Kävelymatkan aloitus toukokuussa 1878

Aitassa 5/1927 julkaistiin Alfred Ferdinand Tikkasen päiväkirjaa serkkunsa Johan Jakob Tikkasen kanssa kevätkesällä 1878 tekemästä jatkamatkasta Kaakkois- ja Itä-Suomeen. Ote alusta:

29 p. Toukok. Lähdin matkalle Lahdesta ja yhdyin Jaakon kanssa. Junassa ukkoset iloisia kuin kalat. Lappeenrannassa jätin tavarani höyrylaiva Elias Lönnrotiin Ståhlbergin vietäviksi Kuopioon. Sitte jalkaisin Lauritsalaan. Ilma kaunis; iltasilla vetäytyi pilven kietaleita yli taivaan. Näköala erinomainen. Yötä Lauritsalassa, Hotel de Saima. Iltanen: voita, leipää, 2 munaa ja lasi maitoa. 2: 10.

30 p. Toukok. Jo noustessamme satoi. Huolimatta siitä läksimme kävelemään. Veimme Jaakon remmit korjattaviksi. Niitä odottaissamme kävelimme kaunista kanavan vartta sateessa toiselle lussipaikalle asti. Palatessamme otimme remmit. Joimme putelin olutta ja läksimme sateessa ajamaan Joutsenon kestikievariin — kurjaa, vettä, kovaa tuulta vasten silmiä ja kuivia kankaita. Märkinä kuin kuikat saavuimme Joutsenon kirkolle. Paikalla riisumaan aivan Aadamin pukuun ja kuivaamaan vaatteita. Iloa ja riemua. Kirkosta tuli juuri väki, vaimot valkeat hunnut ja tykkilakit päässä, ensimäiset puvut sitä lajia, mitä nähtiin. Aamiainen: voita, leipää, kalaa, juustoa, läskiä, munia ja maitoa - suurellisesta! 

Kuivattuamme ja ilman asetuttua läksimme jalkaisin Siitolaan. Näkyalana kattilamaisema Salpausselänteiden välillä, joskus Saimaan selkä kuumotti metsän läpi. Jo 9 virstan puuhan kuului Imatran pauhu. Kolme virstaa tällä puolen Siitolaa söimme puolisemme ja samalla illasemme: voita, leipää ja maitoa. Jaakko piirsi muutaman vaimon kuvan, tykkimyssy päässä. Tapasimme muutamia pohjolaisia matkalla Helsinkiin. Tulimme Vuokselle ja suuressa lossissa yli. Jäimme yöksi itäpuolelle. Näköala virtaiselle joelle. Molemmissa huoneissa ryssän bohut nurkassa. Tietämättäni muka kysyin emännältä, josko olivat avainkaappia. Ei, ne ovat Jumalan kuvia! Mitä varten? Matkustavat herrat niin tahtovat. Ei suinkaan niiden tautta ole pakkoa niitä pitää, vaan ehken on talossa kreikkalaisia. On isäntä. Jasoo, vai niin, oli viatoin vastaukseni. Yösijana: systersänky Jaakon vieressä.

Höyryn voimalla Saimaalla kesäkuussa 1858

Kesken ja allekirjoituksettomaksi jääneestä kirjoituksesta Mielijuohteita matkalta Saimaan vesillä, Kesäkuun keskipäivinä v. 1858 (Suometar 23.7. & 30.7.1858) 

Mielinet ehkä tietää, mikä laitos tämä "Vellamo“ on, jonka kannella ja kuvussa Lauritsalasta pääsin Saimaan monilaulettuja rantoja näkemään ja aaltoja kiikkumaan! — Se on erinomainen laitos, joka ansaitsee tuttavuuttasi ei ainoastaan kertomukseni vaan myös oman kulkemisesi kautta. Olleena aikanaan joku tavallinen purjelaiva, on se nyt muutettu matkustajain kuletuslaivaksi, monilla alusruomilla, joissa on sänkypaikkoja erillään herroille ja erillään naisille, 30 vaiko 40 hengelle yhteensä. Laivan kannelle eli laitain päälle on rakettu iso ja erittäin valosa sekä kaunis sali matkustajille olopaikaksi, ja salin katolta on lavea silmäala ympäri kulkuseutuja. 

Tätä laivaa kulettamaan edes-takasi Lauritsalan ja Taipaleen eli Varkauden kanaalin väliä on määrätty ruuvihöyry "Ahti" ja Taipaleen sekä Kuopion väliä taas höyry "Ilmarinen". Sekä "Vellamo" että sen kulettajat "Ahti“ ja "Ilmarinen" sanottiin olevan viipurilaisen mainion kauppahuoneen Hackmannin omaisuutta. "Ahti" on väkevä ja nopea kulkija, vaan Taipaleen ja Konnuksen sulkuin seinät ovat liian kaitaset sen niistä pääsemiseksi, jonkatähden vähemmän "Ilmarisen" täytyy Taipaleen yläpuolella olla "veden emännän“ kutsarina. Kuin kaikki hyvin käypi, kulkee "Vellamo" mainittuin höyryin turvissa puolessatoista vuorokaudessa rentonaan Lauritsalan ja Kuopion välin, joka tekee vesimatkaa 281 nykyistä eli suomen virstaa; on kuitenki viivytystä tiiman verran jokaisessa sulussa Taipaleen ja Konnuksen kanaalia kulkiessa, ja Savonlinnassa näytään joka kerran viivyttävän 4 à 5 tiimaa, joiden alla "Ahti" pujahtaa kulettamassa odottavia aluksia ylös tahi alas väkevää Kyrövirtaa, joka pesee Savonlinnan vanhoja muuria.

Ensi kerran eläissäni tein nyt matkaa laivalla höyryn perässä, ja minun täytyy sanoa, että näin tahtoisin aina kulkea, saaden samaa kyytiä kuin jos olisin höyryssä itsessään istunut, eikä minun kuitenkaan tarvinnut kärsiä höyry-uunin kuumuutta eikä savua eikä täryyttämistä, joka on kaikissa höyryissä välttämätöntä. "Vellamo" kulki höyrynsä perässä niin tasasesti ja tyvenesti matkansa, ett'ei tietänyt vesillä olevansakaan. Senlisäksi oli laivaväki kaikkia kohtaan ystävällisiä ja kohteliaita, ja erinäisellä kiitoksella täytyy mainita ruokarouvan Forss'in tointa makuupaikkain ja huoneiden raittiina ja puhtaana pitämisessä sekä hyvän ruuan antamisessa kohtuulliseen hintaan. Kuin myös matkakumppanit olivat iloisia ja sovullisia, ei kukaan ylen kovaksi onneksi ottanut, vaikka meidän tällä kertaa täytyi viipyä liki 3 vuorokautta matkalla Lauritsalan ja Kuopion välillä. 

Asia oli nim. semmonen, että "Ahti" oli edellisellä kerrallansa saanut höyrypannunsa vuotavaksi, niin että meitä kulettamaan pääsi "Nyslott" (Savonlinna, entinen „Kuopio"-höyry), joka on vanha ja vaivainen. Valitusta matkustajissa kuitenki herätti, että huolimatta „Nyslottin" vähävoimaisuudesta se raiska oli pantu "Vellamo“-kuormansa yli vetämään perässänsä jauhoilla ja sokerilla täytettyä, Kuopioon menevää laivaa, joka luonnollisesti paljo viivytti matkantekoa.

Varsinais-Suomen erämaassa 1882

Aurassa julkaistiin 19.6. & 7.7. & 14.7.1883 Matkamuistelmia Länsi-Suomesta. Kirjoittaja oli mielestään tehnyt "tavallisen turistimatkan" lähdettyään 9.7.1882 kiertelemään Varsinais-Suomea. Omien sanojensa mukaan "Matka Vahdon kirkolta Nousiaisen pohjoisen osan kautta Karjalan kappelin Vuolaisten kylään herättää matkailijassa omituisia tunteita. Hän tuskin voi uskoa, että tässä matkalla tapaisi täydellisiä eämaita, jotka imisille eivät ole mistäkään hyödystä." Kohtauksesta kyseisessä maastossa hän kirjoitti pidemmin.

Vaan jatkakaamme matkaamme: Valpperin kylästä, joka on pohjoisin Nousiaisissa, läksimme erästä metsätorppaa kohden, joka oli lähes penikulman matkan päässä pohjoisessa mainitusta kylästä, koska halusimme nähdä, mitenkä täällä keskellä erämaata eletään. Pitkää matkaa emme olleet astuneetkaan, ennenkuin saavutimme erään ukon, joka istui kivellä maantien ääressä ja viritti savi-piippu-nysäänsä, josta ei ollut juuri muuta kuin pesä jälellä. Ajan kuluksi aloimme pakista ukon kanssa ja saimme nyt tietää että hän oli tavallisella kirkkomatkallaan, jollaisen hän tekee kerran vuoteensa, kun käy ripillä. Kun lausuimme kummastuksemme siitä, että hän ainoastaan kerran vuodessa käy kirkossa, kertoi ukko, että talvisin oli miltei mahdoton nuoremmankin kulkea heiltä kirkkoon, koska lähin paikka, josta kuljettu tie alkaa on penikulman päässä; suvella taas on niin kiire aika, ettei juuri mielellään voi, jos mielikin tekisi uhrata kahta viikon työ-päivää kirkkomatkaan. Lisäksi saimme tietää, että hän ei ikinä ollut käynyt missään kaupungissa, jonka tähden hän suuresti kummasteli, kun kerroimme olosta siellä. 

Enimmän ihmetteli kuitenkin ukko revolveria, jonka kumppanini näytti hänelle. Ukko katseli sitä kaikilta puolin kuten outoa leikkikalua sekä nauroi halveksivasti, kun käskimme hänen pidellä sitä varovaisesti, se oli täydessä latingissa. Toiseksi muuttui kuitenkin ukon muoto, kun kumppanini laukasi yhtäpäätä 6 latinkia lähellä olevaan lauta-oveen. Totisena kuin patsas seisoi hän nyt lausuen: "Kyll' Rekola'n trenk' sitä kerra minul' sano", ett' semmossi piru' konstei jo' o' lörett', mutt' e' mnä hänt' ikä ois' uskon'." Vähällä oli ettei ukko kokonaan paennut seuraamme, niin taikamoinen vaikutus oli revolverilla häneen, etenkin kun huomasi reiät ohuessa lauta-ovessa; revolveria emme enää saneet häntä ottamaan käteensä, vaikka kuinka olisimme vakuuttaneet, ettei se nyt enää ole ensinkään vaarallinen. 

Enemmän vielä kuin tämä kummastutti meitä se seikka ettei ukko ikinä ollut nähnyt papyrossia, vaikka nämät jo ovat aivan yleisiä maaseuduillammekin. Tarjottuamme ukolle sellaisen ja käskettyämme hänen seuraamaan esimerkkiämme ja sytyttämään valkean päähän. Ukko tekikin sen vaan sytytti valkean väärään päähän, kuitenkin kerran vielä vilkaisten sen sisään ja jupisten itsekseen: "kyll' se merkilist' o', jos tyhj'ki pala". Huomautettuamme ukkoamme erhetyksestään, kiitti hän sitä hyväksi, samalla kuitenkin huomauttaen, ettei tunne mitään makua; tämä olikin aivan luonnollista sen navetan taustan rinnalla, jota hän veti suoraan savi-pesästään.

Kun olimme tulleet ukon matalalle majalle ja astuimme ovesta sisälle, juoksi heti kaksi mustaa palleroista elukkaa iloisesti röhisten vastaamme ja alkoivat mitä ystävällisimmin tervehtiä meitä kahnaamalla ja pureskelemalla saappaitamme. Kun mökin emäntä korjaamalla astioita vaatteita lastuja j. n. e. lavitsalta oli tehnyt meille sijaa ja me olimme siihen istuutuneet, yhä ollen noiden nelijalkaisten ahdistamina, tarttui emäntä kumpaakin korvasta sekä vei nuot nyt kaikin voimin vastaan ponnistavat ja vinkuvat eläimet perä-sängyn alle samalla puhutellen niitä: "Te ollett' ain' semmose" porssa kutett' ann vieraste oll' raahass'". Samalla hän lisäsi kääntyen meidän puoleemme, että porsaat niin harvoin näkevät vieraita, jonkatähden ne eivät ymmärrä itseään ensinkään käyttää ihmisten tavalla.

 

Lentiiran kirkonkylä 1892

Akseli Gallen-Kallelan
maalaus Lentiirasta 1890
Gallen-Kallelan museo

Santeri Ivalo matkusti Pohjois-Suomessa kesällä 1892: "Pohjois-Karjalan Nurmeksesta poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin." Joulumarkkinoille ilmestynyttä kirjaa Tuokiokuvia matkan varrelta Ivalo ei halunnut kutsua matkakertomukseksi, mutta matkan havaintoihin se perustuu.

Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.

Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.

Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.

Höyrylaivalla Raumalta Turkuun 1879

W. Leppä, joka kirjoitti Muutamia matkahavaannoita Länsi-Suomesta (*) oli ilmeisen fiksu, sillä hänen mielestään Kokemäki oli Huittisia uhkeampi ja että sen vertaista hyvinvoipaisuudessa lienee vaikea löytää". Pidempi lainaus matkakertomuksen lopusta:

Sivuten ja läpitse kulkien moniaita Eurajoen pitäjään kuuluvia köyhiä, alastomia kyliä joiden asukkaat ovat Vuojoen kartanon alustalaisia, eivätkä raskaitten verokuormien rasittamina jaksa edistyä varallisuudessa eikä sivistyksessä, ehdimme illaksi Raumalle. 

Tämä ikivanha ja vanhanaikaisuutensa kunnialla säilyttänyt kaupunki, on matalan merenlahden rannalle rakettu milt'ei kolmion muotoon. Vieraita kun harvoin nähdään, on vähäpätöisinki matkalainen täällä kaikkien katseltava katuja kävellessään ja kysellessään. Mitään merkillisempää nähtävää ei Raumalla ole, sen jo maantieteestäki tietää; rakennustapa vähän muistuttaa Porvoota. Satama, parin virstan päässä kaupungista kallioitten välissä, puutavarariittoineen, näyttää mistä eletään. Uuden, soman, korkealle vuoren rinteesen raketun ravintolan verandalla on näkö-ala kaupunkia kohti kaunis, mutta Pohjanlahden ulapalle verrattoman ylevä.

Viideltä aamulla annettiin satamasta ilmoituskuulalla kaupunkilaisille merkki, että Porista palaava höyrylaiva oli saapunut. Pian sen jälkeen tehtiin jo lähtöä ja tultiin muutaman tiiman väljää saaristoa kuljettua Uuteenkaupunkiin. Kauan ei viivytty yhdessäkään monista välillä-olevista pysäyspaikoista, ei Naantalissakaan, vaikka siellä aina kehutaan aikaa kyllä olevan, joten Ruissalon tammimetsät ja Turun tuomiokirkon jalo kultanuppinen torni pianki, matkan pituuteen verraten, tulivat näkyviin. Ennenkun tulemme perille, katsastakaamme muutamia matkakumppaneitamme, joihin tällä matkalla tutustuimme.

Enimmän kaikista katseltiin ja varsinki kuunneltiin laivassamme muudanta sokeata viuluniekkaa Lohtajan pitäjästä sekä hänen vaimoansa, joka tupakoitsi myötäänsä. Kotoseudullansa par'aikaa vallitsevan kurjuuden ja puutteen pakoituksesta olivat he lähteneet maata kiertämään ansaitakseen leipäänsä ukon soitolla. — Uudestakaupungista tuli mukaan pari nuorta Kronstadtiin matkaavaa merimiestä, useita naisihmisiä ja eräs mustiin puettu nuorukainen, mustalla hatulla ja sinisillä lasisilmillä, joka kaiken matkaa näkyi olevan ikäänkuin keskipisteenä, jonka ympäri nuo naiset paikallisessa ja henkisessä suhteessa pysytteleivät, kutsuen häntä maisteriksi ja pitäen häntä mestarina uskonnollisissa asioissa. Sain kuulla heidän mestarinsa olevan seminarin oppilaan, joka sekä yksityisissä seuroissa että kirkossa pitämistä saarnoistaan ja selityksistään oli tullut suureen maineesen. Rakas morsiamensa hänellä myös kuului olevan seurassaan, miten kaikilla lähetyssaarnaajilla. Turussa sanottiin hänen myös hyvin menestyneen. Haluaisin vast'edes joskus elämän matkalla kohdata tätä miestä ja varmasti tietää, onko sellaisella työllä mitään hyviä ja pysyviä hedelmiä.

(*) Ilmarinen 06.12.1879 no 97 (Punkalaidun - Kokemäenjoki), 10.12.1879 no 98 (Eräs kylämeijeri - Pori hyvin pintapuolisesti nähtynä), 13.12.1879 no 99 (Luvia - Rauman ja Uudenkaupungin kautta Turkuun. - "Maisteri")

Savonlinna 1823

Arvo Kotilainen
Finlandia 1928

Konstantin Schröder (1808-1868) jakoi sanomalehdessä Sanan Saattaja Wiipurista 8.8.1840 nuoruuden muistonsa Savonlinnasta helluntaiaamuna 1823. Ote:

Kuuluu kumina. Venäen kirkon-kello kutsuu valkeuden juhlalle. (Savolinnassa ei ole evangellista Kirkkoa!) Nuorukainen tointuu juohtumuksistaan, nouse muurille ja katsahtelee ympärillensä. Mikä ihanuus! juopunut silmä ihailee ja ihastuu. Jalo vesistö lavea kuin meri, viherjällä saaristolla, syvään loittoon sumuisten vuorten hipiltä piirretyillä, ilmassa riippuvilla, taivaan-rannalle viskeltyillä katselmilla. Tuolla yli salmen kaupunki ystävällisillä kartanoillansa; tuolla nousevat korkiat kalliot vedestä, joko metsä=sevelletyt, joko alastomat; tuolla synkät kuusikot, joko siintävät niemillä, joko siimestävät laksia; tuolla manner-muotoiset saaret, joko suosittavat kylillä kummuillansa, joko altoavan viljan siunauksella rinteillänsä, joko niittyin vereksellä viherjällä notkoissansa, joko holakilla horhoilla rantain puuhkana. Puruvesi tuhannella järvellä, tuhannella välkkyvällä lakeudella, tuhannella kauniilla salmella vetäiksen äärettömänä ja katoaa loitossa, — taas, joko ilmantuu pitkinä silkisinä nauhoina tuolla puolen utuisten piirtoin, — joko taas katoaa, ja viimein vilkahtaa taivaan- rannalla hienona, varjosta hiiluvana rihmana, välkkyvänä hopiaisena liepenä!

Pohjaisen luonto, irroitettu talven lumisesta kääri-liinasta, o kuinka ihmettäysi eikö se ole! Se loistaa, se kukoistaa, visertää kiuruna, kujertaa kyhkysenä, huokailee tuulen hengessä huvituksen hekkumana, kiehuu lähteenä. Rakustunut aurinko juopi sen höysteistä henkitystä, hellii sitä varillansa, suutelee sääteillänsä, ja jokaitsella suuelmallansa painaa uuden ihanneen sen hymyäville kasvoille. Ja katso, lämmin sade pirskaa, ilma ikään-kuin sulaa hekkuman pisaroihin, pisarat hiiluvat helminä, vapisevat lehdillä, kukkasilla, perhosten siivillä viherjänä, valkiana, ruusuisena, kullaisena verkkona. Sääminki valon alloissa höyryää uhri-ultarina; Lehtiniemi, Hannolanpelto — takanani mylvähtää ukkonen, sinne katsahdan — Kerimäen puoli yötynyt pimiäksi, salama välähtelee verisenä juovana musta-sinisellä kannella, pitkänen jyrähtelee, pilvet lentävät siekaleina — mutta tuolla ylhäällä yli hirmun kohoaa ilmaisena siltana vesi-kaari. Kuva oli jalo ja ihmet-ihana; en ikänäni nähnyt enkä nähne näin pienessä piirissä, sateen auringon loisteessa, vesi=kaaren raju=ilmassa, ukkosen selkiänä päivänä!

Karjalan kiertomatkalla kesällä 1865

Kotiseutu 4/1915

Värtsilän koulumestari Henrik Laitinen (s. 1832) kiersi Karjalaa kesällä 1865 ja lähetti Suomettareen kertomuksen, joka julkaistiin otsikolla Matkalta Karjalaan (*). Laitinen oli jo ennen tätä koonnut muinaistietoa sekä Suomen muinaismuistoyhdistykselle että Suomalaisen kirjallisuuden seuralle, joten päähuomionsa ei ollut matkanteossa vaan kansan havainnoinnissa. Ote:

Sortavalasta oli matkani toisena päivänä Kesäk. Laatokkata myöten Läskelän joen suite, (jossa Salmin pitäjän saarenta-venakko-ukot vilkkaasti jauho-saihmainsa kansa kesäkaudet äksieraa samoin kun Helylän jojilla), sillä Salmin ukot ovat niin okkelia käymään kauppaa jauhoilla kun hyvät hevoslangot markkinoilla. Hän nykäsee väliin purjeet Läskelässä saihmansa päälle ja huutaa: naapuri kulta! osta pian en jouda viipymään, sillä nyt on hyvä purje meressä ja pitää joutua kotia. Kulkee sujauttaa jonku luodon ja saaren taa; ei aikaa jo tulee takasin kauppaa hieromaan. — Jalaslahteen; tällä välin näkee matkalainen karkeita vuoriromusia saaria ja niemiä sekä Pellosniemessä marmori savotta ja Tulolan saarella 2 joista paraikaa Pietariin marmoria hiissataan. 

Jalaslahden kylässä, josta osa kuuluu Sortavalaan ja toinen Impilahteen, löysin tällä paikkakunnalla talonpoikaisessa talossa vanhimman Biblian vuodelta 1776 painetun. 

Impilahden kirkolle pääsin helluntai lanantaina jossa ihailin yhtä ja toista, vieläpä muun muassa sain kuunnella sen mainittavan lauluniekan herra rovastin Bergströmin innollista lauluharjoitusta, kun hän nuorisoa opetti pitäjän tuvassa. Samassa pitäjän tuvassa näin muuan vuoden riutuneen pienen lapsen riisi-(rahitis-)taudissa etten surkeammassa tilassa lasta vielä ole nähnyt, sillä hänen jalkansaki näykyi äkkinäiselle kuin olisivat ol leet käsien asemessa. Tätä tautia näilläki seuduin näkyy olevan kyllin. Kulkevia tautia ei täällä erittäin mainittu. 

(*) 21.07.1865 no 166, 22.07.1865 no 167, 02.08.1865 no 176, 27.09.1865 no 224, 11.10.1865 no 236, 20.11.1865 no 270, 21.11.1865 no 271