maanantai 30. kesäkuuta 2008

Vabandage, kas teil setu rahvalaule müügil on?

Tuota kysymystä en esittänyt lauantaisella Tallinaan matkalla (vaan kopioin sen Samuli Juvosen ja Hannu Oittisen kirjasta Hakka peale! Viron kielen alkeita matkailijoille ja muille. 1991). Matkalla yritin kyllä saada parempaa otetta Viron kansankulttuurista, erityisesti historiallisesti

Suoraan satamasta suuntasimme ulkoilmamuseoon Rocca al Maressa. Matkalle osui isohko puutaloalue, jota tarkastellessa repliikit olivat toistuvasti ”voi, kato kuinka ihana!”. Hienoa, että remontoitavaa riittää ja virolaisilla on toivottavasti järkeä rakennusten säilyttämiseen. (Venäjällä kuulemma puretaan vanha ja rakennetaan paikalle parhaimmassa (?) tapauksessa kopio.)

Tunnissa ulkomuseon 70-80 hehtaarin alueesta ehti katsoa vain viipaleen, mutta sekin antoi paljon elämyksiä. Muutaman pihapiirin (ja englanniksi esitettyjen opastustekstien) perusteella Suomesta tuttua oli pihapiirin jako kahteen osaan. Täysin outoja elementtejä olivat olki/ruoko-katot sekä kivilattiat. Miksi Suomessa käytettiin tuohta, mutta ei olkea?

En viitsinyt testata taloja vartioivia kysymyksilläni, joten yhdeksi mysteeriksi jäi viljan käsittely. Asuintalon toisessa päässä oli puintihuone ja ”jämävarasto” (vilja päätyi aittaan). A) miksi puintihuone oli yhdistetty asumiseen? B) Missä oli riihi?

Vanhaan kaupunkiin päästessä ravintolat eivät vielä olleet auki, joten käväisimme Nigulisten kirkossa. Aatelisvaakunoiden joukosta löytyi yksi Knorring-esimerkki, josta yritin huvin vuoksi ottaa kännykkäkameralla kuvan. Vähän sen jälkeen huomasin kyltin, joka taisi kieltää kaiken kuvaamisen. Uups.


Esillä ja vielä lattiassa kiinnikin oli paljon hienoja hautakiviä 1500-luvulta ja 1600-luvun alusta. Positiivisena yllätyksenä huomasin seinälle kiinnitetystä listasta, että joukossa oli niinkin tavallisia kansalaisia kuin raadinjäseniä.

Ruokailun jälkeen kävimme Tallinnan kaupunginmuseossa, Raatihuoneen alakerran näyttelyssä, Viron historiallisen museon pisteessä, marsipaanipuodissa ja dominikaanisen luostarin käytäviä mittaamassa. Jossain järjestyksessä. En muistanut kuinka paljon kuntoa tällainen matkailu vaatii ja keskittymis- ja omaksumiskykyni meni nopeasti nolliin.

Parhaiten jäivät mieleen koristeelliset kultariipukset historiallisesta museosta. Esillä olivat kopiot (alkuperäisten sijainti?), mutta alkuperäisten on täytynyt olla yhtä hienoa työtä. Miten sitä on väännetty 900-luvulla ilman suurennuslasia luonnonvalossa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti