön pappilassa mainostetaan blogin muodossa. Sisältää valokuvia.
Yksi seuraamani kirjoittaja oli lopettanut bloginsa ja siirtyi parempiin harrastuksiin: "aion omistautua ansaittujen lomieni jälkeen selvittelemään sukulaisteni välistä sotienaikaista kirjeenvaihtoa, tulkita heidän käyttämäänsä salakieltä sekä digitoida ja arkistoida valtavan määrän vanhoja valokuvia. "
Anu Lahtinen oli käynyt Brages Pressarkivetissa: "Niin sukututkijat kuin historiantutkijatkin löytävät tietoja etsimistään henkilöistä. Paikallishistoriasta kiinnostuneet voivat löytää mainion yksityiskohtaisia kuvauksia menneiden aikojen paikallistapahtumista."
Tillman oli reflektoinut digitoitujen rippikirjakuvien äärellä.
Kirsimaria skarppaa kirjallisuuden suhteen väitöstutkimuksensa parissa. Tutulta kuullostava metodi: "Katson teoksesta ensin sisällysluettelon, johdannosta lähteet, näkökulman ja metodin, ja jos siinä vaiheessa näyttää hyvältä, jatkan joihinkin sisältölukuihin ja yhteenvetoon. "
Vapusta on nyt jo pari viikkoa, mutta vielä voi lukea Hannu Salmen ajatuksia vanhoista vapuista.
Tuomo Hämäläinen kirjoitti viittauksista:
"Väärillä viittauksilla voidaan imitoida lähdeluetteloa. Jonkun voidaan helposti sanoa sanoneen jotain. Jos hän ei ole sanonut sitä, tämä täytyy tietää. Ja usein ihminen on laiska viitteiden sisällön tarkistamisen suhteen. Vääristymien tarkkailu ja varmistelu vaatii käytännössä aina paljon enemmän työtä kuin sellaisen kirjoittaminen."Jenni Sahramaa kirjoitti parkinnan esittelystä. Glimsin työnäytöksiä olisi kiva joskus mennä katsomaan. Vasta olen parikymmentä vuotta pääkaupunkiseudulla asunut, enkä vielä ehtinyt.
Nimimerkki Sisatto kertoo kirpparilöydöstä:
Ensimmäiseen pinkkaan kuului muun muassa Heikki Uparin Nimettömillä vesillä (1947), porilaisen Satakunnan kirjateollisuuden seikkailukirjaston kirjoja. Kirjoittaja oli oikealta nimeltään Kauko Heikkilä. Oikealla nimellään hän julkaisi muun muassa näytelmiä ja paikallishistoriikkeja, muun muassa Ikaalisista. Heikki Uparina taas nuorten romaaneja. Nyt löytämäni opus lienee jonkinlainen historiallinen romaani, sillä kannessa on viikingin kuva. En tiedä pitäisikö Suomeen sijoittuvia viikinkiajan tarinoitakin käsitellä lähinnä paleofiktiona, sillä historiankirjoitustahan tuon ajan Suomesta ei vielä ole.
Sunnuntaiksi Suomesta kuva
Messukylän vanha kirkko julkaistu Helsingin Wiikko-Sanomia lehdessä 2.12.1881