lauantai 13. joulukuuta 2014

Kotiseutututkimuksen ABC: K, L ja M

Antipatiani kirjoittajaa kohtaan ja oma asiantuntemukseni estää Sukututkimuksen perusteet -osion arvioinnin. Mutta voin motkottaa siitä, että tekstejä verkkoon vienyt on jättänyt aivan turhaan ensimmäiselle sivulle yläotsikon ja kirjoittajan nimen näkyviin, kun molemmille on oma paikkansa leiskassa.

Ja sisällön vilaistuani olen sitä mieltä, että sen olisi voinut kirjoittaa kotiseutututkimuksen näkökulmasta, jossa tutkitaan sukututkimuksen keinoin ja lähtein muitakin asioita kuin kokonaisia sukuja.

Modernilta kuullostava Paikkatieto paljastuu ensisijaisesti vanhojen karttojen esittelyksi, joka tietenkin on paikallaan tässä ABC:ssä. Pitkähköt artikkelit olisivat kaivanneet jonkinlaista pätkimistä, jotta historiaosuuden jälkeen tulevat vastauksen karttojen käytöstä ja saatavuudesta olisivat paremmin esillä.

Alkuosan kirjallisuuslistan alle sijoitettu Elina Makkosen mielenkiintoinen pätkä Muistikartat kotiseutujulkaisun aineistona on myös vaarassa jäädä huomiotta. "Muistikartat antavat elinympäristöstä elävämmän ja värikkäämmän kuvan kuin viralliset kartat, joissa pyritään objektiiviseen ja teoreettiseen paikan kuvaukseen. Kartoissa paikkaa katsotaankin ulkoapäin, kun taas muistikartan piirtänyt paikan entinen tai nykyinen asukas elää ja kokee paikan sisältäpäin."

Muutenkin olisi ehkä voinut tuoda esiin sitä, että kotiseutujulkaisuihin voi piirtää omia karttoja? Paikkatiedosta tulee mieleen Museoviraston rekisteriportaali, jota ei tässä yhteydessä mainita. Se vilahti kylläkin Heimon Internet-artikkelissa.

Heikki Hurtta on muistaakseni ensimmäinen kirjoittaja, joka sanoo selvästi mitä on esittämässä: "nettikäsikirjan hengen mukaisesti se, millaista luotettavaa tietoa suomen murteista voi Internetin kautta löytää." Hyvä, tosin nettikäsikirjan ei tarvitse rajoittua verkkolähteisiin, eikä muut osiot ole näin tehneet. Herää kysymys julkaisun toimitustyöstä eli minkälainen ohjeistus kirjoittajille annettiin ja paljonko tuotoksiaan työstetty?

(Arviointi perustuu sivuston tilaan 20.11.2014.)

perjantai 12. joulukuuta 2014

Turkulainen sisäoppilaitos tytöille


Toissaviikkoisen perjantain opettajat olivat hieman kyseenalaisia kouluaan myöden. Toinen Turun ulkomaalaisten kortistossa esiintynyt Turun sisäoppilaitos tytöille on tunnetumpi. Fruntimmers skolan i Åbo (myöh. Svenska Fruntimmersskolan i Åbo) perustettiin vuonna 1844. Jo ensimmäisenä lukuvuonna oli käytettävissä ulkomaanvahvistus: brittiläinen Mary Gerss. Tämä asui "hos mamsell Guthmann, vilken hon biträder såsom lärarinna uti en av henne inrättad pensionanstalt för flickor" ja lähti Ruotsiin 18.9.1845.

Carolina Guthmann oli nimitetty koulun ensimmäiseksi opettajaksi (Åbo Underrättelser 1.5.1844 ) ja saatuaan valtakirjansa (Åbo Underrättelser 17.7.1844 ) hän haki oppilaita oheisella ilmoituksella (Åbo Underrättelser 24.7.1844 ). Luvassa oli opetusta venäjän, saksan, englannin ja ranskan kielissä, musiikkia ja voimistelua. Viimeksi mainittu tuntuu ajalle varsin modernilta.

Guthmann meni 19.8.1845 naimisiin venäjänkielen opettajan Wilhelm Ferdinand Tallgrenin kanssa ja kuoli alkuvuodesta 1847 lapsivuoteeseen 41,5-vuotiaana . 

Missä ja miten Carolina Guthmann eli ennen vuotta 1844?

Ja miksei kukaan Suomessa ole tehnyt historiallista nuorten romaania yläluokkaisista tytöistä 1840-luvun sisäoppilaitoksessa? Mielikuvitukselle olisi tilaa, koulujen olemassaoloa myöden.

Alun kuva kirjasta "The Cabinet of Gems: gathered from celebrated authors. With ... illustrations by eminent artists". Digitointi British Library, välitys Flickr Commons.

torstai 11. joulukuuta 2014

Ruokalistoja monessa pinossa

Viime viikkoisen statistiikkahäröilyni lopuksi päädyin Kansalliskirjaston digitoimaan kokoelmaan Ruokalistoja ja ohjelmalehtisiä, joka nimensä mukaisesti sisältää ruokalistojakin. Pienpainatteiden etusivun mukaan " Kansalliskirjasto on luopunut kaikista tekijänoikeuksista ja niiden lähioikeuksista, joita sillä mahdollisesti on ollut Pienpainatteet-kokoelman teoksiin." eli ellei ole syystä epäillä jonkun tekijänoikeuden olevan voimassa, materiaalia voi käyttää miten haluaa.

Åbo Akademin kirjaston Hereditas culturalis sisältää osakokoelman Ett urval menyer från 1800-talet. Sen käyttöoikeuksissa on rajaus henkilökohtaiseen käyttöön ja kielto kaupalliselle käytölle ("Dokumenten får läsas och skrivas ut för personligt bruk. Användning i kommersiellt syfte är förbjuden."). Jättää opetuksellisen ja ei-kaupallisen, mutta julkisen käytön kyseenalaiseksi.

Aineistotyyppi on ajankohtainen, sillä toissapäivänä Hotelli- ja ravintolamuseo avasi "muun muassa kokoelman lähes 3000 ruokalistaa vuotta 1960 edeltävältä ajalta" omassa Finnassaan. Etusivun mukaan kuvat "on lisensoitu Nimeä-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen (CC BY-SA 4.0) -lisenssillä".

Tiedote sisältöineen olisi mennyt minulta todennäköisesti ohi, ellei tuttavani olisi kiinnittänyt huomiota kuvien laatuun. Hän oli ehtinyt ajatella hyödyntävänsä niitä opetuksessa, mutta oli sitten avannut useita, joissa teksti oli lukukelvotonta. Oma testikappaleeni Porista vuodelta 1895 on ruudun kokoisena luettavissa, mutta eihän sitä ilokseen katsele. (Luonnollisesti "Painolaatuisia kuvia voi tilata museosta maksua vastaan.")

Lisäys 11.12.2014 7:19. Unohdin arvioida mahdollisuutta tekstihakuun. On Kansalliskirjastolla, ei ole HRM-Finnassa eikä ilmeisesti myöskään Åbo Akademin ratkaisussa, jossa digitoinnit tallennettu kuvina.

Teemaan liittyen vielä tuore EOD-digitointi. Maria Arreniuksen Handbok för unga fruntimmer (1834) houkutteli nimellään avaamaan tiedoston. Yllätyin tosissani kun se koostui noin tusinasta sivusta, joilla oli päivällisten ruokalistoja. Oleellisinta tietoa nuorille neideille?

Ja varastosta kaksi AMK-opinnäytettä:

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Ja lukijat kertoivat...

Vau! Viime viikon auki ollut lukijakysely yllätti vastausmäärällään positiivisesti. Teistä 42 viitsi klikata lomakkeen auki ja lähettää matkaan.

Mahdollisuus nimettömään palautteenantoon ei tuottanut yhtään ikävää kommenttia vaan ajatuksella ja huolella kirjoitettuja näkemyksiä. Monet totesivat olevansa tyytyväisiä blogin sisältöön ja ilo oli lukea esimerkiksi tämä:
"Tykkään aiheiden moninaisuudesta, mukavaa kun rajaus ei ole liian tiukka."
Vähennettäväksi ei pyydetty Kokemäki-juttuja, mitä olin etukäteen arvaillut. Kuten olin toivonutkin, pari vastaajaa totesi, että vähemmän kiinnostavat voi jättää lukematta. Juuri näin!

Yksi vähennystoive oli "Historiaa ajalta ennen 1800-lukua." Tätä en tule toteuttamaan. Olen tarkoituksellisesti yrittänyt tuoda tänne aiheita varhaisemmilta ajoilta, sillä ne kiinnostavat itseäni enemmän ja ovat hankalampia löytää. (Vanhojen käsialojen lukukykyni on edelleen surkea.) Sanomalehdet tarjoaisivat 1800-luvun juttuja vaikka joka minuutille, mutta niitä voi jokainen itsekin käydä hakemassa, minkä tähden olen yrittänyt hillitä intoani löytöjeni esittelyyn. Ja 1900-luvun historia on ainoa aikakausi, joka näkyy mediassa, eli ei kaipaa mielestäni tilaa täällä.

Tosin noistakin vuosisadoista voisin kyllä esittää linkkejä ja tutkimusvinkkejä? Näitä vastauksissa arvostettiin ja pyydettiin lisää. Näppituntumalla ovat viime aikoina vähentyneet, joten täytyy pitää mielessä ja työstää ajatuksia teksteiksi.

Kuvaa tähän etsin kauan ja hartaasti. Päädyin palautteen annolta näyttävään piirrokseen kirjasta 'Stories of the Sea in former days, etc'. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

Helsingin aineetonta kulttuuriperintöä

Itseäni harmittaa, kun  busseissa ja ratikoissa ei anneta heikompikuntoisille istumapaikkoja. Olen jopa toisinaan vaivautunut jaloilleni, vaikka ei kukaan muu...

Oletin, että kyse on "nykyajan" ongelmasta, mutta ilmeisesti ei. Tuulispäässä 19/1909 on Heino Aspelinin piirros raitiovaunusta
varustettu vitsillä "Tilaa tuli."
Raitiotievaununkonduktöri: Eikö herra tahtoisi luovuttaa paikkaansa rouvalle joka seisoo ulkopuolella.
Herra: Kernaasti, mutta minä olen vielä vähän heikkovoimainen, sillä pääsin äsken juuri pois kolerasairaalasta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vaunu tyhjä.
Ja pätkä Gunnar Mattssonin kirjasta Suomalaiset myötätuulessa (1964) paljastaa, että tilanne oli samanlainen jo ennen syntymääni.
Suomalaiset miehet eivät mielellään nouse seisomaan busseissa ja raitiovaunuissa luovuttaakseen paikkansa vanhemmille naishenkilöille.

Tästä on seurauksena se, että busseissa ja raitiovaunuissa on helppo erottaa suomenruotsalaiset miehet suomalaisista miehistä jos kaikki paikat ovat varattuja niin että vanhusten on pakko seistä.

Suomalaiset käyttäytyvät aivan normaalisti tietämättä lainkaan mistä on kysymys, kun taas suomenruotsalaiset tietävät sen että heidän kuuluisi nousta seisomaan, ja sen vuoksi he syventyvät lukemaan Hufvudstadsbladetia tai tuijottavat tarkkaavaisesti ulos ikkunasta, jotta näyttäisi siltä kuin heidän ei tarvitsisikaan tietää mitään vaunussa seisovista vanhuksista.
Siis suomalaista aineetonta kaupunkiperinnettä. Säilyttämisen arvoista?

tiistai 9. joulukuuta 2014

Uusimaa keskiajalla, 8. luento

Kurssin viimeisellä luennolla edettiin vauhdilla pitkin Itämeren rantoja. Oli ihan hyvä, että olin ottanut pohjia sunnuntaina merimuseossa. En päässyt täysin putoamaan veneestä, heh-heh.

Vauhtia otettiin viikingeistä asti, esiteltiin Hansa ja Novgorod. Sitten Itämeren alueen tärkeimpiä kaupunkeja, joista Visby palautti tietenkin mieleen Historiska museetin näyttelyn taistelusta vuonna 1361, ja Tukholma värjöttelyn Slussenin kaivausmontulla, joka aikanaan osui keskiaikaiseen kivettyyn katuun, jos oikein muistan. Ja nyt tätä kirjoittaessani palasi mieleen Tallinassakin tuijotetut keskiaikaiset arkeologiset löydöt sekä 1500-luvun hylky. Jos kaiken kuulemani ja näkemäni muistaisin...

