tiistai 21. maaliskuuta 2023

Helsinkiläisen ajurin muistelmia

 

Karl Henrik Gestrin (23.2.1856-21.3.1942) syntyi Kirkkonummella, mutta teki uransa Helsingin kaduilla. Gestrinin kotitilasta julkaistiin historiikki Hbl 6.10.1934, mutta siinä ei puhuta vuokra-ajurin urasta mitään. Onnekkaasti Apu-lehti näki hänet haastattelun arvoisena ja julkaisi numerossa 8/1937 melko suoraa lainausta. Lisäksi Eläinsuojelus eli Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja 6-7/1905 todistaa, että "vuokra-ajuri K. H. Gestrin, joka on ajurin ammattia harjoittanut Helsingissä sitte v. 1883 ja hoitanut hevosiansa hyvin." Vuosi ei aivan stemmaa muistelmaan, jossa kuvataan Kaartin lähtöä Turkin sotaan ja ajoitetaan tulo kaupunkiin suunnilleen vuoteen 1875. Otteita jutusta:

"Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä poikasena minä Kirkkonummelta Helsinkiin tulin, alotti pappa Gestrin. - Olin jo kotitalossani tottunut käsittelemään hevosia ja sen vuoksi olikin vakaa aikomukseni ryhtyä ajuriksi. 

Ensimmäisen hevoseni ostin eräällä vanhalta issikalta. Se taisi maksaa kolmesataa markkaa — hyvä hinta silloin, mutta hyvä oli hevonenkin. Kuusivuotias tamma, oikein tuliterä ja tuuliharja. Kyllä sen kanssa kehtasi Espiksen pirssiin ajaa.

Meitä taisi silloin kaupunkiin tullessani olla parisataa ajuria — joukossa harmaatukkaisia ukkojakin, jotka olivat nähneet Oolannin sodan ja Viaporin pommituksen. He ovat jo kaikki siirtyneet manan majoille, mutta heiltä minä ensimmäisen issikkakoulutukseni sain.

Markka ja viisikymmentä penniä maksoi silloin tunnin ajelu ja pienin ajotaksa oli kaupungissa 25 penniä. Sillä sai jo ajaa Kauppatorilta Hietalahteen saakka. Töölööseen maksoi kyyti kymmenen penniä enemmän ja Vanhaankaupunkiin "ookatessa" oli maksettava kokonaista neljäkymmentä penniä. Sai siinä toisenkin kerran pollea piiskalla rapsauttaa, jos aikoi kolmen markan päiväpalkoille päästä."

"Vapun aatot ja laskiaistiistait olivat siihen aikaan suurimpia juhlia - ja kyllä helsinkiläiset silloin huvitella osasivat. Me ajurit elimme sellaisina päivinä oikein kulta-aikoja. Markkoja tuli päivässä tavallisesti enemmän kuin muulloin viikossa, sillä hiukan "maistaneet" herrat olivat hyviä kyydittäviä. Kerrankin pisti muuan silkkipyttypäinen herra kouraani kokonaisen satamarkkasen ja sanoi, että ajahan nyt koko rahan edestä. 

Mikäpäs siinä. Lähdettiin ravaamaan ja kun oli parisen tuntia kaupunkia kierrelty, nukahti herra »troskaan». Minä nostin kuomun ylös ja ajelin hiljalleen iltapäivään saakka. Lopulta herra sitten heräsi ja tuumi, että onpahan jo tainnut tulla tarpeeksi ajettua — vie nyt vielä kotia! Tein työtä käskettyä ja niin oli herra hyvillään kyydistä, ettei huolinut rahasta takaisin, vaikka hänelle tarjosinkin.

Sellaisia asiakkaita ei kuitenkaan sattunut kohdallemme joka päivä." 

"Sen yön minä muistan ikäni. Olin saanut »troskaani» iloisen seurueen Kaisaniemestä — kaksi herraa ja kaksi neitiä. He käskivät ajaa Töölöön tulliin, mutta hiljaa. Ymmärsin, että kyydittävät halusivat ihailla kaunista kuutamoa ja annoin tamman kävellä omia aikojaan. Kyydittävät rupattelivat sen minkä ennättivät ja pistivät tuontuostakin vielä lauluksikin. 

Kun saavuimme sokeritehtaan kohdalle, tuli muuan posetiiviä kantava italialainen meitä vastaan. Toinen herroista huomasi hänet ja kehoitti minua pysäyttämään ajopelit. Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen herrat pyysivät posetiivinsoittajaa kipuamaan vierelleni kuskipukille ja panemaan pelivärkkinsä käyntiin. 

Mikäpäs siinä! Posetiivari kiipesi viereeni, avasi »toosansa» ja ryhtyi kiertämään kammesta. 

Se oli herroista niin lystiä, että he kehoittivat minua ajamaan takaisin kaupunkiin. Posetiivari sai jonkun markan ja riemastui niin, että veivasi entistä suuremmalla innolla pelivärkkiään. 

Niin sitä sitten ajettiin koko yö ympäri kaupunkia. Tamma hölkytteli hiljalleen, musiikki pelasi ja silloin tällöin säestivät herrat sitä vielä laulullaan. Päivä alkoi jo valjeta, kun kyydittävät lopulta saivat kylläkseen ja päästivät posetiivarin kotiinsa. Minä sain hyvät kyytirahat ja olin tyytyväinen, sillä harvoinhan sitä sentään issikka musiikin säestyksellä ajelee..."

HS 6.6.1930
"— Paljonko hyvä hevonen entiseen aikaan maksoi?
— Neljälläsadalla sai hyvän, mutta jos viisi maksoi, oli se jo yliveto. Tavallisia kuormahevosia sai kahdellasadalla...
— Onko teillä yhä vielä ajokkeja? tiedustelimme, sillä muistimme kuulleemme, että pappa Gestrin hoitelee vieläkin hevosia.
— Ei ole enää omia, vastaa haastateltavamme hieman alakuloisena. — Neljä vuotta sitten möin viimeisen hevoseni. Alkoi jo väsyttää kuskipukilla istuminen. Tulihan siinä sitäpaitsi jo värjöteltyäkin viisikymmentä vuotta. Nyt hoitelen vain aikani kuluksi erään tuttavani hevosia...

Huomasimme vaivanneemme vanhasta jo liiaksi ja nousimme lähteäksemme."

Ei kommentteja: