Nauriiden säilytyksestä

Sana nauris on tuhansia vuosia vanha. Muinaiskarjalaisilla oli nauriin kasvulle oma jumala, Ägräs.
Jokseenkin yhtä kauan kuin nauriita on viljelty, on niitä säilytetty talven yli nauriskuopissa. Noin metrin syvyinen kuoppa katettiin tukipuin, havulla, maalla, ohjella ja joskus tuohella.

Eri asia on naurishauta, jossa nauriit kypsennettiin. Tämä saattoi tapahtua nauriskuopissa, joiden reunalla pidettiin nuotiota, jossa kuumennettiin kiviä. Kuoppaan ladottiin kerroksittain nauriita, kiviä ja nauriita. Päällimmäiseksi naatit ja kuumaa vettä. Sitten maata päälle. Jollei hautaa avattu kerralla, kypsiä hautanauriita haettiin kotiin pitkin talvea.

Pantio s. kansat. pyöreä, seipäistä, päreistä tms. tehty aitaus, joskus suuri astia, jossa painon alla säilytetään kaloja, kaalia, jäkälää, naatteja tm (Nykysuomen sanakirja)

Nauriin naateista tehtiin talvirehua pantioimalla. Sana pantio oli laajasti tunnettu Suomen eteläosissa 1700-luvulla, mistä päätellen säilöntäkeino oli ollut käytössä jo satoja vuosia. Säilyvyys perustui lievään happokäymiseen ja Hannu Ahokas spekuloi artikkelissaan Nauriskuoppa, naurishaudan pano, jäkälän pano, pantio ja AIV: suomalaisen kansanperinteen kehityssarjoja A. I. Virtasen rehunsäilöntämenetelmän takana (Suomen museo 2002 s. 97-116), että nobelistimme saavutukset lepäsivät Suomen kansan vuosisataisen viisauden päällä.