C. A. Gottlund esittelee kirjassaan Väinämöiset 1 (1828) puolen tusinaa kansanrunoilijaa. Alla Yrjö Hirvoisesta esitettyjen tietojen tueksi löytyy Hiskistä avioliitto 30.11.1808 ”b.s. Jöran Hirvonen” ja ”rust. dr. Anna Walkoin” sekä 80-vuotiaan ruotuvaivaisen ”Göran Hirvoin” kuolema 25.2.1848.
”Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin keillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruoka-palaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa. Minä näin häntä Joulu-pyhinnä Vintturin luonna Männymäellä, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnan kuuntelemaan.
Hänen nimensä oli Yrjö Hirvoinen, ja sanoi olevansek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen Diogenes tynnörinensä, ja oattelin: jos onnellisuus ainoastaan seisoo siinä että olla ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia!
Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa Anna Valkoinen – sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa.
Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tai moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko Hirvoinen ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisistä murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hän piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö vielä veisaisi laulujansa kylän raiteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.
(Häntä piettiin, ikeän kuin vähä hällä-päissä tahi hölmönä muissa asioissa, ja niin se näytti minustakin kuin ei kaikki saumat oisvat olleet paikoillansa, tahi kuin joku voarna oisi ollut varsin helpoillaan. – Hänen Runoissa osoittaiksen paljon huolimattomuutta ja harjoittamattomuutta; mutta ettei hään ollut ilman runollista juohutusta nähään monesta paikasta, liioitten Kurvilan emännästä, kussa hänen runossa tavataan yhtä erinkummasta mielen-hilpeyttä ja somaisuutta.)
Minä kuulin että hänellä oli monta äkkinäisiä Runoja, joita en oli ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekämiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti