Muistoja Hilman Helsingin vuosista

Hilma Salome Vilander syntyi Mäntyharjulla 15.4.1868 pitäjänräätäli Elias Wilanderin ja vaimonsa Maria Ropan lapseksi. Hän oli vain 15-vuotias isänsä kuollessa vuonna 1883. (LK 1865-1874, 1070; RK 1880-1889, 1483).

Vuoden 1889 alkuun mennessä Hilma päätyi Helsinkiin ainoaksi piiaksi rakennusmestari Juho Salomon Ahteen talouteen, johon kuului vaimonsa, Lyyli-tyttärensä ja äitinsä. Marraskuussa 1890 syntyi poikavauva, joka sai nimen Wäinö. Perhe asui Antinkadun eli nykyisen Lönnrotinkadun loppupäässä numerossa 31 puutalon yhtä puisessa piharakennuksessa, jossa Hilma viihtyi seuraavat vuodet (U:114:457; U:118:508; U:123:490). Syksyllä 1891 hän vaihtoi työpaikkaa, mutta palasi Ahteen perheeseen viimeistään vuotta myöhemmin. Poissaollessaan perheeseen oli syntynyt tammikuussa 1892 Aili-tyttö (U:128:505; U:130:544). 

Vaikka Hilma, jota Aili kutsui Hinnaksi, oli henkikirjoissa useimmiten ainoana piikana, tilapäisiä apulaisia saattoi olla.

... sattuipa kerran, kun meillä tilapäisesti oli pieni maalaistyttö Hinnan apuna, että mamma löysi hänet keittiössä repimässä "klapeista" tikkuja puulaatikon ääressä. Kun mamma kysyi: "mitä sinä niillä?" sai hän vastaukseksi: "pyyhinpä vain tuon Ailin p----ttä!"! (Ahde-Kjäldman 1964, 85)

Lisäksi "Koiviston Mari" kävi tekemässä viikkosiivouksen (Ahde-Kjäldman 1964, 84).  

Ailin muistelmien mukaan perhe vietti kesät 1893 ja 1894 huvilassa Lauttasaarella. Koko talouden pakkaus jäi varmasti Hilman muistiin (Ahde-Kjäldman 1964, 13-15). Vuoden 1893 aikana perhe ja Hilma muuttivat juuri valmistuneeseen kivitaloon Erottajan ja Etelä-Espan kulmaan. Aili muistaa "lastenkamarin mahtavan kaari-ikkunan", josta näkyi Ruotsalainen teatteri eli perhe asui toisessa kerroksessa Esplanadin puolella. (U:138:386; U:143:473; Ahde-Kjäldman 1964, 16-17).

HKM

Syksyllä 1895 Hilma ehti olla mukana myös perheen seuraavassa muutossa Iso-Roobertinkatu 6:een juuri valmistuneen rakennuksen neljänteen kerrokseen. Hilma ei saanut omaa huonetta, vaan hänen sänkynsä ja liinavaatelaatikkonsa olivat lastenkamarissa. (Ahde-Kjäldman 1964, 23, 105)

Hinnan makuullemenoa illalla ja aamulla nousemista en minä muista koskaan muista nähneeni, ja yölläkin kun me tarvitsimme hänen apuansa, olimme niin unenpöppörössä, ettemme paljoakaan tajunneet. Mutta aamulla herätessäni muistan ensimmäisen näkyni. Se oli Hinna kyykistyneenä uunin edessä sytyttämässä praasua. Hinnan ihmeen kaunis hame loisti takkatulen loimutessa ja sen vihreät ja keltaiset ristiraidat hehkuivat kirkkaina presussinsiniseltä pohjaltaan. 

(Ahde-Kjäldman 1964, 105)

Lapsia ei päästetty leikkimään omalle pihalle vaan Hilma kuljetti perheen nuorimmat säätyläisten ilmoille.

Hinna, Wäinö ja minä läksimme kyökinrappusia juosten alas pihalle ja sieltä ohi Kolmikulman vanhaan tuttuun Runebergin esplanadiin, jossa jo Erottajan-aikanakin olimme leikkineet. Helsingin lapset viihtyivät siellä hyvin häärien iloisesti palloineen, ämpäreineen ja hiekka- tai lumilapioineen aamuauringon paistaessa yli Etelä-Esplanaadin matalien puutalojen. Siellä oli myös hauskaa juosta naattaa (olla hippasilla) tai hypätä barbiita (ruutua), Siellä me, Hinnan istuessa puiston penkillä virkkuu- tai neuletyö käsissään, lensimme kuin sukkulat hänen penkkinsä ympärillä, joskus ulottaen juoksumme aina Runebergin tukevan selän taakse. (Ahde-Kjäldman 1964, 27-28)

US 17.9.1895

Syyskuussa 1895 Hilma kuulutettiin avioliittoon kotipaikkakunnan torpparinveljen Antti Juhana Piiran kanssa. Isäntäperheen luona pidetyistä häistä jäi hänelle varmasti enemmän muistoja kuin vielä alle 4-vuotiaalle Ailille. 

Muistan niistä vain sen, että pitkä vieras mies seisoi hänen vieressään ja mustapukuinen pappi, jolla oli valkoiset rimpsut kaulassaan, seisoi hänen edessään ja puhui ja kysyi ja Hinna itki ja kuiskasi jotain, ja Hinnalla oli valkoinen leninki ja valkoinen harso ja puketti kädessään. Se oli kaikki vielä hauskaa ja kaunistakin. Mutta sitten kun oli juotu kahvit ja Hinna sanoi hyvästi, ei se enää ollut hauskaa, eikä se hääkonvehtikaan tahtonut tunnelmaa parantaa. Mamma sanoi, että Hinna kyllä tulee meillä joskus käymään, mutta ei joka päivä, sillä Hinna muuttaa nyt omaan kotiinsa Kotkaan.(Kjäldman 1964, 105-106)

Aili Salli Ahde-Kjäldman: Kotini vuosisadan lopun Helsingissä. WSOY 1964

Finna tutkimusaineiston esityspaikkana

 Kaponieeri eli Kari Hintsala päivitti FB:ssä viikko sitten:

Anders Ramsayn muistelmat "Muistoja lapsen ja hopeahapsen" saattavat olla monille tutut. Tämän värikkään hahmon elämään liittyvää materiaalia on päätynyt Turun kaupunginmuseon kokoelmiin. Siitä on koottu nyt Finnaan Turun kaupunginmuseon ensimmäinen tutkimuksen aineistopaketti.

Finnassa on kaikenlaista, mutta aineistopaketti ei kuullostanut tutulta, joten tutustumaan. (Varsinkin kun Anders Ramsay on ennestään tuttu.)  Paketin pääsisällön muodostaa seitsemän valokuva-albumia, jotka on kuvattu sivu sivulta eli yksittäiset valokuvat ovat alkuperäisessä kontekstissaan, mikä on mainiota.

Valokuvat on myös digitoitu erillisiksi tiedostoiksi ja Finna-tietueiksi. Aineistopaketin esittelytekstin mukaan "yhteensä 725 kpl", mutta seuraavan kappaleen linkki tuottaa 727 tulosta Finnasta. Linkki ei perustu Finnan rakenteisiin vaan tekstinpätkään, joten mukaan on voinut sattumalta tulla jotain aivan muuta. Kuten pääkaupunkiseudun kirjaston CD. 

Valokuvia selatessa vastaan tuli vanha tuttu eli Kokemäenkartanon herrassöörinki Eugen von Knorring. En muistaakseni ollut hänestä kokovartalokuvaa nähnytkään. 

Koska tulin kuvaan aineistopaketista, ymmärrän, että sanat 'Anders Ramsayn perhealbumi' tarjoavat mahdollisen reitin tarkastella kuvaa albumin sivulla. Mutta kun palaan aineistopakettiin huomaan, ettei vastaavan nimistä albumia ole olemassa. Eugen von Knorringista on myös kasvokuva, jossa ei ole yhtä selvää viitettä albumiin. 

Molemmissa kuvien merkinnöissä puhutaan albumista, mutta perushaulla tietueeseen päätyvä ei voi arvata, että albumi on digitoitu. Kun tieto on käytettävissä, pystyy toki kokovartalokuvan tunnisteella muokkaamaan hakua ja selvittämään, että kyseinen albumi on Anders Ramsayn valokuva-albumi. Jonka tietueesta puolestaan ei käy ilmi, että valokuvat on myös digitoitu erikseen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun toivon, että Finnassa olisi tietueita yhdistävä rakenne. (Muuallakin kuin arkistosivuilla.)

