Löydettyä

Mursujen kuva kirjasta Suomen maan meripedot maalikuwilla selitetyt

Juha Siro oli lainannut Kirsti Simonsuurelta hienon pätkän:

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään “juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai “henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.

Kokoomusnuoret olivat neljä vuotta sitten käyneet Porvarillisen työn arkistossa.

Väkerrystä-blogin kirjoittaja oli käynyt keväällä Museoviraston arkistossa ja kokenut turhautumisen hetkiä:

Kun mallipalat aikoinaan on arkistoitu, ystävällinen arkistointihenkilö on asetellut mallipalat tukeville taustapahveille niin, että valmista neulepintaa näkyy mahdollisimman paljon. Tarkoittaa käytännössä sitä, että monesti se kaikkein kiinnostavin osa, eli keskeneräinen puoli, se viimeinen silmukka, josta langankulun helpoiten erottaa, onkin piilossa taustapahvia vasten!

Marko Leppänen täydensi syksyisen Helsingin sanomien Kuukausiliitteen Tattarisuo-artikkelia.

Blogissa Järki ja tunteet runoutta koulunkäynnistä, ote:

kuuden vuoden kopioimiseen käytetyn ajan
olisin voinut käyttää lukemiseen
mutta ehkä tällä kertaa
saan korean sodasta jotakin tolkkua
lehtiä lukemalla
kun historia näyttää toistavan itseään

Anders Lindkvist jatkoi på svenska 1800-luvun elävöittämistä.

Katri Maaria Issakainen on aloittanut englanninkielisen blogin Karjalan historiasta.

Aikalaisessa kerrottiin melko rajuista arkistomateriaalin pelastustoimista.

Oman elämänsä herra? esitteli Hilja Pärssisen, Mimmi Kanervon ja Sandra Lehtisen, ilmeisesti opintoja varten kirjoitetulla esseellä.

Matti Lund selosti SSS:n blogissa Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia. En ollut näistä varsinaisesti eri mieltä, mutta asiat voisi esittää rakentavammassa hengessä. Ja lyhyemmin.

Arkistolaitoksen blogissa Liisa Vuonokari totesi:

Puolen vuoden aika riitti hyvin kehittämään kiintymys- ja vihasuhteita eri seurakuntien ja eri vuosisatojen kirjureihin ja opettamaan uudenlaisen suhtautumistavan historian aikakausiin. 1600-luvun loppu ei enää olekaan Kaarle XI:n aikaa, vaan tarkoittaa miellyttävän selkeää ja täsmällistä käsialaa, kun taas 1700-lukua on vaikea uskoa valistuksen vuosisadaksi. Käsiala-analyysin perusteella luulisi vuosisadan kuluneen valtavassa sekasorrossa, joka jatkui vielä pitkälle 1800-luvulle.