Kertauskurssi - osa 6

• Elina Makkonen, Sanna Pekkinen, Tarja Raninen-Siiskonen: Kyläkirjaopas. 1999
• Martti Asunmaa: Kotiseutu tutuksi. Paikalliskulttuurin tutkiminen koulussa. Suomen kotiseutuliiton julkaisuja A.5. 1994

Makkonen et.al. ovat koonneet ihan mukavan pienen oppaan. Arkistoasiat on ilmaistu hieman epätarkasti, esim ”Erityinen lainhuudatuskortisto on laadittu Suomen rannikkoalueista ja Hämeestä. Sitä voi tiedustella Turun, Mikkelin ja Oulun maakunta-arkistoista.” Kysyessäni Asikkalan tietoja käännyin muistaakseni Hämeenlinnan maakunta-arkiston puoleen ja mikä on ”rannikkoalue”, johon ei kuulu (?) Uudenmaa eikä Pohjanmaa? Tuomiokirjakortiston ilmoitetaan kattavan ”Käkisalmen läänin, Pohjois-Pohjanmaan ja Pohjois-Suomen” ??? Mikä näistä tarkoittaa Länsi-Suomea?

Silmiin osui viimeisimmän Genos-lehden pääkirjoituksen kanssa resonoiva lause: ”Ei ole mikään häpeä julkaista puutteellistakaan isäntäluetteloa, sillä asutushistorian selvittäminen on todella työlästä ja hidasta, joten suppeampikin taloluettelo on hyvä alku.” Minun puolestani saa julkaista suppeita luetteloita mielin määrin kunhan puutteet tarkoittavat puutteellista tietoa eikä virheellistä tietoa.

Asunmaan kirja oli tyyliltään melko erikoinen, ainakin peruskouluopettajille tarkoitettua kirjallisuutta tuntemattomalle. Sisälsi ihan hyviä vinkkejä ”ilmaisutuotoksista”, jotka sopisivat koulujen lisäksi esim. sukuseuran kokouksiin tms.

Mieleen tuli väistämättä lukion aikainen paikallistutkimusviikko. Työparini kanssa selasimme Lalli-lehdet läpi talvisodan ajalta yrittäen saada irti jotain kotirintamasta. Taannoisella kirjastokäynnillä Kokemäellä löysin teelmämme mapista, muiden töiden kanssa. Ei se ainakaan ollut hirveän paljon huonompi kuin muut? Saman tapaisia projekteja olisi pitänyt olla enemmän, harjoitus tekee kuulemma mestarin.

• Marco Mäkinen: Ei-fiktiivinen romaani. Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen monistesarja n:o 19. 1990
• Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen: Historian kirjoittamisesta. 2005

Mäkisen kirjasta yritin löytää jotain osviittaa kertovalle faktakirjoittamiselle, joka ei menisi fiktion puolelle. Insinöörille tyylilaji tuotti ensin ongelmia, mutta jotain järkeviä lauseitakin löytyi:

”Historioitsijat ja ei-fiktiivisten romaanien kirjoittajat ovat kiinnostuneita paitsi menneisyyttä koskevien tosin väitteiden esittämisestä myös kertomuksen rakentamisesta ja täten välttämättä myös tapahtumien selittämisestä ja tulkinnasta.”

”Tosiasiat ovat irrallaan kertomuksesta merkityksettömiä. Vasta kertomuksen kontekstissa ne voivat toimia esim. todistusaineistona jonkin asian puolesta.”

”... tapahtumia tai henkilöitä ei voi ”kuvata neutraalisti” sillä monet erilaiset valinnat vaikuttavat aina muodostuvaan selitykseen, eikä näitä valintoja ohjaa mikään yleispätevä laki, ainoastaan käsitteellinen tietomme, joka on vain suuntaa-antavaa.” ”Tosiseikkojen valintaa ohjaavat historiankirjoituksessa historian tutkimusinstitution konventiot, ei-fiktiivisen romaanin yhteydessä sanataiteen konventiot.”

Kaartinen ja Korhonen käyttävät myös paljon vieraita termejä (gadamerilainen hermeneutiikka?) sekä viittauksia alan tutkijoihin ja ilman alan peruskoulutusta kaikkea ei välttämättä ymmärrä (oikein). Otsikon Historiallisia kertomuksia alla Korhonen sivuaa samoja teemoja kuin Mäkinen, todeten mm.

”Miten historioitsija luo tutkimukseensa ja siinä kuvaamaansa menneisyyteen juonen? Juonellistaminen nähdään nimenomaan tutkijan aktiviteettina, sillä mikään menneisyyden itsenäinen jatkumo tai objektiivisen ajan määrittämä kronologia ei lopulta ulkoapäin määritä näitä tutkijan kerronnallisia ratkaisuja. Menneisyyttä ei voi kokonaisuutena ”löytää” eikä toistaa; siitä voi ainoastaan luoda käsityksen ja esityksen ammentamansa tiedon, kulttuurin tarjoamien välineiden ja hallitun mielikuvituksen avulla.”

”Historiantutkimuksessa myös kertojan rooli on erityinen: sellaisessa historiankirjoituksessa, johon toistaiseksi olemme tottuneet, kertoja on aina tutkija-kirjoittaja. Hän on kerännyt materiaalin, jota analysoi ja josta puhuu. Hän voi olla kriittinen materiaalinsa laajuutta tai luonnetta kohtaan suhteessa esittämäänsä tutkimusongelmaan ja hänen pitäisi periaatteessa kertoa, jos hän ei jotain evidenssinsä perusteella tiedä. Jos hän siis vastaa kysymykseen lisäyksityiskohdista, että hänellä ei ole niistä tietoa, tätä voi pitää hänen ammatillisuutensa, hyvän historiantutkijan, merkkinä. Juuri tutkija-kertojan roolin omaksumisen vaatimus estää tai ainakin hidastaa meitä keksimästä uusia vaihtoehtoisia muotoja historiankirjoituksen narratiiville.”

Kirjan lukeminen on vielä täysin kesken, mutta jo nämä pätkät, Mäkisen tekstien lisänä, paljastavat GAG-kirjani ongelman: se on luettelo faktoja, ei kertomus. Se ei ole kertomus, koska olen tietoisesti välttänyt oletusten ja johtopäätösten tekoa. Olin jo päättänyt siirtää tutkimuksellisempaa tekstiä alaviitteisiin, mutta se ei riitä pelastamaan luettavuutta.