Täysin uutta oli ajatus, että kaupungeiksi voidaan laskea muutkin kuin "raatikaupungit". Onko Teljälläkin vielä mahdollisuutensa?

Merimuseon vitriinien pronssipadat olivat hieman jääneet vaivaamaan, sillä ne vaikuttivat enemmän näyttö- kuin käyttötuotteilta. Luennoitsija kuitenkin vakuutti niiden olevan keittoastioita, joita käytettiin ihan normaaleissa talouksissa. Pronssin arvokkuuden ja jälleenkäytettävyyden vuoksi niistä ei useimmiten jää arkeologisia jäänteitä. Valurauta otettiin käyttöön 1600-luvulla ja halvempana korvasi pronssin keittoastioissa. Joina käytettiin myös punasaviastioita.

Aivan lopussa käsiteltiin saaristossa asuminen ja ehdin saada muistiinpanoihin lukuisat m.m. maannousun takia autioituneet kylät ja keskiaikaiset kappelisaaret.

Kuva jälleen Charles Harrisonin kirjoittamasta ja kuvittamasta kirjasta A Humorous History of England.

Hiihtotaidottomat sukupolvet

Koululiikuntaliiton ja Suomen Ladun edustajat Ylen verkkouutisen mukaan kovin pelkäävät, että
osasta lapsia kasvaa hiihtotaidottomia aikuisia. Viime vuosina lyhyeksi kutistunut lumikausi on tehnyt hiihtämisen lähes mahdottomaksi osassa Suomea.
Jutun Twitteriin linkittänyt Katleena Kortesuo kuittaili tähän
Apua! Eikä nykysukupolvi osaa myöskään kehrätä rukilla lankaa!
Minä ryntäsin blogiarkeologiaan, joka tuotti lausunnon vuonna 1891 julkaistusta kirjasta
Nykyaikaan voi sanoa hiihtotaidon maassamme olevan yleisen ainoastaan Lapissa, Pohjanmaalla, vaikk'ei kuitenkaan koko Pohjanmaalla, sekä Savon ja Karjalan pohjois- ja itä-osissa. 
Eli: kaikki yhteiseksi koettu (tai koulutuspolitiikalla yhteiseksi yritetty) kulttuuriperintö ei ole ikiaikaista eikä maanlaajuista kulttuuria.

Kuva hiihtäjästä (sattuneesta syystä) Ruotsista. RAÄ, Flickr Commons

Luettua

Velikulta no 13/1904 on julkaisuut oheisen piirrustuksen, joka kuvaa näiden mediakatsausten luonnetta mainiosti. Paitsi ehkä yleisön osalta?

Suomen Kuvalehdessä 43/2014 oli mielenkiintoinen artikkeli hankkeista, joissa yritetään kirjata parhaillaan käynnissä olevien sotien uhrit mahdollisimman tarkasti. Näiden rinnalle tuotiin projekti Suomen sotasurmat 1914-1922. Sitä johtanut Lars Westerlund on todennut "Jos olisi ollut rajattomasti rahaa, tallentaisimme vieläkin. Aina löytyy lisää ja lisää." sekä "Kun tieto on kerran pantu paperille, se ei enää muutu." Pieni ristiriita?

Tekniikka&Talous nosti 31.10.2014 esiin Jan Kåhren paperista kirjoittaman lastentietokirjan Detta är en bok. Jutussa todetaan, että historiankirjoissa unohdetaan tekniikan merkitys kun keskitytään "politiikkaan ja kuninkaisiin".

Päivälehden juhlapäivänä 16.11.2014 Hesari pursui historiaa. En lukenut kuin murto-osan, johon sisältyi 1890-luvun kohdalta Ilkka Malmbergin toteamus "Matkustajien uutisointi on varmaan peräisin Yhdysvalloista, jossa on vahva paikallislehtiperinne." Heh-heh-heh. Siis eivät ollenkaan perintöä ruotsalaisten sanomalehtien 1700-luvun listauksista rajoja ylittäneistä ja satamaan tulleista? Vai olivatko nekin keksineet palstantäytteen Yhdeysvalloista? Jo ennen kuin Yhdysvallat olivat olemassa!?

Yliopisto-lehdessä 9/2014 Sakari Saaritsa huomauttaa, että 20- ja 30-lukujen "Ihmisten välinen apu toimi epätasa-arvoisesti. Siihen liittyi epävarmuuksia, nöyryytystä ja sitä politisoitiin." Siis "Menneisyydestä on vaikea löytää esikuvia yhteisöille, joille hyvinvointivalton toimintoja voisi siirtää. Kuitenkin poliitikot nostavat ajatuksen usein esiin."

Tommi Uschanov esitteli Hesarin kolumnissaan 23.11.2014 ranskalaisen hankkeen, jossa digitoidaan lähes 200 000 äänilevyä, joiden yli 700 000 esitystä tulevat verkkoon yleisön saataville. Marko Tikka kertoi Suomen tilanteesta yleisönosastokirjoituksessa 30.11. Sen mukaan Suomen äänitearkisto on käynnistänyt vastaavan hankkeen, jossa digitoidaan kaikki suomalaiset 78 kierroksen levyt, joita on julkaistu vuosina 1901-1961. Työ on tarkoitus saada valmiiksi vuoteen 2016 mennessä. Päätöksiä aineiston saattamisesta verkossa yleisön saataville ei ole tehty.

Hesarin Tänään-sivulla 4.12.2014 esiteltiin kolme paikallishistorian harrastajaa, jotka ovat paikantaneet Helsingin hyppyrimäkiä. Tulokset ovat esillä verkkosivustolla.

Hesarin yleisönosastolla 5.12.2014 julkaistiin Mervi Tuomikosken näkemys siitä, että Helsinkiin tarvittaisiin kirjallisuuden museo tai säännöllisiä kirjallisia kiertoajeluita. Mielummin kiertokävelyitä kuin uusi museo, on oma mielipiteeni.

Itsenäisyyspäivän Hesarin kulttuurisivuilla nostettiin esiin Kalle Päätaloa, jonka renesanssiin olen itsekin törmännyt verkossa. Mutta en ollut kuullut Päätalon tyttärentyttären Vilja Päätalon lukuprojektista ja blogista, joihin aion tutustua. (Paljon ennen kuin tartun Päätalon tuotantoon.)

maanantai 8. joulukuuta 2014

Odottavan aika on pitkähkö

Kuva kirjasta 'Genom Sveriges Bygder. Skildringar af vårt land och folk. Ny ... tillökad upplaga. Med 374 illustrationer'. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

Keskiaikaisen hylkyjen anti

Tiedusteluni täällä blogissa, sosiaalisessa mediassa ja pärstäkkäin eivät tuottaneet yhtään todistajanlausuntoa Merimuseon vaihtuvasta näyttelystä Kannu ja kirkonkello, joten johtopäätökseni oli, ettei kyseessä ole mikään pakko-nähdä-elämys ja lähdin tarkistamaan tätä sunnuntaina.

Kesän 2012 Vrouw Maria -näyttelystä tiesin minkä kokoisesta tilasta oli kysymys. Tällä kertaa oli tehty pieni laajennus perusnäyttelyn puolelle, jossa tilapäisen lasten alueen vieressä oli yksi vitriini Egelskärin hylyn astioita 1200-luvun lopusta. Aito ja kokonainen on kyllä eri asia kuin valokuva sirpaleesta.
Egelskärin hylky on näyttelytekstien mukaan ainoa kokonaan tutkittu keskiaikainen hylky. Sen jäänteet ja esineistö muodostivatkin näyttelyn rungon. Saviastioiden lisäksi laivassa oli ollut kirkonkello, pronssipata ja tynnyrillinen rautaharkkoja. Näyttelytekstit muistuttivat, että lastissa on todennäköisesti ollut myös muuta, joka on vuosisatojen myötä kadonnut/hajonnut.

Laiva oli uponnut Nauvon edustalla, jossa se oli ehkä matkalla eteläiseltä Itämereltä Turkuun. Tai sitten ihan muualle eikä tavaroilla välttämättä ole mitään yhteyttä Suomeen. Mutta näyttelytekstin mukaan Espoon Kauklahden kaivauksilta löytyi keramiikan paloja, jotka olivat saman tyyppisiä kuin Egelskärin lastin astiat.
Näyttelytekstit olivat tavanomaisen yleispätevästi kirjoitettuja, mutta kun oma tietoni aiheesta on olematon (käsitelemme Itämeren yhteyksiä keskiajan kurssilla vasta huomenna), niin tuntuivat asiallisilta ja informatiivisilta. Kiersin kirjakaupan, mutta nähdäkseni näyttelystä ei ollut mitään julkaisua myynnissä.

Esillä oli toki muutamasta muustakin hylystä löytöjä.
Merimuseon perusnäyttelystä muistin nimenomaan vanhat hylkylöydöt ja jälleen kerran navigoin sen edelleen sekavalta tuntuvan arkkitehtuurin läpi niitä etsien. En yllättynyt kovin suuresti kun tajusin, että vaihtuvan näyttelyn helmet ovat osa perusnäyttelyä ja olin siis nähnyt ne jo kolmella aikaisemmalla kerralla. Näyttely ei siis tosiaankaan ollut "tapaus", mutta oli mainio lisä käynnissä olevaan kurssiin ja parempi sunnuntain viettotapa kuin verkkovideoiden katselu sängyllä maaten.

Pientä kritiikkiä kuitenkin lopuksi. Lapsille oli keskiajan teemaan rakennettu ritaripaja. Miksei merirosvolaivaa? Tai tavallista laivaa? Niitähän on joka toisella leikkikentällä, vetoavat lapsiin ja näyttävät ihan tarpeeksi keskiaikaiselta minun silmääni. Olisi ollut (huomattavasti!) lähempänä näyttelyn teemaa ja merimuseon muutakin sisältöä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kotiseutututkimuksen ABC: H, I ja J

Esineet lähteenä kuullosti lupaavan luovalta. Artikkeli osoittautui kuitenkin hyvin lyhyeksi. Se ohjasi ensisijaisesti lähimpään kotiseutumuseoon ja sen diaarikirjan pariin. Oletuksena siis, ettei museolla ole kokoelmatietokantaa?

Emme saa käytännön vinkkejä esineiden tutkimukseen eikä siihen liittyvään tutkimukseen. Maakuntamuseoiden henkilökuntaa ei tarvitse lähteä häiritsemään? Eikä esineitä ole kenenkään kotona? Eikä niitä voi käyttää haastattelun virikkeinä? Tai kotiseutukirjan runkona? Kun kuuluvat museoon?

Kokonaisuus Valokuvat lähteenä on monipuolisempi. Siitä löytyy m.m. ohjeita valokuvien tunnistamishankkeiden järjestämiseen, tosin niissä keskitytään haastatteluihin eikä huomioida sosiaalisen median mahdollisuuksia. (Jälleen olisi ollut mahdollisuudet sisäiseen linkittämiseen, ks. seuraava osio ja edellisellä kerralla käsitellyt haastattelut.)

Valokuvien löytämiseen artikkelikokonaisuus ei ota mitään kantaa. Oletettu, että tarvittava löytyy arkistojen esittelystä? Kurkkasin sinne kertauksen nimessä ja museoiden kuva-arkistoja ei näy missään.

Valokuvat ja oikeudet kertaa olennaisen ja myös virkkeen "Ja erityisesti pitää kysyä, voidaanko kuva laittaa myös nettiin, mikä on aina julkiseksi saattamista." Viehättävän kategorista, tänne voin jatkossa linkittää.

Internet kotiseutututkimuksessa ei aukea laatikkolinkistään, mutta etsivä löytää.

Heimo on kiinni nykyajassa: "Kotiseutututkija voi käyttää internetiä lähteenä, tiedonhankintaan sekä julkaisuvälineenä." Hän nostaa esiin järkeviä asioita: "Internetissä julkaistu aineisto ei ole luonteeltaan sen epäluotettavampaa kuin muulla tavoin tuotetut ja julkaistut lähdeaineistot, mutta niitä, kuten muitakin aineistoja on arvioitava lähdekriittisesti; Kuka aineiston on tuottanut ja mitä tarkoitusta varten?"

Heimo ottaa kantaa eetisiin rajoihin: "Joskus saattaa olla siis paikallaan, että kysyy lupaa aineiston käyttöön, vaikka laki ei sitä edellyttäisi." Hän myös huomioi kotiseutututkimuksen sosiaalisen median välityksellä, jota valokuvien yhteydessä ehdin kaipaamaan.

(Arviointi perustuu sivuston tilaan 20.11.2014.)