Lappi T.l:ssä syntynyt 44-vuotias Frans Paavola tuli Saxonia-laivalla Bostonin satamaan 11.8.1910. Frans oli viimeksi asunut Kokemäellä, jonka Harolan kylään hän oli jättänyt vaimonsa. Hän oli matkalla Michiganiin, jossa oli vastaanottajana ystävä Frans Lender.
Amerikan matkasta tuli surullisen lyhyt, sillä kotimaakunnan lehdet joutuivat raportoimaan Fransin kuolleen junan alle.
Lähteet:
Rippikirja Kokemäki 1890-1900 s.
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Kuolinilmoitus: Länsi-Suomi no 101 8.9.1910, Satakunnan sanomat 9.9.1910
lauantai 10. huhtikuuta 2010
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Tarinointia
Pääsiäislomalla pääsin sellaisen tietokoneen ääreen, jolla Areena näkyy. Katselin (tai pikemminkin kuuntelin) Tarina!-seminaarin ensimmäisen osan esitykset. Vaikuttavin oli viimeinen, Arto Koskisen, juttu, jossa hän kertoi muistoja (ei varsinaisesti tarinoita) viitaten kuviin, joita ei todellisuudessa näyttänyt. Tällaista episodikeinoa voisi hyvin käyttää esivanhemmista kerrottaessa!
"Tässä kuvassa Härkälän rusthollin väki on päärakennuksen edessä, emännän sylissä puolivuotias Anna. Rivissä lapset [lisää nimet ja iät] ja piiat [lisää nimet]. Isäntää ei näy, hän on hoitamassa nimismiehen velvollisuuksia toisella puolella pitäjää. Kohta on heinäaika eikä kenelläkään ole aikaa olla pihamaalla."History Today lehden blogissa puolestaan kerrottiin päinvastaisesta projektista. Ison-Britannian kansallisnen muotokuvagalleria oli pyytänyt tunnettuja kirjoittajia kirjoittamaan elämäntarinat muotokuville, joiden kohteita ei tunneta. (Projektikuvaus museon omalla sivulla.)
Joitakin satoja vuosia Ruotsin historiaa
DVD-hyllyssäni seisova 1000 år. En svensk historia on erittäin onnistunutta TV-ohjelmaa. Kahdessa tunnissa käydään läpi 1000 vuotta, missään vaiheessa ei ole kiirettä ja oleellista tulee sanottua.
Ensimmäinen 20 minuuttia kuluu keskiajalla. Aloitetaan Visbyssä kesäkuussa 1361 käydyn taistelun uhrien kalloilla. Menneisyyden ihminen niin konkreettisesti läsnä kuin voi olla. Elämän lyhyyteen viitataan vielä uudestaan, kun kerrotaan jämtlantilaisen kyläkirkon luo haudattujen ruumiiden kunnosta. Kuoltiin nuorena ja työn runtelemina.
Seuraava osio kertoo 1500-luvusta ja alkaa suomenkieltä puhuvat seurueen veneen lastauksella. Hämeenlinnaan soudetaan verosuorituksina heiniä ja haukia. Verotuksen lisäksi Tukholmaan syntyvä keskushallinto sai varoja Salan hopeakaivoksesta.
1600-luvun kehystarinana on pieni kylä, jossa vuonna 1617 asui kolme veljestä perheineen, yhteensä 19 henkeä. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana sieltä lähti 7 miestä sotaan. Näistä yksi palasi hengissä kotiin.
1700-luku esitetään uusien asioiden vuosisatana. Perunanviljely, isojako, maailman ensimmäinen tilastolaitos. Ainakin Ruotsi-Ruotsin puolella alkoi kotiteollisuus: Maaseudun tekijöille annettiin materiaalia ja lunastettiin lopputulokset. Maaseudun asukkaat vaurastuivat, erikoistuneiden käsityöläisten määrä kasvoi. Mutta myös väkimäärä kasvoi, eikä maata enää riittänyt kaikille.
