Testamenttilehmä

Gustava Adriana Gottlebenin esipolvissa vilisee 1600-luvun pappeja. Jossain on toivottavasti tallessa heidän palkkauksestaan tekemäni muistiinpanot.

Sen kyllä muistan, että kuoleman ja hautajaisten yhteydessä papille maksettiin eläin. Lehmä, jos kyseessä oli isäntä tai emäntä varakkaasta talosta, ja jotain jotain pienempää vähäisemmiltä.

Asko Vilkunan artikkelissa Vainajan eläin (kokoelmassa Tavan takaa. 1989) paljastuu, että tämä tapa eli paikoin Suomessa 1800-luvun loppupuolelle asti. Toisaalta aikaisin kirjallinen merkintä on jo vuodelta 1345 (määräys Pohjanmaalle). Tiedetään, että lehmät liittyivät hautaukseen myös muualla Skandinaviassa sekä Virossa ja osissa Saksaa.

Kansanperinne kertoo taikauskosta, että jollei vainaja ”saanut” lehmää talo menetti karjaonnen. Uhrattava eläin oli vainajalle läheinen: emännälle nimikkolehmä tai isännälle rakkain ajohevonen tai –härkä. Muut kuin isäntäväki vaativat vähemmän, sillä heillä oli heikompi side karjaan ja sitä kautta sen menestykseen.

Alkuperäinen tapa on siis todennäköisesti ollut eläimen teurastaminen haudalla ja jättäminen kokonaisena vainajan läheisyyteen. Tämä on kehittynyt käsitykseen, että vainajalle riittää, kun hän saa eläimen luut, sarvet ja nahan. Suomesta ei ole varmaa tietoa siitä, mitä vainajan on ajateltu eläimellä tekevän.

Kirkko tullessaan on hyvin voinut muokata tämänkaltaisen kansanuskon oman taloudellisen etunsa mukaiseksi ja tämän johtopäätöksen artikkeli vetää. Katolisella ajalla eläimen luovutus oli maksu sielun vapauttamiseksi kiirastulesta. Luterilainen kirkko käänsi sen köyhiä auttavaksi lahjoitukseksi, mutta vuodesta 1698 pakolliseksi veroksi. Ja samaa perua lienee nykyinen perintöverokin?