Historiallista fiktiota

Vaikka aamun viestissä suhtauduin kriittisesti fiktionalisointiin, ihan mukavahan historiallisia romaaneja on lukea. Ja niitä lukee moni.

Natalia Laurila oli lukenut Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaren. Samoin Tuulevi.

Mette Söderman Topeliuksen Tähtien turvatit.

Pasilan kirjasto vinkaa Kristina Carlsonin kirjaa Maan ääreen.

Kirsimaria Harri Tapperin Keisari ja kääpiöt (Tätä yritin itse. Hienoa kieltä, mutta en jaksanut loppuun.)

Perttu Kajansinkko Anneli Kannon kirjan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Aloitin aikanaan, mutta en lukenut loppuun.)

Nimimerkki Ossukka Frans G. Bengtssonin Orm Punaisen (Itse pidin kirjan kielestä, mutta juoni ei jaksanut kiinnostaa niin että olisin lukenut loppuun.)

Nimimerkki Jasca Peter Englundin Suuren sodan vuodet (En tiennyt Englundin kirjoittaneen fiktiota...)

Nimimerkki MillieK on opintojensa johdosta tutustunut useampaan kirjaan, jotka ovat joko historiallista fiktiota, historiaa tai molempia:

• Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä
• J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
• Elias Lönnrot: Kalevala
• Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
• Juhani Aho: Yksin
• Minna Canth: Työmiehen vaimo
• Eino Leino: Helkavirret

Nimimerkki W hahmotteli gradun aihetta

Tutkimukseni pääasiallisina teemoina toimisivat heimoaate ja sen ilmenemismuodot, nationalistissävytteiset historiakäsitykset ja niiden levittäminen kansan pariin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Lähdeaineistona toimisi tuon ajan viihteellinen fiktiivinen kirjallisuus, esimerkiksi nuorisolle suunnatut seikkailukirjat. Pääkysymykseksi nousisi näin pohdinta siitä, miten fiktiiviset kirjat ja lukemistot osallistuivat kansallisromanttisen ja ”suursuomalaisen” historiakäsityksen edistämiseen ja kuinka nämä nationalistiset sävyt tuotiin esiin fiktion keinoin. Millainen oli näiden kirjojen luoma kuva suomalaisten ja suomensukuisten kansojen historiasta ja millaiselle pohjalle tuo kuva oli rakennettu?

Tuon vielä ymmärrän, mutta käsite "postmoderni historiallinen romaani" ei sano mitään. Sellaisia ovat nimimerkki olipakerran lukemat Tuomas Kyrön romaanit Liitto ja Benjamin Kivi. niihin on tarttunut myös Tommi Melander, joka toteaa "Romaanin kannalta ei ole olennaista se, näytettiinkö 20-luvulla keskisormea tai juostiinko 30-luvulla pururadalla. Benjamin Kivi on fiktiota ja fiktiona se on sisäisesti tosi."

Santeri Nemon otsikko Historian ja mahdollisten maailmojen yhteneväisyyksistä on lähes ymmärrettävissä, mutta termejä vilisevästä tekstistä en saa mitään tolkkua.