Jalkavaimoista

Kaupunginkirjastosta lainaamani Pia Gaddin Frillor, fruar och herrar - en okänd kvinnohistoria vaikutti ensi sivuiltaan niin mielenkiintoiselta, että luulin jo lukevani ruotsinkielisen kirjan alusta loppuun. Ei sentään. Gadd liikkui yhteiskunnan yläkerroksissa ja kaukana menneisyydessä eikä kertonut paljoakaan tavallisesta elämästä.

Jonkin verran kuitenkin. Ruotsin vanhoista maakuntalaeista löytyy yksityiskohtaiset määräykset avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten, joiden isyys tunnustettu, huoltovelvollisuudesta ja perimysoikeudesta. Asian hoitamiseen on siis muodostunut paikallisia käytäntöjä, todennäköisesti pitkin perintein. Näihin viittaa vanha norjalainen laki, jonka mukaan lapsen tunnustamiseen käräjillä tarvitaan rituaali, jossa kolmevuotias härkä lahdataan ja sen oikeasta etujalasta tehdään kenkä. Tämän laittaa jalkaansa sukuun tulija sekä isä ja isän miespuoliset sukulaiset.

Ei mitään kristillistä touhua. Germaanista.

Gaddin tietojen mukaan keskiajalla Norjan väestöstä kolmasosa eli avioliiton ulkopuolella. Osin siksi ettei ollut varaa naimakauppaan. Lain mukaan vaimosta piti maksaa 5 lehmää, 29 sikaa tai vuohta. Norjalaisen historioitsijan Inger Holtanin mukaan häiden kustannukset vaativat tavalliselta kansalta 20 vuoden säästöt. Rahan puutteen lisäksi avioliiton solmimisen esteenä olivat katolisen kirkon sukulaisuusmääräykset. Norjan (tai Suomen) kaltaisessa harvaan asutussa maassa ne tekivät lähes kaikista ympäristön ihmisistä sopimattomia aviopuolisoita.

Jalkavaimoista Suomessa ei tule mieleen mitään, mutta Annikki, Turusen neiti, liippaa aika läheltä, joten totean tähän väliin, että Santeri Ivalon kirja Annikki, piispa ja kesti on luettavissa verkossa (tekstin saa luvuittain eteensä vasemman reunan valikosta). Näyte:

– En suostunut heti, vastasi tyttö. – Kielsin ja pakenin äitini luo. Mutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman sydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan mäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan ja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli käsissä.

– Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, – lupasiko äitisi?

– En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi minulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja hienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan ja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni sekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat kaulaani pujotti, – omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen rupean.