Satunnainen sitaatti: Näkemys länsisuomalaisista

Ernst Lampénin Taivaallisia tarinoita ilmestyi vuonna 1918 ja käsittelee sisällissotaa omaperäisellä tavalla. Mielessään on m.m. kysymys "Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö, hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet siihen osaa." Hänelle länsisuomalaiset ovat vieras heimo, josta hän kirjoittaa seuraavasti.

Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.

Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää, minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.

Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa, mieletöntä, tajutonta.

Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.