Otin viikonlopun reissulle lukemiseksi Eero Sissalan kirjan
Heikki Helmikangas. Ensimmäiset luvut olivat viehättävää (joskin surkeaa) lapsuuskuvausta, mutta loppu meni sitten selailuksi. Mielenkiintoisin pätkä oli alussa, jossa Heikki kuvaa lapsuudenkotiaan:
Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut.
Turveesta rakennusaineena en muista lukeneeni kansantieteellisissä teksteissä. Ehkä alueellinen ilmiö?
Gutenbergistä löytyy myös Jooseppi Mustakallion runo
Karjalassa, jossa rivit:
Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?
Google-haku ei tuota paljon kummempaa tietoa. Keskustelupalstalla on joku maininnut ekologisen rakentamisen yhteydessä "Wiikinkityylinen turvemökki. Tuollaisesta oli dokumenttia jokunen aika sitten. Hirsi runko ja pari metriä turvetta päälle. Ompaha lämmin ja polttoainettaki riittää hätävaroiksi." Mutta rakennettiin siis ilmeisesti vielä 1800-luvullakin.
Tyrnävällä (johon Temmes nykyisin kuuluu) on turvemökkiperinnettä pidetty yllä. Viime vuonna talkoilla on tuollainen neljäntoista neliön "turpasmökki" rakennettu Tyrnävän kotiseutu- ja museoyhdistyksen pihaan.
VastaaPoistaKalevan arkistosta löytyy juttukin: Papat talkoilivat turpasmökin".