Ensimmäinen 20 minuuttia kuluu keskiajalla. Aloitetaan Visbyssä kesäkuussa 1361 käydyn taistelun uhrien kalloilla. Menneisyyden ihminen niin konkreettisesti läsnä kuin voi olla. Elämän lyhyyteen viitataan vielä uudestaan, kun kerrotaan jämtlantilaisen kyläkirkon luo haudattujen ruumiiden kunnosta. Kuoltiin nuorena ja työn runtelemina.
Seuraava osio kertoo 1500-luvusta ja alkaa suomenkieltä puhuvat seurueen veneen lastauksella. Hämeenlinnaan soudetaan verosuorituksina heiniä ja haukia. Verotuksen lisäksi Tukholmaan syntyvä keskushallinto sai varoja Salan hopeakaivoksesta.
1600-luvun kehystarinana on pieni kylä, jossa vuonna 1617 asui kolme veljestä perheineen, yhteensä 19 henkeä. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana sieltä lähti 7 miestä sotaan. Näistä yksi palasi hengissä kotiin.
1700-luku esitetään uusien asioiden vuosisatana. Perunanviljely, isojako, maailman ensimmäinen tilastolaitos. Ainakin Ruotsi-Ruotsin puolella alkoi kotiteollisuus: Maaseudun tekijöille annettiin materiaalia ja lunastettiin lopputulokset. Maaseudun asukkaat vaurastuivat, erikoistuneiden käsityöläisten määrä kasvoi. Mutta myös väkimäärä kasvoi, eikä maata enää riittänyt kaikille.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Ei ole (erityisesti) suojattuja sukunimiä
Viime perjantain Helsingin Sanomien mielipidesivulla eronnut mies oli sitä mieltä, että entinen vaimo ei saisi pitää "hänen" sukunimeään. Taisi olla "suojattukin" nimi, lehti ei ole tallella. (Ja minkähänlainen poru olisi alkanut, jos vaimo ei alunperin olisi ottanut miehensä sukunimeä?)
Sukunimilain muutoksen jälkeen ei ole suojattuja sukunimiä. Piste. On kylläkin suojattuja nimiä. Nimilain 12 pykälä alkaa vuoden 1991 muutoksen jälkeen "Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä sukunimeä, joka on Suomessa merkitty väestötietojärjestelmään, eikä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei tähän ole olemassa erityistä syytä." Eli jokaisella suomalaisella on suojattu (suku)nimi.
Ennen vuotta 1991 oli voimassa vuoden 1985 laki, jossa 12 pykälä alkoi "Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei tähän ole olemassa erityistä syytä."
Sukunimilain muutoksen jälkeen ei ole suojattuja sukunimiä. Piste. On kylläkin suojattuja nimiä. Nimilain 12 pykälä alkaa vuoden 1991 muutoksen jälkeen "Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä sukunimeä, joka on Suomessa merkitty väestötietojärjestelmään, eikä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei tähän ole olemassa erityistä syytä." Eli jokaisella suomalaisella on suojattu (suku)nimi.
Ennen vuotta 1991 oli voimassa vuoden 1985 laki, jossa 12 pykälä alkoi "Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, jonka yleisesti tiedetään vakiintuneen määrätyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi, ellei tähän ole olemassa erityistä syytä."
Pienen kirjan antia
Fyysisesti pienet kirjat ovat sympaattisia, kutsuvat ottamaan käteen. Vaikka nimi olisi niinkin luotaantyöntävä kuin Markku Kuisman viime vuonna ilmestyneellä kirjalla Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Josta luin preindustriaalisen puolikkaan.
Aikakauden ensimmäisten vuosisatojen esitys oli aika yleishistoriallista. Kirjoitettu erittäin sujuvasti ja mukavasti. Ja näkemyksellisesti. Tavanomaisesta poiketen, ottaen huomioon vähäiset lähteet ajan ilmiöistä, Kuisma ei ollut viljellyt sanoja ehkä, ilmeisesti, todennäköisesti. Vaan kirjoittanut reippaasti näkemyksensä ikäänkuin totuuteena.
Polittinen taloushistoria on käsitteenä minulle tuntematon, eikä sitä ensi sivuilla esitelty. Ilmiselvästi siihen eivät kuulu mikrotalouden tason asiat. Talonpojan tuotoksista Kuisman tekstissä esiintyy terva ja lankut. Sivulla 98 käsiteltiin isojakoa todeten sen varsinaisena päätavoitteena olleen väestönkasvun kiihdyttäminen. Toissijaisesti haettiin maatalouden tehostamista, mutta Kuisman korostus:
"Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvulla."
Aikakauden ensimmäisten vuosisatojen esitys oli aika yleishistoriallista. Kirjoitettu erittäin sujuvasti ja mukavasti. Ja näkemyksellisesti. Tavanomaisesta poiketen, ottaen huomioon vähäiset lähteet ajan ilmiöistä, Kuisma ei ollut viljellyt sanoja ehkä, ilmeisesti, todennäköisesti. Vaan kirjoittanut reippaasti näkemyksensä ikäänkuin totuuteena.
Polittinen taloushistoria on käsitteenä minulle tuntematon, eikä sitä ensi sivuilla esitelty. Ilmiselvästi siihen eivät kuulu mikrotalouden tason asiat. Talonpojan tuotoksista Kuisman tekstissä esiintyy terva ja lankut. Sivulla 98 käsiteltiin isojakoa todeten sen varsinaisena päätavoitteena olleen väestönkasvun kiihdyttäminen. Toissijaisesti haettiin maatalouden tehostamista, mutta Kuisman korostus:
"Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvulla."
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Luin ilmaisjakelulehteä
Pääkaupunkimme kirjastoissa on ollut jaossa Svenska Litteratursällskapet i Finland 125-vuotisjuhlalehteä. Sen, ja Källanin aikaisempia numeroita voi lukea myös verkosta.
Juhlanumero sisälsi monta mielenkiintoista ja kivasti kirjoitettua juttua. Avauksena upeasti kuvitettu katsaus Suomeen 125 vuotta sitten. Alice von Willebrandin pyöreät tilannekuvat vuodelta 1888 eivät ole aiemmin tulleet eteeni. Ihania.
SLS:n arkistokäynnin kulkua esiteltiin ystävällisin tekstein ja valokuvin. Moni laitos voisi ottaa tästä mallia - jos haluavat asiakkaita. Arkiston työtä ja henkilökuntaa esitellään lehdessä useammalla jutulla. Tehdään mielenkiintoisia asioita ja ollaan mukavia ihmisiä. Digitointihankkeet tulevat useaan otteeseen esille.
SLS:n tukemasta historiantutkimuksesta on esillä Kasper Kepsun väitöskirjatutkimus Inkerinmaan talonpoikaislevottomuuksista 1600-luvun lopussa. Hän toteaa 1600-luvun tuomiokirjojen lukemisesta "Men man måste komma ihåg att de är renskrivna ock nedtecknade av professionella skrivare, så det är inte alls omöjligt." Kepsu on jo lopettelemassa hauskaa osuutta eli arkistotutkimusta ja arvelee työn kirjoittamiseen menevän pari vuotta.
Juhlanumero sisälsi monta mielenkiintoista ja kivasti kirjoitettua juttua. Avauksena upeasti kuvitettu katsaus Suomeen 125 vuotta sitten. Alice von Willebrandin pyöreät tilannekuvat vuodelta 1888 eivät ole aiemmin tulleet eteeni. Ihania.
SLS:n arkistokäynnin kulkua esiteltiin ystävällisin tekstein ja valokuvin. Moni laitos voisi ottaa tästä mallia - jos haluavat asiakkaita. Arkiston työtä ja henkilökuntaa esitellään lehdessä useammalla jutulla. Tehdään mielenkiintoisia asioita ja ollaan mukavia ihmisiä. Digitointihankkeet tulevat useaan otteeseen esille.
SLS:n tukemasta historiantutkimuksesta on esillä Kasper Kepsun väitöskirjatutkimus Inkerinmaan talonpoikaislevottomuuksista 1600-luvun lopussa. Hän toteaa 1600-luvun tuomiokirjojen lukemisesta "Men man måste komma ihåg att de är renskrivna ock nedtecknade av professionella skrivare, så det är inte alls omöjligt." Kepsu on jo lopettelemassa hauskaa osuutta eli arkistotutkimusta ja arvelee työn kirjoittamiseen menevän pari vuotta.
Luin Sukutietoa
Tuoreemmankin numeron olen kirjastossa selannut, mutta asunnossani pyöri 2/2009, jonka sain lahjoituksena alkuvuodesta.
Jessica Parland-von Essen on kirjoittanut internet-sivujen luotettavuuden arvioinnista. Hän ehdottaa tarkistamaan lähteiden merkinnän, yhteystietojen tarjoamisen ja sivun päiväyksen. Mutta ensisijaisesti selvittämään kirjoittajan henkilöllisyyden ja tarkistamaan tämän taustan. Onko kirjoittajan kirjoja ja artikkeleita julkaistu tai onko hän esitelmöinyt varteenotettavissa yhteyksissä? Onko hänen tekstiinsä viitattu toisten tutkijoiden toimesta?
Jälkimmäiset neuvot toimivat varmasti paremmin tieteellisen tutkimuksen parissa kuin sukututkimuksessa. Genokseen artikkelin kirjoittanut tutkija on varmasti varteenotettava myös verkkosivulla. Mutta on myös hyviä tutkijoita, jotka esiintyvät vain keskusteluissa ja verkkosivuilla. Heidän osaamisensa taso jää aina lukijan oman arvioinnin varaan. Lähdemerkinnät ja käytetyt lähteet ovat itselläni ensisijaisina merkkitikkuina.
Veijo Saloheimon pitkähkö artikkeli metsäsuomalaisista olisi ehkä sopinut paremmin SSS:n vuosikirjaan - mutta ehkä niiden julkaisu on lopetettu?
Vuokko Joen artikkeli Sukututkijana Oulun maakunta-arkistossa sisältää juuri sellaista tietoa sukututkijoita kiinnostavasta aineistosta, jota toivoisi löytävänsä myös maakunta-arkiston internet-sivulta. Valtakunnallisesti mielenkiintoinen oli toteamus "monilla sukututkijoilla on väärä käsitys Vakasta: kun Vakasta ei löydykään esi-isän nimellä tietoja, on petytty ja sivuutettu Vakan tarjoamat mahdollisuudet sukututkijalle". Paljon on kouluttamista jäljellä, näköjään.
Jessica Parland-von Essen on kirjoittanut internet-sivujen luotettavuuden arvioinnista. Hän ehdottaa tarkistamaan lähteiden merkinnän, yhteystietojen tarjoamisen ja sivun päiväyksen. Mutta ensisijaisesti selvittämään kirjoittajan henkilöllisyyden ja tarkistamaan tämän taustan. Onko kirjoittajan kirjoja ja artikkeleita julkaistu tai onko hän esitelmöinyt varteenotettavissa yhteyksissä? Onko hänen tekstiinsä viitattu toisten tutkijoiden toimesta?
Jälkimmäiset neuvot toimivat varmasti paremmin tieteellisen tutkimuksen parissa kuin sukututkimuksessa. Genokseen artikkelin kirjoittanut tutkija on varmasti varteenotettava myös verkkosivulla. Mutta on myös hyviä tutkijoita, jotka esiintyvät vain keskusteluissa ja verkkosivuilla. Heidän osaamisensa taso jää aina lukijan oman arvioinnin varaan. Lähdemerkinnät ja käytetyt lähteet ovat itselläni ensisijaisina merkkitikkuina.
Veijo Saloheimon pitkähkö artikkeli metsäsuomalaisista olisi ehkä sopinut paremmin SSS:n vuosikirjaan - mutta ehkä niiden julkaisu on lopetettu?
Vuokko Joen artikkeli Sukututkijana Oulun maakunta-arkistossa sisältää juuri sellaista tietoa sukututkijoita kiinnostavasta aineistosta, jota toivoisi löytävänsä myös maakunta-arkiston internet-sivulta. Valtakunnallisesti mielenkiintoinen oli toteamus "monilla sukututkijoilla on väärä käsitys Vakasta: kun Vakasta ei löydykään esi-isän nimellä tietoja, on petytty ja sivuutettu Vakan tarjoamat mahdollisuudet sukututkijalle". Paljon on kouluttamista jäljellä, näköjään.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Paltamon kissakukko
Perjantaisen Helsingin Sanomien mielipidesivuilla sanailtiin kanien ja kissojen ruuaksi tappamisen oikeutuksesta. Kimmo Simonmaa viittasi Giuseppe Acerbin vuonna 1799 kirjaamaan juttuun:
Acerbin kirjat on skannattuna alkuperäisellä italian kielellä verkossa useammassakin paikassa. Ja englanniksi. Ja kyllä sieltä löytyy kissapiiraasta tarina, kertojanaan rahvaan edustaja "Vonönen". Ettei vaan olisi Heikki Väänänen, jonka "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" painettiin Vaasassa vuonna 1801 (kirjan Kahdeksantoista runoniekkaa tietojen mukaan).
Aikamatka Ouluun -sivustolla on leikitelty menneisyyden uutisilla ja Nelisatasen numerossa 3 on ilmoitus:
"Tässä tarinassa kerrotaan siitä riesasta, jonka kohteena oulujoen venemiehet olivat kauppamatkoillaan: Oulun tullimiehet anastivat säännöllisesti heidän eväänsä. Paltamon miehet eivät kuitenkaan jääneet sormi suussa vaikertamaan vaivaansa, vaan valmistivat uhkean kalakukon, jonka sisään he kätkivät kissan karvoineen ja kynsineen. Kalakukosta tulikin kissapiirakka."Minulle tämä oli uutuus. Mikä todistaa, etten ole lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jonka kolmannessa luvussa Juhani toteaa "Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä."
Acerbin kirjat on skannattuna alkuperäisellä italian kielellä verkossa useammassakin paikassa. Ja englanniksi. Ja kyllä sieltä löytyy kissapiiraasta tarina, kertojanaan rahvaan edustaja "Vonönen". Ettei vaan olisi Heikki Väänänen, jonka "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" painettiin Vaasassa vuonna 1801 (kirjan Kahdeksantoista runoniekkaa tietojen mukaan).
Aikamatka Ouluun -sivustolla on leikitelty menneisyyden uutisilla ja Nelisatasen numerossa 3 on ilmoitus:
Kadonneeksi ilmoitetaan
Voi, hyvät ihmiset jos voisivat auttaa rasitettua perheenäitiä täällä Paltamon suunnalla. Meillä on lapsia niin monta ja minullakin kädet täynnä työtä. Pienenä helpotuksena on tähän asti ollut se viirullinen kissimirri, jonka taloomme otimme viime suvena lasten iloksi. Nyt on tämä Mirri sitten kadonnut ja lapset paijattavan leikkitoverin puutteessa ovat alati rasitetun äitinsä vaivoina. Tämän keltaviirullisen kissamme on kuulopuheen mukaan nähty astelevan Ouluun johtavalla maantiellä. Niin, että jos joku tarkkasilmäinen on sen nähnyt tai laupiaasti rekehensä ottanut, niin voisi palauttaa tänne Kemppaisen mökkiin Paltamoon. Siihen harmajaan tölliin kirkon vasemmalla puolen. Olisimme kovasti kiitollisia.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Lisää fiktiota
En oppinut kerrasta. Haarlan Marketan kostoa selatessa osui silmiin kertomus Viisas neitsyt, jossa näytettiin taas sivutun todellisuutta.
Kertomuksessa on Routsilan herrana Sysmässä päin Aleksanteri Reeth.
"Ja tästäkös herrasta oli tullut riesa koko yhteiselle kansalle. Ei ollut ottanut edes rouvaa sappensa lievikkeeksi, kun ei ollut saanut oikeata vapaaherratarta tai kreivitärtä. Ja sitten... mitä enemmän vanheni, sitä hullummin puski vanhapoika talon tanhuvilla, vainioilla, pitäjän kokouksissa ja käräjätuvassa kiukkuisen sisunsa, puski ärähtelyin, piiskan viuhahteluin, ranskalaisin ja saksalaisin kirouksin tai törkein haukkumasanoin sekä herroihin että narreihin, niin palkollisiin kuin pappeihinkin."
Kertomuksen kartanonherralla on sisarentytär Thyra Helena, joka synnyttää ruodun sotamies Yrjänä Wäggin lapsen ja juonii tämän setänsä kasvatiksi. Ja sedän kuoltua "parin vuoden kuluttua" menee Yrjänänsä kanssa naimisiin.
Todellisuus? Reeth-suvun dokumentoitu tarina on esitetty Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Aleksander Reeth ei kuollut vanhuuteen, hänet murhattiin 6.2.1773 Luhangassa. Hänellä oli sisarentytär Helena Kristina Tallroth, joka vihittiin 20.3.1764 Sysmässä Johan Mandellin kanssa.
(Reeth-suvusta esitys myös Wasa Tidning numeroissa 17.10.1882, 27.11., 30.11., 4.12., 7.12., 11.12.1883)
Kertomuksessa on Routsilan herrana Sysmässä päin Aleksanteri Reeth.
"Ja tästäkös herrasta oli tullut riesa koko yhteiselle kansalle. Ei ollut ottanut edes rouvaa sappensa lievikkeeksi, kun ei ollut saanut oikeata vapaaherratarta tai kreivitärtä. Ja sitten... mitä enemmän vanheni, sitä hullummin puski vanhapoika talon tanhuvilla, vainioilla, pitäjän kokouksissa ja käräjätuvassa kiukkuisen sisunsa, puski ärähtelyin, piiskan viuhahteluin, ranskalaisin ja saksalaisin kirouksin tai törkein haukkumasanoin sekä herroihin että narreihin, niin palkollisiin kuin pappeihinkin."
Kertomuksen kartanonherralla on sisarentytär Thyra Helena, joka synnyttää ruodun sotamies Yrjänä Wäggin lapsen ja juonii tämän setänsä kasvatiksi. Ja sedän kuoltua "parin vuoden kuluttua" menee Yrjänänsä kanssa naimisiin.
Todellisuus? Reeth-suvun dokumentoitu tarina on esitetty Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Aleksander Reeth ei kuollut vanhuuteen, hänet murhattiin 6.2.1773 Luhangassa. Hänellä oli sisarentytär Helena Kristina Tallroth, joka vihittiin 20.3.1764 Sysmässä Johan Mandellin kanssa.
(Reeth-suvusta esitys myös Wasa Tidning numeroissa 17.10.1882, 27.11., 30.11., 4.12., 7.12., 11.12.1883)
Eksoottisessa arkistossa
Loman kakkospäivänä (viime viikon tiistai) jatkoin kerrostalon historiikkiprojektin parissa. Talo oli vuosikymmeniä Kansallis-Osake-Pankin omistuksessa, joten olin ottanut yhteyttä Nordean arkiston henkilökuntaan ja saanut ystävällisen kutsun saapua paikan päälle.
Paikka oli teollisuusalueella ja etsin ovea ensin väärän lastauslaiturin vierestä. Oikean laiturin ja oven löydyttyä pääsin vaivattomasti sisälle. Ihan oikeaan arkistoon, jossa oli kymmenien metrien käytävät, joiden varrella korkeat ja pitkät mekanisoidut hyllyt. Minulle kerrottiin materiaalin kilometrimäärä, mutta se katosi päästäni heti.
Ei minua toki päästy hyllyjen väliin seikkailemaan vaan erilliseen huoneeseen oli jo tuotu taloa koskevaa aineistoa. Ennenkuin pääsin koskemaan siihen piti allekirjoittaa vakuutus, etten käytännöllisesti katsoen tee mitään ao. tiedolla. No ei ihan, mutta melkein. Ja olen itsekin miettinyt miten paljon edelleen elossa olevista asukkaista voi kirjassa mainita pyytämättä lupaa. Ei paljoakaan.
Rakennuspiirrustuksiin ei liity henkilötietokysymyksiä, mutta kylläkin tekijänoikeus! Kuvailin piirroksia käsivaralta ja uskaltanen joku päivä tarkistaa tarttuiko kameran muistikortille mitään käyttökelpoista. Vanhojen remonttien papereissa oli myös monenlaisia papereita, jotka saivat miettimään, että pitäisikö historiankirjoittajan olla myös insinööri.
Ai niin, minähän olen. Teknisen piirrustuksen kurssi LTKK:ssa syksyllä 1990 meni kyllä kopiointitekniikalla ja ilman muistijälkiä.
Paikka oli teollisuusalueella ja etsin ovea ensin väärän lastauslaiturin vierestä. Oikean laiturin ja oven löydyttyä pääsin vaivattomasti sisälle. Ihan oikeaan arkistoon, jossa oli kymmenien metrien käytävät, joiden varrella korkeat ja pitkät mekanisoidut hyllyt. Minulle kerrottiin materiaalin kilometrimäärä, mutta se katosi päästäni heti.
Ei minua toki päästy hyllyjen väliin seikkailemaan vaan erilliseen huoneeseen oli jo tuotu taloa koskevaa aineistoa. Ennenkuin pääsin koskemaan siihen piti allekirjoittaa vakuutus, etten käytännöllisesti katsoen tee mitään ao. tiedolla. No ei ihan, mutta melkein. Ja olen itsekin miettinyt miten paljon edelleen elossa olevista asukkaista voi kirjassa mainita pyytämättä lupaa. Ei paljoakaan.
Rakennuspiirrustuksiin ei liity henkilötietokysymyksiä, mutta kylläkin tekijänoikeus! Kuvailin piirroksia käsivaralta ja uskaltanen joku päivä tarkistaa tarttuiko kameran muistikortille mitään käyttökelpoista. Vanhojen remonttien papereissa oli myös monenlaisia papereita, jotka saivat miettimään, että pitäisikö historiankirjoittajan olla myös insinööri.
Ai niin, minähän olen. Teknisen piirrustuksen kurssi LTKK:ssa syksyllä 1990 meni kyllä kopiointitekniikalla ja ilman muistijälkiä.
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Lehtikasasta irronnutta
Pääsiäisvierailun isäntäväki (eli vanhempani) antoivat luettavaksi pussillisen alkuvuoden lehtiä.
Tieteen kuvalehdestä 4/2010 sain tietää, että Italiassa oli vuoden 2007 kesän kuivuuden takia saatu pellon infrapunakuvasta näkyviin Rooman valtakunnan aikainen kaupunki. Infolaatikon mukaan "Muinaisiin ojiin ja kanaaleihin kertynyt kostea multa pitää kasvit vehreinä myös kuivina kausina. Rakennusten rauniot pitävät kosteutta huonommin, joten niiden päällä olevat kasvit kellastuvat nopeammin." Ei voi väittää menneisyyden kadonneen jäljittä.
Kotiliedessä 6/2010 oli henkilökuva keskiajan käsitöiden tekijästä. Kiva, että tämä harrastus saa enemmän näkyvyyttä valtamediassa. Juttu loppuu sitaattiin "Kun keski-aikajuhlissa heittää mekon toisen päälle ja istuu nuotiolle muiden muijien kanssa hämmentämään lihapataa, jossa on läskiä, suolaa, katajanmarjoja, sipulia ja punaviiniä, olo on kuin pitääkin."
Useammassa lehdessä törmäsin Tommy Tabermannin kolumneihin. ET-lehdessä 5/2010 hän kirjoitti hiihtokilpailuista. "Kaikista muistoistani nuo kansakoulun ensimmäiset hiihtokilpailut ovat kuin se ikuisesti soiva viiskytluvun blues." Olin juuri edellisenä päivänä kuullut 88-vuotiaan mummoni muiston alakoulun hiihtokilpailuista - vieläkin kaihersi, ettei lähtöpaikan takia ollut mahdollisuutta pärjätä. Joko joku on kerännyt hiihtokilpailumuistoja kansanperinnearkistoon? Minullakin olisi kaksi...
Me-lehdessä 1-2/2010 Tabermann kirjoitti koruttomasti "En pitänyt isoäidistäni kovinkaan paljon." Mutta silti hänestä on muisto, joka yhdistyy Tabermannin omaan elämään: "Mutta sen tiedän että mummollani oli kyky ilmaista ajatuksiaan."
Me-lehden numerossa 3/2010 Tabermann kirjoitti suoraan minulle: "Toimettomuus, jouten olo on kirosana. Nyt pitää keksiä toinen toistaan haastavampia harrastuksia ja olla niissä kaikissa hyvä. Parempi kuin muut."
Rehellisyyden nimissä lainaan vielä edellisen kappaleen, josta näkyy, että Tabermann kirjoitti suorittamisen kritiikkiä eikä ylistystä: "Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suomalainen ei enää vietä vapaa-aikaa, vaan suorittaa sitä. Mieluiten hampaat irvessä ja hiki otsalla."
Tieteen kuvalehdestä 4/2010 sain tietää, että Italiassa oli vuoden 2007 kesän kuivuuden takia saatu pellon infrapunakuvasta näkyviin Rooman valtakunnan aikainen kaupunki. Infolaatikon mukaan "Muinaisiin ojiin ja kanaaleihin kertynyt kostea multa pitää kasvit vehreinä myös kuivina kausina. Rakennusten rauniot pitävät kosteutta huonommin, joten niiden päällä olevat kasvit kellastuvat nopeammin." Ei voi väittää menneisyyden kadonneen jäljittä.
Kotiliedessä 6/2010 oli henkilökuva keskiajan käsitöiden tekijästä. Kiva, että tämä harrastus saa enemmän näkyvyyttä valtamediassa. Juttu loppuu sitaattiin "Kun keski-aikajuhlissa heittää mekon toisen päälle ja istuu nuotiolle muiden muijien kanssa hämmentämään lihapataa, jossa on läskiä, suolaa, katajanmarjoja, sipulia ja punaviiniä, olo on kuin pitääkin."
Useammassa lehdessä törmäsin Tommy Tabermannin kolumneihin. ET-lehdessä 5/2010 hän kirjoitti hiihtokilpailuista. "Kaikista muistoistani nuo kansakoulun ensimmäiset hiihtokilpailut ovat kuin se ikuisesti soiva viiskytluvun blues." Olin juuri edellisenä päivänä kuullut 88-vuotiaan mummoni muiston alakoulun hiihtokilpailuista - vieläkin kaihersi, ettei lähtöpaikan takia ollut mahdollisuutta pärjätä. Joko joku on kerännyt hiihtokilpailumuistoja kansanperinnearkistoon? Minullakin olisi kaksi...
Me-lehdessä 1-2/2010 Tabermann kirjoitti koruttomasti "En pitänyt isoäidistäni kovinkaan paljon." Mutta silti hänestä on muisto, joka yhdistyy Tabermannin omaan elämään: "Mutta sen tiedän että mummollani oli kyky ilmaista ajatuksiaan."
Me-lehden numerossa 3/2010 Tabermann kirjoitti suoraan minulle: "Toimettomuus, jouten olo on kirosana. Nyt pitää keksiä toinen toistaan haastavampia harrastuksia ja olla niissä kaikissa hyvä. Parempi kuin muut."
Rehellisyyden nimissä lainaan vielä edellisen kappaleen, josta näkyy, että Tabermann kirjoitti suorittamisen kritiikkiä eikä ylistystä: "Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suomalainen ei enää vietä vapaa-aikaa, vaan suorittaa sitä. Mieluiten hampaat irvessä ja hiki otsalla."