Talonpoika Henrik Mähöselle (s. 30.3.1830) ja Maria Matleena Huotarille (s. 19.3.1839) syntyi 15.4.1862 tytär, joka kastettiin Sotkamon seurakunnassa 21. päivä nimellä Hilda. Hildan synnyinkodista Yli-Sotkamon talosta 44 oli viety kasteelle jo aiemmin Selina (s. 12.5.1860) ja siellä syntyi myös 21.1.1864 August Reinhold. Nuoremmat sisarukset Henrik (s. 27.11.1865) ja Thomas Edvard (s. 26.8.1867) syntyivät Nuasjärven talossa 46.
Hilda Maria oli vain kuusivuotias, kun hän menetti äitinsä 9.5.1868. Isä solmi uuden avioliiton 8.3.1869 ja Hildan elämään tuli äitipuoli Brita Kaisa Heikkinen (s. 1829). (RK 1856-65 s. 271, 1866-1875 s. 227). Rippikirjassa perheen kotitalo on nimeltään Keinänen, mutta Hildan myöhempien elämänvaiheiden perusteella Heikki Meriläisen elämäkerran (1927, s. 83-87) kuvaus koskee tätä perhettä, vaikka paikannimet ovat erilaisia. Meriläisen mukaan Hildan
isä oli siksi polkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten ihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta ikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa ollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin, että ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle kymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta, mutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli rääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi lopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut joutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut metsään.
Verinen Hilda päätyi istumaan Tikkalan niemen sillan päähän Tenetin virran rannalle, josta hänet huomasivat kirkosta palatessaan Meriläisen vaimo (o.s. Huotari) ja kesävieras Lydia Stenbäck. He suostuttelivat Hildan kärryihin ja kotiin päästyä päätettiin, että tyttö saa jäädä taloon. Heikki Meriläinen lupasi Hildalle suojella häntä, vaikka isänsä tulisi hakemaan. Sana kulkikin nopeasti ja isä tuli Meriläisille aamiaisaikaan.
Hyvää päivää sanomatta hän vihaisesti huusi "Täälläkö tuo karkulainen on, jota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!"
Heikki Meriläinen vastasi "Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät takaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen orpojen isä." Ei kestänyt montaa päivää ja Meriläinen sai
käräjiin haasteen lapsen valtaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan; tyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin minulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin asiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista - ukolle ei annettu niin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut edes kotona silloin kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli ollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan itseään ja emäntäänsä rippikirkkoon.
Hilta oli meillä sitten monet vuodet - muistaakseni hän kävi meillä ollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri Hortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi ruokaa. Hilta äidin [Meriläisen vaimo] kanssa laittoi niille vieraille päivällistä. Hiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön; ja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia äidille: "Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä antaisi minulle tuon tytön." Äiti siihen aivan sanaa katkaisten reippaasti sanoi: "Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja tarjolla." "Aivanko totta!" huudahti rouva iloisesti. "Aivan totta! Sopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa", uudisti äiti samassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten matkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli kerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua olkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli vasvoissaan sanoi: "Seitsemän vuotta kurityshuonetta olisi pitänyt sen akan saada ja ukon oikein roima selkäsauna." Minä naurahdin ja sanoin: "Likellä se jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan..."
Näin Hilda päätyi Sotkamosta Ouluun, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1887. Muutaman palveluvuoden jälkeen hän meni 15.11.1891 naimisiin (myöskin Sotkamossa syntyneen) vanginvartija Matti Kemppaisen kanssa (RK Oulu 1891-1900, s. 523). Kemppainen sai vuoden 1892 lopulla paikan Kajaanin kruununvankilan vahtimestarina, joten sekä Hilda että Matti elivät Kajaanissa vuodesta 1893 loppuelämänsä. (Kaiku 12.12.1892, Kainuun sanomat 14.7.1931)
Hilda kohtasi Heikki Meriläisen vielä ainakin kerran, kun tämän piti istua Kajaanin vankilassa tuomio kunnianloukkauksesta .
Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän Hilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut. Vankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: "Minulla tähän asti ei ole ollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan kynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi minut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata." Eikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta postinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia; lohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin kahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan - oli vain puhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakymmenenä päivänä kirjoitin "Sattumuksia Jänislahdella" ja vielä vähän novelleja. (s. 161-162)
Hildan Geni-profiiliin liitetyissä valokuvissa hän vaikuttaa hyvinvoivalta eikä ainakaan tyytymättömältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti