Poimintoja

Kuva kirjasta The Dumpy Books for Children: No. 7. A Flower Book

Illuusioita- blogin kirjoittaja ihastui Metsämuseo Lustoon:

Luulin, että pyörähtäisimme Lustossa kohtalaisen nopeasti ja vähän kuin viran puolesta, mutta museossa vierähti yli kaksi tuntia kuin siivillä. Ihanan toiminnallinen, kaunis, ja yleisönsä ottava museo! Pääsin kaatamaan kuusia simulaattorilla ja nostelemaan palikoita sellaisella, öh, koneella jonka nimeä en tiedä, sellainen jossa on pihdit ja silleen (anteeksi). Meillä oli kukkamekoissamme varsin viihtyisä ja kiva vierailu Lustossa.

Esoteerisen maantieteen koulun Marko Leppänen kävi vanhanaikaisessa metsässä:

Oli erikoinen tunne nähdä ensi kertaa eläessään, miltä sellainen metsä näyttää, joka on saanut rauhassa kehittyä niin kuin luonto on sen tarkoittanut. Paikka tuntui ensi alkuun oudoltakin ja kulkijan varuilleen panevalta: tavallaan tietenkin hyvin tutulta, mutta silti erilaiselta kuin mihin oli tottunut. Kokemukseen liittyi harvinainen äänimaailma, jonka toinen tosiaan vastaan nojaavat konkelot - tuulen heijatessa metsää - nitkutuksillaan ja narahduksillaan loivat. Tavalliseen talousmetsätyyppiin verrattuna elämän tuntu oli ilmeisen vahva, mikä on kiintoisa paradoksi aarnion ollessa täynnä niin pystyyn kuin maahan kuolleita, usein jo pehmeiksi kummuiksi muuttuneita puita. Kaikella tuntui olevan paikkansa, kokonaisuus ei kaivannut näpelöintiä.

Salme Kotivuori reagoi Turun linnan perusnäyttelystä esitettyyn kommenttiin.

Jurin julkaisemattomissa julkaisuun tulevasta K. Lydénin kirjoituksesta "Neljä viikkoa käpykaartissa", joka on

kertomus siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.

Eva Grelsdotter summeerasi keskiaikaharrastajan kesän.

Arto Hautala intoutui tv-sarjojen henkilöiden sukututkimukseen.

Villiviini-blogissa lyhyt arvio kahdesta sukukirjasta. Ari Juntunen oli lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Tuija Aalto kirjoitti kesällä otsikolla Pakkobloggaus ei palkitse, mihin on helppo yhtyä seuratessa blogeja, joita ei selvästikään tehdä sisäisestä innosta.

Piraattipuoleen kannattaja Kyuu Eturautti oli keskustellut sukukirjan tiimoilta sukukokouksessa:

Talkoohengellä, kansallisarkiston avulla ja perisuomalaisella sisulla kasattu sukukirja nousi keskustelunaiheeksi. Minä siinä sitten viattomana tiedonjaon ystävänä ehdotin, että kenties teosta voisi jakaa myös Internetissä ja siten saada nuorempikin polvi kiinnostumaan. Teos on luonteeltaan joka tapauksessa omakustanne, sisältäen materiaalia julkisista lähteistä. Kukaan ei ole sillä rikastumassa.

Mutta eikö mitä. Tarjolla oli alkuun tilitystä siitä, miten henkilötietolaki kieltää kirjojen julkaisun Internetissä (täh?). Ilmeisesti jossain mielikuvitusmaailmassa julkisesti saatavilla oleva kirja muuttuu laittomaksi netissä. Suurempi hupi oli kuitenkin väite siitä, että suvun yhteisten tietojen jakaminen Internetissä rikkoisi suvun tekijänoikeuksia. Välissä tilitys ei ollut ainoastaan epäilevää, vaan suorastaan tulikivenkatkuista, vihaa tihkuvaa lunastusta.