Lähdeviitteistä ja henkilötiedosta

Kuten toissapäiväisestä tekstistä saattoi arvatakin, ohjelmassani eilen oli seminaari Tutkimus tänään ja huomenna - museot, korkeakoulut ja kirjastot; tutkimuksen tulevaisuus. Sen sisältö oli yhtä monipuolinen kuin nimi, joten tästäkin impressionistinen selostus.

Minna Sarantola-Weissin esittelemästä viidestä haasteesta "keskeisin" oli museoiden tiedonkirjaamisprosessi, joka (kuten on avatuista tietokannnoista näkynyt) jää usein tarkasteluun ja kuvaamiseen eikä sisällä analyysiä ja tulkintaa. Eli jää "pinnalliseksi kirjaamiseksi" ilman merkitysanalyysiä yms. . Kokoelmatyökalut eivät tue pidempää tekstintuottoa eivätkä tähän lähteiden merkitsemistä. Myöhemmin tosin huomautettiin, että voitaisiin käyttää yhteiskuntatieteiden tapaan viitteitä tekstin joukossa. Tekisi luotettavamman vaikutuksen, minusta.

Lähdeviitteisiin kiinniti huomiota esityksessään myös Maarit Henttonen. Hän totesi, että museoissa on pitkään vältetty julkaisujen rasittamista lähdeviitteillä. Ne saattavat jäädä pois myös konsulteilla teetetyistä selvityksistä kulttuuriympäröistä yms. . Näitähän olen usein käyttänyt ja oli hätkähdyttävää kuulla, että niiden sisällöissä saatetaan tilaajan toiveiden mukaan tehdä muitakin muutoksia kuin alaviitteitä. Siis jopa muuttaa kohteiden arvoluokkia. Ei kiva.

Alex Snellman julisti, että tunteet eivät saa syrjäyttää tietoa museoissa. Tästä tuli mieleen jotenkin kesken jäänyt ajatus päässäni. Tunteiden herättäminen on olennaista, jotta ihmisten ajatteluun voidaan vaikuttaa tai muistiin saada tarttumaan jotain. Pelkillä tunteilla vähemmän merkitystä.

Snellman painotti lähdeviitteiden käyttöä, mutta myös muistutti, että "selvitykset" eivät ole akateemista tutkimusta. Museoiden kirjaamisprosessin rikastaminenkin on hänestä tutkimuksen mahdollistamista eikä tutkimusta.

Lounaan jälkeen vaihdettiin lähdeviitteet henkilötietojen lailliseen käsitelyyn, joka nousi esiin SKS:n arkistonjohtaja Outi Hupaniitun puheenvuorossa. Tietosuojavaltuutetun tulkinnan mukaan arkistojen metatietoja koskee sääntö, jolla yksityisarkiston olemassaolo voidaan paljastaa verkossa vasta kun arkiston henkilöiden kuolemasta on 100 vuotta. Tämä koskee myös yleisesti tunnetttuja henkilöitä kuten Jean Sibeliusta. Ja kun kuvakin on henkilötieto, niin rikonko jotain lakia julkaisemalla Fyrenistä 6/1900 repäistyn kuvan Sibeliuksesta?

Esille... muutama pointti

Olin eilen ensimmäistä kertaa Museo- ja näyttelytutkimuksen forumissa Esille. Mielenkiintoisia esityksiä en referoi vaan laitan muistiin mutaman asian.

1) Museossa ennen vanhaan perusnäyttelyksi kutsuttu on nykyään kokoelmanäyttely. Mikä kuvastaa sitä, että se rakentuu museon omasta kokoelmasta. Ja ehkä/mahdollisesti kertoo enemmän siitä, mitä kokoelmaan on kerätty/kertynyt kuin varsinaisesti museon aiheessta.

Itsestään selvää, jos olisi joskus lähdekriittisesti asiaa joskus ajatellut. Mutta itse olen varmasti useimmin ymmärtänyt kokoelmanäyttelyn museon esittämänä perustotuutena.

2) Kansallisgallerian johtaja Susanna Petterson laskee kokoelmiin teosten lisäksi arkistoaineiston. Esitellessään Suomen taiteen tarina -näyttelyn syntyä hän mainitsi arkiston olevan esillä siinä erillisessä huoneessa. Minulla ei ollut moisesta mitään muistikuvaa maaliskuiselta käynniltä enkä lounastauolla näyttelyn läpijuoksullakaan sellaista löytänyt.

3) Kansallisgallerian avainteoksista on tulossa lyhytelokuvia verkkoon.

4) Leena Valkeapää kertoi vuosina 1871-1902 tehtyjen taidehistoriallisten retkien tavoitteista ja niistä kertyneestä materiaalista. Kaikki kuvat on Museoviraston arkistossa sijoitettu aiheen mukaisiin laatikkoihin eli yhden retken esiinkaivuu vaatii "satojen" laatikoiden läpikäyntiä. Tätäkin ikävämpää oli Valkeapään toteamus, että kuva-arkiston digitoimien kuvien kuvailutietoihin merkitty retkeä eli tulevaisuudessakaan näitä ei löydä kuin "tietämällä mitä hakee".

Yleisöstä kommentoitiin, että tallentajilla on määrälliset tavoitteet. Taisi tarkoittaa, että mitataan kuvien määrää eikä kuvailutiedon määrää, valitettavasti.

4) Pukeutumista ja nyttemmin feminismiä tutkiva Arja Turunen kertoi onnistumisista(kin) tutkijan ja museon yhteistyössä. Mutta hän koki yliopiston ja museoiden yhteyden katkenneen ja ehdotti monenlaisia parannustoimenpiteitä, jotka vierittivät vastuuta museoille. Keskustelussa sitä vieritettiin oitis takaisin yliopistolle, jonka "pitäisi tietää mitä aineistoja museoilla on". Ottamatta kantaa millekään puolelle, retorinen kysymys: onko yhdenkään museon arkistoluettelo verkossa? Se, että täydelliset kokoelmaluettelot eivät ole, on toki tiedossani. Eli ainoa tapa saada tietää, mitä museolla on, on kysyä. Henkilökunnalta, jota on yhä vähemmän ja, jolla on yhä vähemmän resursseja selvittää omankaan museonsa asioita.

Yhteistyöstä ja esinetutkimuksesta on puhutaan lisää tänään seminaarissa Tutkimus tänään ja huomenna- museot, korkeakoulut ja kirjastot; tutkimuksen tulevaisuus. (Kopioin nimen välimerkkeineen suoraan tiedotteesta.)

Kuvat menneisyyden taidenäyttelystä Fyrenistä 42/1903. Ja koska puhe oli museoista niin varastoista muutama opinnäytelinkki:

• Hurmerinta, Kirsi: Museossa lapsikin on asiakas. Museo Aboa Vetus & Ars Novan koululaisryhmille tarjoamat pedagogiset palvelut
• Marttiina Utriainen: Museossa oppimisen mahdollisuudet – Luokanopettajien ja museopedagogien kokemuksia museopalveluiden hyödyntämisestä opetuksen ja oppimisen tukena pääkaupunkiseudulla 
• Nina Robbins: Poisto museokokoelmasta. Museologinen arvokeskustelu kokoelmanhallinnan määrittäjänä
• Kallioinen, Heidi: Tekstiilikulttuurisen lukutaidon edistäminen museoissa
• Piiroinen, Joakim: Hys! Nyt ollaan museossa – Museotunnelmasta elämyksiin
• Vadèn, Mari: Se on aina vähän ryhmän mukaan. Hämeen linnan opastetut kierrokset kulttuuriperintöprosessina
• Schutskoff, Laura: Museolaukku luukkuna menneeseen aikaan : lastentarhanopettajan ja esikoululaisten kokemuksia museolaukun käytöstä
• Airas, Aino: Historian museo Turkuun
• Kallinen, Erika: Finna-tiedonhakupalvelun käytettävyyden arviointi: toimittajat Finnan kuva-aineistojen käyttäjinä
• Rönkä, Minna: Kulttuuriperinnön arvottaminen museoissa ja arkistoissa
• Rantala, Satu: Taulunkehys ja museo : kehyksen museoarvo ja asema kokoelmissa
• Turpeinen, Outi: Merkityksellinen museoesine : kriittinen visuaalisuus kulttuurihistoriallisen museon näyttelysuunnittelussa
• Rinne, Silvia: The blog as a communication tool: an analysis of Finnish museums' blogs
• Valli, Karoliina: Väritettyjä valokuvia : Katsaus käsinväritettyjen paperipohjaisten hopeakuvien asettamiin konservointihaasteisiin perustuen kolmen referenssikuvan karakterisointiin
• Nolvi, Jenni: Kansanpuvun osien konservointi ja uuden näyttelyn toteuttaminen Brage Föreningen-yhdistykselle
• Koskela, Katariina: Dinosaurusnäyttely koulun ulkopuolisena oppimisympäristönä

Suomalaisen runouden isä

Vuonna 1899 suomalaisen runouden isän kanonisointi oli vielä vaiheessa ja Rolf Lagerborg näki tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta artikkelin. Lagerborg hylkäsi Väinämöisen eivätkä hänelle kelvanneet Agricola, Valentinus Thomae, Olaus Georgii Suomalaenius tai Hemminki Maskulainen. Tarvittiin runoilija, jolla oli yhteys antiikin kulttuuriin. Näin ollen oli vain yksi vaihtoehto

Det lysande namnet, den store skalden, den förste finske filologen, den förste som böjt finskan i klassisk form, - altnog den finska skaldekonstens gudabenäende fader: Georg Stjernhjelm. (Stjernhjelm, den finska skaldekonstens fader. Ateneum 4/1899.)

Liekö Kokemäen lukion surkeutta, etten ollut tästä suuruudesta aiemmin kuullut. Suomenkielisen Wikipedia-sivunsa (josta kuvansa) mukaan hän syntyi ja kuoli varsinaisessa Ruotsissa ja häntä pidetään Ruotsin runouden isänä. Minkä yhteyden Suomeen ja suomen kieleen Lagerborg on keksinyt?

Runon, jossa suomen kieli vilahtaa esimerkiksi näissä säkeissä

Vennemes ol sina vait, mine juxet? ja sino perhest.
Kyl mino pex sino perkele pois, tule nytt, tule noppist.
Kan skie tu bille dig in, wåra grannar löpa till fanders.
Kienner tu den dag, sen sina Sabaki kil sine juxet.
Ey mino hole se Ryss kack perkelen assia Russi.

(Koko runo on kuvana alla.) Kyllähän tuosta jotain tolkkua saa, mutta kovin laadukkaaksi kieleksi tai runoksi en kutsuisi, olkoon mitä klassista mittaa hyvänsä. E. N. Setälä toteaa artikkelissaan Georg Stjernhjelmin kielitieteellisistä ja etenkin Suomen kieltä koskevista tutkimuksista (Suomi 1892 s. 217-), että "Ne muutamat suomalaiset palaset, jotka tässä tapaamme, eivät juuri anna erinomaisen hyvää todistusta Stiernhielmin suomen kielen taidosta." Suomenmieliset 1800-luvun kielitaistossa kutsuivat vastaavaa ja parempaakin siansaksaksi. Nykyään voi ihmetellä positiivisemmassa hengessä, että ruotsalainen viitsi suomea paperille 1600-luvulla vielä kirjoittaa.

Kun lumi tuli Helsinkiin

Ja suurennos

Kuva lehdestä Fyren 6/1898. Lehden numerossa 3/1898 esitettiin huomioita helsinkiläisten olemuksesta kadulla. Yhteiskoululaiset kulkivat tiukkana neliönä.

Pojilla naulatut saappaat. Tytöillä käytännölliset vanttuut ja komeat letit. Kaikilla turkislakit.

Vanhemmilla naisilla taas järjestään huivi, joka on sidottu leuan alta ja jonka kaksi päätä roikkuivat selässä. Käytössä niin nollakelillä kuin 20 asteen pakkasellakin.
'

Puurakenteinen kesähuvila Espoossa

Tein verkkohaun Espoon Träskändasta ja Iltalehden viime kuisesta jutusta "opin", että

Kartanon nykyinen päärakennus on 1920-luvulta, ja sitä pidetään yhtenä 1900-luvun komeimpana suomalaiskartanona. Historiallinen päärakennus tuhoutui tulipalossa 1800-luvulla, ja sitä seurasi puurakenteinen kesähuvila joka korvattiin nykyisellä komeudella.

