lauantai 18. lokakuuta 2008

Mitä tiedän kvestorin lapsista ja miten?

Flachsenius-kokoonpanossani on – taivaan kiitos, tai siis kiitos taitaa kuulua tällä kertaa itselleni – lähteistä jonkinlaiset merkinnät. Mutta kun tiedot on koonnut perhetauluksi, hukkuu logiikka, jolla ne on koottu. Joten kerrataan Turun akatemian kvestori Johan Petterin perheen kokoaminen:

Mustien kirjojen avulla löytyy Maarian seurakunnasta kastetieto 10.9.1730 syntyneelle tyttärelle Brita Stina. Äitinä Brita Sund.
Hiski tietää, että samassa seurakunnassa on haudattu 13.10.1728 Johan Petterin ”lilla d:r” Christina Eleonora. Perhe tuolloin Ylikylässä, josta löytyvät myös rippikirjassa.
Hiskistä löytyy myös Turun suomalaisesta seurakunnassa 14.8.1740 avioliitto, jonka osapuolet ovat ”Foûriraren välb. o.manhaftig Jon Herkepaeus” ja ”j. Elisabet Helena Flaxeen”
Turun akatemian konsistorin painetuissa pöytäkirjoissa on henkilöluettelot ja näin selviää, että
Fourieren Herkepaeus on edesmenneen kvestorin vävy (24.4.1742 (s. 396), 5.2.1747 (s. 336-337)) ja Elisabet Helena näin hänen tyttärensä.
Jälkimmäisessä pöytäkirjan kohdassa todetaan, että nyt kun molemmat appivanhemmista ovat kuolleet, tarvitaan holhoojat alaikäisillä lapsille: ylioppilas Johan Petter, Ulrica Maria, Hedvig Charlotta ja Brigitta Christiina. Hypoteesina voitaneen esittää, että tyttäret on esitetty ikäjärjestyksessä ja viimeksi mainittu voi olla sama kuin kasteista poimittu Brita Stina.
Ulrica Marian todetaan tässä vaiheessa asuvan Tukholmassa. Johan Petterin holhooja- ja perintöasioiden yhteydessä (20.8.1751 (s.33), 27.2.1752 (s. 65), 30.6.1752 (s. 107), 17.9.1752 (s. 134), 5.10.1752 (s. 140-142)) selviää, että hänen sisarensa mies on ”Justitiarien i Alingsås Jonas Froman”. Alingsåsin puhtaaksikirjoitetuista rippikirjoista hänen vaimonaan näkyy Ulrika Maria, jonka syntymävuodeksi on merkitty 1725. Ulrika Marian kuolinpäivä samassa seurakunnassa on 8.4.1791.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Eiliseltä

Istuin eilisen työrooliin liittyvässä koulutuksessa. Kouluttaja aloitti Google-löydöksellään, jota en muuten olisi koskaan katsonut. Se osui mielestäni hyvin sukututkimuksenkin maailmaan, jossa ammattilaisten ja harrastajien ero on toisinaan vähän vaikea löytää.

Eli mikä ero on (Hely Kalskan mukaan) asiantuntijalla ja kokeneella maallikolla? Asiantuntijuutta luonnehtii: ongelmien tunnistaminen ja täsmentäminen, reunaehtojen huomiointi, uusien toimintamallien kehittäminen, sekä menettelytapojen joustavuus ja tapauskohtainen perustelu. Maallikolle taas on ominaista: ongelmien yksioikoistaminen, suorat vastaukset, pitäytyminen opituissa käytännöissä sekä tiettyyn menettelytapaan nojautuminen yli tapausten.

Uutta pitäisi siis oppia. Kotimatkalla kävin hakemassa kirjastoon tulleet varaukset. Sain kaksi syksyn uutuutta, jotka ehdin illalla vain selailemaan. Unto Salon Ajan ammoisen oloista : Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa vaikutti juuri siltä mitä kaipasin, esihistorian vaiheiden läpikäyntiä löytöjen valossa. Tosin Salo näytti tekevän runsaasti omia johtopäätöksiä, joten olisi kiva lukea jonkun asiantuntijan näkemys niiden mahdollisesta radikaalisuudesta. Mutta pääasia on, että Salon mukaan Telja (Kokemäen muinainen kauppapaikka) on selviö.

Vähemmän aikaa riitti Nils Erik Forsgårdin kirjallle September 1808, joka kyllä vaikutti mielenkiintoiselta. Kirjoitustyyli oli elävää ja sisältö monipuolista. Ei siis pelkkää sodankäyntiä vaan myös samanaikaista elämää Pohjanmaan kaupungeissa, pakolaisten kohtaloita Tukholmassa ja kuuluisuuksien vaikutusta Euroopassa. En välttämättä lue kannesta kanteen (vaikka ei sekään mikään suuri urakka olisi, kirjassa on 233 sivua), mutta varmasti tutustun muutamiin lukuihin kunnolla ja saan uusia ajatuksia.

torstai 16. lokakuuta 2008

Kirjoittamisesta

1800-luvun tutkimuksen verkoston postitus toi tietooni Kasvatus&Aika-lehden mielenkiintoiset artikkelit kirjoittamisen historiasta:
Erityisesti viimeksimainittu kiinnosti minua, sillä pari esi-isääni toimivat jonkinlaisina pitäjänkirjureina Pohjanmaalla. Rantasen lisensiaattityö on tehty Åbo Akademiassa ja kattaa yhteensä 148 pitäjänkirjuria 17 eri pitäjästä vuosina 1721–1868. Lisensiaattityö on valitettavasti painamaton eli siihen pääsee todennäköisesti tutustumaan vain Turussa.

Sukulaisuussuhteitakin on siinä tutkittu. Tässä tiivistelmässä todetaan "Kirjureiden sosiaalisten taustojen ja avioliittojen tutkiminen on edellyttänyt sukutieteellistä tutkimusta, jossa Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokanta on ollut välttämätön apuväline. Kirkonkirjojen tiedot syntyneistä, vihityistä ja kuolleista on tallennettu HisKiin." Ei käytetty muita lähteitä tietojen varmentamiseen...!?

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Kivikaudella

Osallistuin eilen illalla Helsingin kaupunginmuseon Arkeologiseen työpajaan (aikuisille). Luvattiin että, "tutustutaan kivikauden elämään ja esineisiin sekä arkeologin työhön. Tutkittavana on aitoja kivikauden esineitä, ja yhdessä pohditaan, mitä niillä on tehty ja miten ne on valmistettu."

Antoisinta oli päästä koskemaan aitoihin kiviesineisiin. Osa oli aivan uskomattoman sileitä (kuten kuvassa vasemmalla oleva). Esineillä on selvästi ollut muutakin kuin käyttöarvo.

Arkeologi-tutkija Markku Heikkinen kertoi enemmän kivikaudesta kuin arkeologin työstä. Esityskalvossa vilahti keihään heittoa avustava vipuvarsi, joka yhdistyy mielessäni ensisijaisesti Australian aboriginaaleihin. Pari vuotta sitten tehdyllä matkalla yksi päivä kului heidän kulttuuriinsa kuuluviin aktiviteetteihin ja kokeilimme myös vipuvartta. Meikäläisen heitolla olisin ollut kivikaudellakin kasvissyöjä.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Elävän arkiston antia matkustuksesta ennen



Yleisradion Elävästä arkistosta löytyi hauska 12 minuutin pätkä Kun höyryhepo tuli – Rautateitä rakentamassa. Lähes kokonaan "dramatisoitu" ja paljon asiaakin tuli esille. (Jatko-osa itsenäisyyden jälkeisestä ajasta on arkistossa myös)

Samaan syssyyn voi katsoa Hovimäen aikaan - matkustus Suomessa.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Maahanmuuttajat 1800-luvulla

Ahtisaaren Nobel-palkinnon myötä SukuForumilla oli pieni keskustelu hänen sukujuuristaan. Suomen sukututkimusseuran vuosikirjassa vuonna 1999 julkaistu artikkelikin löytyi. Norjalaisesta osasta todetaan:

Sieltä Frankin isoisä Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) ja isä Julius Marenius Adolfsen (1855–1914) lähtivät syksyllä 1872 Suomeen sahatyöläisinä metsäteollisuutta harjoittavan Hans Gutzeitin väen mukana. Tulijat asettuivat Kymijoen suuhun, Kymin seurakunnan alueelle muodostuneelle teollisuus- ja satamapaikalle, jonne v. 1878 perustettiin Kotkan kaupunki. He jäivät Suomeen ja omaksuivat täällä vakinaisesti sukunimen Adolfsen, Mareniuksen isännimen.
Merja Bertlingin gradusta Elämää vieraalla maalla : Norjalainen yhteisö Kotkassa 1800-luvun lopulla voinee saada lisävalaistusta tällaisiin muuttajiin ja heidän sopeutumisestaan Suomeen.

Kotka ei ollut ainoa muuttoalue ulkomaisille osaajille. Jussi Romsin gradun otsikko on Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904. Tiivistelmän perusteella nämä siirtolaiset eivät tulleet jäädäkseen.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Kirkonkellojen merkityksestä

Pietari Päivärinta aloittaa kertomuksensa Paljon uutta:

"M----n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä vuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä vaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.

Mutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Vanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä tervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä täyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin."


Kirkonkellot olivat siis ennen vanhaan aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Nilsiän kirkonkelloista gradunsa tehnyt Katja Lappalainen toteaakin tiivistelmässään :
Tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali osoittaa, että seurakuntalaisten suhde kelloihinsa oli erityisen läheinen tutkittavan ajanjakson alkupuolella, 1700- ja 1800-luvuilla. Kellojen aiemman merkittävyyden taustalla ovat nähtävissä muun muassa kellojen hankinnan luonne koko paikallisyhteisöä koskevana ja hyvin konkreettisesti koettuna tapahtumana sekä kellojen soittoon liittyneet arkipäiväiset ja käytännölliset merkitykset. Edelleen tutkimuksen lähdemateriaaliosoittaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteen jälkeen kellot ovat monella tapaa liukuneetseurakuntalaisten arjenulkopuolelle ja käyneet seurakuntalaisille huomattavasti aiempaa etäisemmiksi.
Elävää kuvaa kirkonkellojen historiasta voi katsella Yleisradion sivuilta.