Ernst Lampénin Taivaallisia tarinoita ilmestyi vuonna 1918 ja käsittelee sisällissotaa omaperäisellä tavalla. Mielessään on m.m. kysymys "Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö,
hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet
siihen osaa." Hänelle länsisuomalaiset ovat vieras heimo, josta hän kirjoittaa seuraavasti.
Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon
luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo
kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä
ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon
silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia
silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä
koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla
lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu
muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain
välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet
tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa
epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.
Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen
tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni
tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan
vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää,
minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne
olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.
Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa
muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous
muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus
väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut
viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut
sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen
henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei
ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa,
mieletöntä, tajutonta.
Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä
kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta
muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.
Tämä on kuvattu Brechtin-Wuolijoen näytelmässä, joka parhaiten tunnetaan nimellä Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti.
VastaaPoistaOlipa osuva kuvaus, näin koen minäkin, jolla on kuitenkin perimää fifty-fifty itä-länsi...
VastaaPoista