Yksi selitys rotokollien mitoille

Kirjoitin helmikuussa arviota artikkelikokoelmasta, josta itselleni nousi keskeiseksi kysymys tuomiokirjojen sisällöstä suhteessa "todellisuuteen". Ja kun asia oli mielessä, vastaan tuli relevantilta tuntuva kuvaus.

Jos vanha tuomari hankkii itselleen vapautuksen niiden tai näiden käräjien istumisesta ja määräyksen jollekin nuorelle auskultantille ne istumaan, tai jos, kuten tiedän muutamissa paikoin käyneen, hän jättää kokonaan jonkun käräjäkunnan nuoremman miehen hoitoon, ei hän maksa apulaisilleen palkkaa, vaan apulaisen on edellisessa tapauksessa hankittava tulonsa käräjissä esiintyvistä töistä, jälkimmäisessä vielä maksettava joku määrätty summa isännälleen siitä hyvästä, että saa käräjäkuntaa hoitaa. 

Tuo nyt kyllä ensi silmäyksellä näyttää jotenkin yksityiseltä asialta, jonka kanssa ei yleisöllä luulisi olevan mitään tekemistä, mutta lieneekö tositeossa asian laita niin. Tuomarin velvollisuus on valvoa oikeuden ja lain mukaista järjestystä yhteiskunnassa, ja oikeuden etsijöiden tulee myös oikeuden edessä saada se. Mutta monessa - niin jopa hyvin monessa tapauksessa - on oikeuden etsiminea jotenkin epämääräistä laatua ja sellaisissa tapauksissa tulisi tuomarin ehdottomasti koettaa saada asiamiehet joko kokonaan sopimaan tai ainakia nuhteen kautta ajattelemaan, mikä heidän rauhaansa sopii. 

Mutta jos nyt nuoren tuomarin aineellinen toimeen-tulo riippuu siitä, kuinka monta "rotokollaa" hän saa kirjoittaa, niin on selvä ettei hän tällaisiin toimiin ryhdä, vaan antaa kunkin asian mennä menojaan. (Olenpa kuullut senkin seikan että kun lautamies kerran on asian "kirjoittanut sisään" ei asiapuolet enää saa sitä sopia ilman sovinto rotokollaa, vaikka ennen jutun esille ottoa siitä ovat tuomarille ilmoittaneet.) Luonnollista on että sellaisissa suhteissa ihmisen luonnossa piilevän itsekkäisyyden riitahalu saa esteittä kehittyä ja "parakrahvit" käräjissä kasvavat satoihin jopa tuhansiin. 

Jos olisi tehdä tilastollinen taulu suhteesta niiden käräjäkuntien, joissa vanhat tuomarit istuvat, ja niiden välillä joissa nuoret ovat tuomareina, niin luulen aivan varmaan, että se taulu osoittaisi riitahalun huomattavassa määrässä kasvaneen jälkinmäisissä. Jos sitävastoin tuomarin aineellinen toimeentulo olisi turvattu ja vakava huolimatta siitä suuremmasta tai vähemmästä työmäärästä, mikä hänen on tehtävä, niin luulempa todella useampien asiamiesten saavan "astua ulos" — sopimaan, eikä oikeutta turhanpäiten vaivaamaan, kuin mitä nyt on tapana. Sillä niin turhan päisistä asioista kuin nyt käräjöidään useastikin, tuskin silloin tuomari ottaisi rotokollaa tehdäkseen. (Olen omin korvin kuullut oikeudessa vaadittavan 12 penniä (sic) ja sen tuomittavan maksettavaksi 12 markan käräjäkuluilla — todella ilmeinen makkaratikusta sopan keittäminen). 

Itsestään siis johtuu ajatus siihen loppupäätökseen että tuomarien, alaoikeuksissa ainakin, tulisi olla miehiä sellaisilla palkkaeduilla, ettei enempi tai niukempi työ käräjissä vaikuttaisi ainakaan missään sanottavassa määrässä heidän aineelliseen toimeentuloonsa. (Oulun lehti 12.3.1887)