Satavuotias päärakennus on tyyyliltään niin klassinen, että ensimmäistä kertaa paikalla ollessani luulin sitä vanhemmaksi ja jopa "alkuperäiseksi". Mutta ei. Kuten Wikipedia tietää kertoa, sitä edeltävä "puurakenteinen kesähuvila" oli rakennettu 1890-luvulla tunnetun Gesellius, Lindgren, Saarinen -kolmikon suunnitelmilla. Verkosta siitä ei tyrkytetä kuvia, mutta niitä kyllä löytyy, ainakin Kansalliskirjaston digitoimasta Ateneum-lehdestä 9-11/1901.

Ulkokuori ja mustavalkoiset sisäkuvat muistuttavat enemmän Englantia kuin samojen arkkitehtien myöhempää kansallisromantiikkaa. Ehkä siksi paljolti unohtunut pytinki?

Viipurilaisia kirjoja ja Viipuri-portaali

Jokin aika sitten Viipuri-tutkimuksen päivässä (*) avattiin käyttöön Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lahjoitusvaroin Kansalliskirjaston Doria-tietokantaan perustettu kokoelma Bibliotheca Wiburgensis. Siihen on ensimmäisessä vaiheessa digitoitu seuran itsensä kustantama kirjallisuus, kaikkiaan 102 nimekettä.

Silmäilin nämä läpi. Ilahduin löytäessäni kirjan Onnen-ratas, eli, Yksi uusi ja lysti arpa-kirja, sillä kun luin sen tekstin korpuksesta jäi vaivaamaan rataksen ulkonäkö. Olivat tällaisia. (Myös ruotsinkielisessä kirjassa Lycko hjul, eller, En ny och lustig kast-bok, hwaruti man uppå 50 lustiga frågor, medelst twänne tärningar, kan uppfinna allehanda qwicka och roliga swar, som uti samqväm ibland goda wänner, icke ringa lust och nöje förorsaka kan.)

Matematiikan oppettamismietintöjen jatkoksi on hyvä tietää, että geometrian oppikirja suomeksi eli
Wiiwanto- ja mitanto-oppi: sunnuntai-, maanwiljelys- ja käsityökoulujen tarpeeksi C. M. Lagerhamn ; suomentanut E. J. Blom ; pränttiin toimittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Wiipurissa painettiin vuonna 1854.
Elias Tuoriniemen runo Täm' on juttu juomarista, koottu kohmelowäestä huvitti hetken, mutta oikeasti viinan väärinkäytössä ja alkoholismissa ei ole mitään naurettavaa.

(*) YouTubessa Viipuri-tutkimuksen päivän ohjelmasta katsottavissa

• Tilaisuuden avaus, esimies Pentti Paavolainen
• Kansalliskirjaston vanhat kirjat ja digitalisaatio, Pirjo Karppinen
• Bibliotheca Wiburgensis – VSKS:n digitoidun kokoelman käyttöönotto
• Viipuri-portaalin julkistaminen, Klaus Oesch ja Sanna Supponen

Testikäytössä olevaan Viipuri-portaaliin pääsee siis tutustumaan. Rakenne on lupaava, joten yritän muistaa palata tähän myöhemmin, kun sisältöä on enemmän.

Opettajia Salossa (2/2)

Eilen aloitetun V. J. K.:n kirjoituksen Kouluja Salon seudulla entiseen aikaan (Opettajain lehti 29/1910) loppupuoli.

Edellämainittuja kouluja moninverran tärkeämpi oli epäilemättä se, jota 1800-luvun keskivaiheilla piti "Mysmaakar-Karuliina". Hänen täydellinen nimensä oli Carolina Lindström ja oli hän syntynyt v. 1800. 

Ennenkuin "Karuliina" rupesi opettajaksi, laittoi hän päähineitä, joita naiset siihen aikaan yleisesti käyttivät ja joiden nimenä oli "myssy ja stykki". Kun näitä lakattiin käyttämästä alkoi hän kehrätä hienoa pellavalankaa, jota hän sitten myi kymmenestä kopeekasta "dokilta". 

Hän sai kuitenkin säilyttää "Mysmaakar" tittelinsä. 

Tämän homman ohella alkoi "Karuliina" pitää koulua asunnossaan Salon sillan lähellä. Työhuoneessa oli suuri avoliesi, kiinteät penkit pitkin seiniä, pari pöytää ja tuoleja niiden ympärillä. 

Ensi työksi saivat oppilaat harjotella lukemaan aapisen johdolla. Kun tämä tärkeä esitoimitus oli kunnialla suoritettu, luettiin ulkoa kaikki ne rukoukset, jotka olivat painetut vanhaan aapiskirjaan. Tässä hommassa kulutettiin vuosi. Toinen vuosi käytettiin katkismuksen alkupuolen ja kolmas vuosi katkismuksen loppupuolen ulkoa lukemiseen. 

Lukuhommien ohessa annettiin opetusta kirjotuksessa. Olipa sellaisiakin oppilaita, jotka tulivat vaan "kirjotuskouluun". Kivitauluihin sai oppilas ensin harjotella mallin mukaan tekemään "puustavia". Kun hän oli saavuttanut tarpeellisen kypsyyden, sai hän ruveta kirjottamaan vihkoon ensin lyijykynällä ja sitten hanhensulalla, joka kastettiin "supstanssista" ja happamesta kaljasta valmistettuun "pläkkiin". 

Edellisen lisäksi opetti "Muster-Karuliina" lapsia veisaamaan virsiä. Laskennossa riitti, jos taisi lukea luvut perättäin yhdestä sataan. "Muster" oli ankara kurin pitäjä. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt rangaistuksia; ylen harvoin oli joku oppilas nurkassa. Parhaiten hallitsi hän persoonallisuudellaan. Pieninkin viittaus riitti hillitsemään oppilaan. Opetuksessaan koetti "Karuliina" olla mahdollisimman havainnollinen. 

"Ei sinun pidä varastaman", opetettiin näin: 

Kirjassa oli neliskulmainen ruutu. "Karuliina" sanoi sen olevan Jumalan varotuksen lapsille, ettei saa varastaa edes sokuripalaa, mikä valitettavasti etenkin lapsille sattuu. 

Eräs tyttö oli kerran poissa koulusta. Oli näet kotona kylvetty nisuja ja hän pantu vartioimaan, etteivät varikset niitä söisi. Tyttö suri kovasti sitä, että täytyi olla poissa koulusta jopa siihen määrään, että hänet sinne seuraavana päivänä taas päästettiin. 

"Missäs olit eilen", kysyi "Karuliina". 

"Oli vareksi peljättämäss", vastasi tyttö itku kurkussa. 

"Voi sinuas äiti, kun panet lapses vareksenpeljättimeks", sanoi "Muster". 

Joka paikkaan ulottui "Karuliinan" huolenpito. Eräälle tytölle, jolla oli iso vatsa ja lyhyt hame ja joka sen vuoksi näytti jokseenkin epäesteettiseltä, sanoi hän: "Käske äitis laittama sul vähä pire hame". 

Ahkerimpia oppilaita palkittiin. "Muster-Karuliina" antoi pari kopeekkaa ja lausui: "Mää annan test sul vähä, et sä saas Forströmskalt yhren pulla." 

Forströmin matamilla näet oli Moisioon menevän tien varrella leipomo, josta sai tavattoman herkullisia parin kopeekan pullia. 

Muster-Karuliinan opetustapa poikkeaa melkolailla silloin käytännössä olleesta. Hän ei pannut pääpainoa joutavalle ulkoluvulle; luettu piti myöskin ymmärtää. Oppilaiden tuli hänen koulussaan kasvaa oikeiksi ihmisiksi, jotka tietävät, mitä heihän pitää ja mitä ei pidä tehdä. "Karuliina" istutti heihin ennenkaikkea totuudenrakkautta ja ahkeruutta. Ja se ei ole suinkaan vähän. 

Ne harvat, jotka enää tietävät Carolina Lindströmin opetushommista, kertovat niistä ihastuneina. Ehdottomasti täytyy tulla siihen tulokseen, että hän aina lähes neljännesvuosisataa pitkänä ajanjaksona, jonka hänen koulunsa oli toimessa, vaikutti paljon hyvää.

Kuva: Fyren 38/1902