tiistai 10. elokuuta 2010

Viisi kertaa Klaus Fleming

Ebba-rouvan katse osui nyt miehen toiseen saappaaseen, johon oli kuivunut kiinni paljon savea aamuisen kävelyn jälkeen.

Fleming seurasi hänen katseensa suuntaa, hymyili hiukkasen ja sanoi: "Voi varjelkoon, nyt saan nuhteita. Ai, ai, Ebba kulta. Koskaan et saa miestäsi edes harjatuksi, vielä vähemmän puetuksi samettiin ja silkkiin Tukholman herrojen tavoin. Mutta sinä olet minulle aina lempeä, vaikka olenkin metsäkarhu, joka ei opi tanssimaan eikä kiinnittämään papiliotteja takkuiseen karvaansa, ei edes opi kuivaamaan tassujaan, joista aina jää jälkiä valkoisille matoillesi."
Fredrika Runeberg: Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajoilta. (1862)
Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, - hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan taloja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämttömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.

Täällä oli Juhana-herttua pitänyt loistavaa hoviaan, ensin rakastajattarensa, Kaarina Hannuntyttären kanssa, ja sitten, naitettuaan tämän Klaus Vestgötelle, Puolasta tuomansa puolisonsa Katarina Jagellolaisen kanssa. Vieraaksi oli marski silloin tuntenut itsensä tässä hovissa. Hänen huonoa ruotsinkielentaitoaan
ilkkuivat ylhäiset herrat, ja kun palvelusväessä oli sekä puolalaisia että italialaisia, puhumattakaan saksalaisista, nuori Klaus Fleming harmitteli tätä ja pysytteli niin loitolla kuin suinkin saattoi loukkaamatta valtiastaan.
Jalmari Finne: Nuijasota (1913-1945)

Sanottakoon Flemingistä mitä muuta tahansa - ja kyllä hänestä sanotaankin - toimen mies hän joka tapauksessa oli. Sotaväkeä koottiin Viipuriin ja laivastoa Koivistolle. Suitian Klaus hääri kuin heinämies ja pyyhki takinhihaan milloin otsaansa milloin nenäänsä.
- Törkyinen äijä, sanoivat herrat. Talonpoikaa se ei pahemmin häirinnyt.
Tuure Vierros: Lähellä kuolon rantaa (1967)

Vierroksen kirja oli näistä ainoa, jonka luin alusta loppuun. Tykkään hänen tyylistään. Vierros oli (tavanomaiseen tapaansa) antanut historian henkilöiden puhua, kirjan alaotsikkona "Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina". Kirjasta sai siis aihetta tuntematon kuvan molempien puolien vaikuttimista. Mahdollisesti totuutta sivuten tai sitten ei. Nautittavalla kielellä kumminkin.

Heikki Ylikankaan romaani Ilkkaisten sota (1991) olisi arvatenkin ollut lähimpänä tuoreita tutkimustuloksia. Ei vienyt kuitenkaan mukaansa ja enkä löytänyt siitä selailemalla kuvausta Flemingistä, vaikka hän sivuosassa mukana olikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti