Ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta en varsinaisesti osannut odottaa, että antropologian perusesittelyssä olisi sivukaupalla asiaa sukulaisuussuhteista. Suorastaan todetaan ”Sukulaisuuden tutkiminen on ollut aina antropologian ydinaluetta” (Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan. 2004 s. 130).
Euroopassa sukulaisuus määritellään biologian ja avioliittojen kautta. Suurimmassa osassa Eurooppaa äidin ja isän puoleiset sukulaiset ovat yhtä tärkeitä, mitä voidaan kutsua kognaattiseksi eli bilateraaliseksi sukujohdoksi. Tällainen määrittely tekee vaikeaksi rakentaa pysyviä ja vahvasti yhtenäisiä ryhmiä. Eli sukuja.
Patrilineaarisessa mallissa on yksinkertaista muistaa pitkäkin ketju esi-isiä (vrt. Raamatun sukujohdot), kun taas bilateraalisessa esivanhempia muistetaan vain muutaman sukupolven verran. Kun yhteisiä esivanhempia ei tunneta tai muisteta, on mahdotonta luoda vahvoja yhteyksiä kaukaisempien sukulaisten kanssa. (s. 136-137)
Vaikka eurooppalaisessa mallissa on helppo tunnistaa sukulaisuussuhteet, täytyy ymmärtää/muistaa ettei niiden olemassaolo sinällään kerro mitään. Korsikan saarella tutkimusta tehnyt antropologi huomasi, että sukulaisiksi lasketaan käytännössä vain ne, joiden kanssa on yhteisiä etuja. Genealogisesti etäisemmät voivat käytännössä tulla läheisimmiksi; pohjoisafrikkalainen muuli ”puhuu jatkuvasti enostaan hevosesta, mutta ei koskaan isästään aasista”.(s. 160-161)
Eli pelkän sukuverkoston selvittämällä on mahdotonta sanoa kuka kyläili kenen luona. Pidettiinkö toiseen pitäjään muuttaneeseen sisarukseen yhteyttä kun perintö oli saatu jaettua? Ja vaikka olisi lähisukulainen asunut naapurissa, kyllä kunnon suomalainen saa vuosien mykkäkoulun aikaiseksi vaikka kaivonkannesta. Jos ei ole todisteita lämpimistä (tai muista) suhteista, ei voine juuri mitään olettaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti