J. Lukkarinen arvioi lehdessä Viena-Aunus 1/1939, että K. J. Juutin tarina Mannisten kaupunki kirjassa Karjahalan kankahilta I (1889)
on hyvin merkittävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Pohjois-Karjalasta. Se on niitä harvoja, aikanaan paperille pantuja kertomuksia, mitä meillä yleensä on maakunnan silloisista maanviljelijä-liikemiehistä ja heidän toimistansa. Kulkivathan sen ajan liikemiehet, kuka venein, kuka hevosin Karjalasta Ouluun ja toisaalle Pietariin, Sunkuun ym. kuten totutuilla ja tutuilla liikelin joilla ainakin. Vietiin voita, raavaita karjoittain, hevosia, metsänviljaa jne., miehiäkin ostettiin Venäjälle sotaväkeen.
Lukkarinen arvelee, että kertomuksen Kastelammin kylä vastaa Kiihtelysvaaran Huhtilampea ja Pekkala Pekka Parviaisen kauppaa Joensuussa. Ainakin kaupanteko vastaa muita löytämiäni 1800-luvun kuvauksia:
Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!"
Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan.
Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" —
Erityisesti Lukkarinen kehuu kuvausta matkaanlähdöstä, joten lainaan vielä sen pätkän
Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —
Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.
Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.
Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —
Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"
Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti