"M----n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä vuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä vaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.
Mutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Vanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä tervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä täyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin."
Kirkonkellot olivat siis ennen vanhaan aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Nilsiän kirkonkelloista gradunsa tehnyt Katja Lappalainen toteaakin tiivistelmässään :
Tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali osoittaa, että seurakuntalaisten suhde kelloihinsa oli erityisen läheinen tutkittavan ajanjakson alkupuolella, 1700- ja 1800-luvuilla. Kellojen aiemman merkittävyyden taustalla ovat nähtävissä muun muassa kellojen hankinnan luonne koko paikallisyhteisöä koskevana ja hyvin konkreettisesti koettuna tapahtumana sekä kellojen soittoon liittyneet arkipäiväiset ja käytännölliset merkitykset. Edelleen tutkimuksen lähdemateriaaliosoittaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteen jälkeen kellot ovat monella tapaa liukuneetseurakuntalaisten arjenulkopuolelle ja käyneet seurakuntalaisille huomattavasti aiempaa etäisemmiksi.Elävää kuvaa kirkonkellojen historiasta voi katsella Yleisradion sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti