lauantai 14. maaliskuuta 2020

Emäntä Miina Kiipula

Kotiliedessä 11/1927 Suomalaisia emäntiä -sarjan kolmannessa osassa esiteltiin kouluneuvos K. Kerkkosen toimesta Miina Kiipula Janakkalasta.

Miina Kiipula oli syntynyt Kiipulan rusthollissa 11.6.1847. Menettänyt isänsä alle 5-vuotiaana. Äitinsä ja isäpuolensa vuonna 1868, jolloin hän otti miehekseen Hattulasta Hakolan rusthollin pojan Kustaan. Emännän persoonasta Kerkkonen antaa naapurustossa eläneen todistuksen:
On ihmisiä, joille Jumala on antanut erikoisen taidon hallita ja johtaa. Sellainen henkilö on emäntä Kiipula. Kun ensi kerran nuorena opettajana vietin kesää siinä perheessä, ihmettelin ja ihailin sitä sopuisaa ja herttaista suhdetta, joka vallitsi perheenjäsenten sekä haltijaväen ja palvelijain välillä. Emäntä oli koko kodin sieluna. Ei hermostuneisuutta, vaan kaikki kävi tyynesti ja harkitusti. Jokainen kunnioittaen noudatti, mitä »emäntä» toivoi. Ja tätä on jatkunut hopeahiuksiin saakka.
Olen aina pitänyt häntä enemmän järjen kuin tunteen ihmisenä. Tunnettakin hänellä kyllä on, mutta aina olen sellaisissa tilanteissa huomannut hänessä järjen voittavan. Siksipä hän onkin voinut verraten tyynenä kantaa ne raskaat surut, joita kodissa vieraillut kuolema on tuottanut. Onhan hänen elämänsä ollut vaiherikas ja raskas. Nuorena vanhemmistaan jääneenä sisartensa huoltajaksi ei tunneihminen olisi kestänyt. Terästä on silloinkin tarvittu, ja niin läpi elämän. Olihan hänellä etevä ja järkevä elämäntoveri apunaan, mutta hänen luonteensa päättäväisyys on suuresti vaikuttanut talouden kehitykseen. 

Valtiopäivilläkin vaikuttanut
Kustaa Kiipula
Velikullan 24-25/1904
kannessa
Täytyy ihmetellä sitä taitoa, millä emäntä Kiipula nytkin vielä 80-vuotiaana johtaa ja seuraa talouttaan, sen monimutkaisimmatkin vyyhdet selvitellen. Tämän taidon hän on saavuttanut vakavalla itsekasvatuksella elämässään. Hänen elämässään jos kenen toteutuu lause: »Auta itse itseäsi, niin Jumalakin sinua auttaa.» Kun puolessa vuosisadassa kaksi ihmistä luo talosta, jossa ennen oli lantatunkio keskellä pihaa, navetassa kymmenkunta lypsävää ja peltoja pieni aukeama, sellaisen kuin Kiipulan kuuluisa tila nykyjään on, niin onhan siinä täytynyt olla sitkeyttä ja yrittämisuskallusta. Senpä tähden tuo kaikki onkin emännälle niin rakasta, ettei henno vieläkään olla rauhassa ja käskeä käskettäviä, vaan aamusta varhain iltamyöhään seuraa kaikkea, käyden aitat, kellarit ja vieläpä ullakotkin tarvittaessa. Navetta, tuo talon ylpeys, on aivan erityisesti emännän valvonnan ja huolenpidon alaisena. 
Entä se tapa, jolla hän kohtelee palvelijoitaan. se olisi esimerkiksi kelpaava monelle nykyajan emännälle. Se on kaunis ilmaus hänen tyynestä ja hillitystä luonteestaan. »Olenhan minä emäntä», olen kuullut hänen lausuvan palvelijoilleen sellaisella arvokkuudella, että se on heti heille ilmaissut, mikä on heidän velvollisuutensa. Ei pahimmassakaan tapauksessa ole vaihdettu kiivaita sanoja, kahdenkeskinen, maltillinen ja asiallinen selvittely tai suhde on taas välit selvittänyt.

Yksi kauneimpia piirteitä emäntä Kiipulassa on täydellinen lapsen usko, joka häntä hallitsee kaiken tuon rikkauden, ylistyksen ja hellittelyn keskellä. Maallista tavaraansa hän kyllä pitää kalliina, ehken vieraan silmälle liiankin rakkaana, mutta sitä hän ei palvo. Monen monta kertaa olemme siitä keskustelleet ja aina olen saanut sen vakuutuksen, että Jumalan lahjana hän sen pitää. Ovathan hänen runsaat lahjoituksensakin siitä todisteena.
Ihanata on elämänsä iltana katsahtaa taaksensa elettyyn elämäänsä ja nähdä se niin eheänä kuin hän näkee elämänsä.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Surma hiihti suota myöten

Eilisen pätkän tehtyäni selasin kaikki Lönnrotin Mehiläiset, joista siis tulossa monia lainauksia. Ajankohtaiseen teemaan numerosta 2/1836 vielä hieno runo, jota laulettiin "laajalta Venäjän Karjalassa".
Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma,
Aika Tauti arvelevi
Illalla talon takana,
Talon aittojen takana:
"Kenenkä tapan talosta -
Tapanko ukon talosta?
Jos tapan ukon talosta,
Taitavi kalat kaota,
Lohimurkkinat mureta,
Nuotat tulla tukkuloihin,
Venehet vesille jäähä;
En tapa ukkoa talosta."
Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma j. n. e.
"Kenenkä tapan talosta -
Tapanko akan talosta?
Jos tapan akan talosta.
Lyhenevi lehmän lypsi,
Maion kantajat katovi,
Maitokupit kuivettuvi,
Ravistuvi voirasiat;
En tapa akkoa talosta."
Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma j. n. e.
"Kenenkä tapan talosta -
Tapanko pojan talosta?
Jos tapan pojan talosta,
Häviävi halme'maani,
Kaskikirvehet katovi,
Elopurnoset putovi,
Jyvälaarit laukiavi;
En tapa poikoa talosta."
Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma j. n. e.
"Kenenkä tapan talosta -
Tapanko tytön talosta?
Jos tapan tytön talosta,
Häviävi hääveroni,
Vähenevi kihlavärkit,
Jääpi sulhoset surulle,
Poikaset pahoilla mielin;
En tapa tyttöa talosta."
Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma j. n. e.
"Kenenkä tapan talosta -
Tapanko talosta minnän?
Jos tapan talosta minnän,
Saapi mies on toisen naisen,
Saapi naisen naimisella.
Ehk' ei lapselle emoa."
Kuva: "North Carolina Christian advocate [serial]" (1894)

torstai 12. maaliskuuta 2020

Koleran aikaan

Historiantutkija Tapio Salminen huomautti toissapäivänä, että Twitterissä on parhaillaan sekä keskiajantutkijoita, jotka haluavat kommentoida koronaepidemiaa mustan surman tietämyksellään, että niitä, joiden mielestä mustasta surmasta tietäminen ei ole pandemiatuntemusta. Mustaa surmaa enemmän oln itse nähnyt vertailua vuoden 1918 influenssaan, mutta historiantutkija Jussi Jalonen otti (myös toissapäivänä) esiin vuosien 1826-37 globaalin koleraepidemian, jonka ominaisuuksista hän kirjoitti twiittiketjun.

Tämän Twitter-keskustelun nähtyäni ajattelin, että Kansalliskirjaston digitoiduista materiaaleista voisi löytyä joku tänne blogiin sopiva muistelma Helsingistä. Sillä, tarkemmin ajateltuna, yhdistin koleran 1830-luvun sijaan vuoteen 1853. Enkä ajatellut ollenkaan sitä, että epidemioita tuli myöhemminkin, mikä oli sitten ilmeistä hakutuloksistani. Vaihdoin hakulausekkeeksi "kolera koleratauti koleera koleeratauti" ja rajasin sanomalehtiin. Huiput olivat 1900-luvun puolella!


Muistitieto löytyy digitoiduista teksteistä useimmiten sattumalta ja niinpä 1830-luvun kolera löytyi ripeimmin vanhasta blogitekstistäni. Muuten se hukkui muihin ongelmiin ja esimerkiksi vain vilahtaa (äskettäin Nälkämaan uutisoinnin yhteydessä mainitun) Suomussalmen lukkarin Erik Bisin vuonna 1833 muistiinkirjoittamassa Benjami Seppäsen runossa Pohjanmaan surkeudesta, joka julkaistiin Mehiläisessä 10/1837:
...Koska vuotta voidellusta
Jo tuhat jälelle jääpy,
Ja yli sadan kahdeksan
Kolmekymmentä kulunut,
Vielä kolme kirjotettu
Päälle kolmenkymmenenki,
Sillon alko aika kallis,
Taudit aivan ankarimmat,
Kovat koko Suomenmaassa,
Raskahimmasti rajuta:
Monet taudit muuttuvaiset,
Lavantauti laatuinensa,
Kulkeva kova Koleri,
Punatauti tarttuvainen,
Jotka monta maanpovehen
Kaasit kyllä kymmeniä,
Tuhansia turpehesen;
Saatit aivan surkiasti
Monta lasta vanhemmista
Orvoksi, isättömäksi,
Monta vanhaa varatointa
Turvasta tuettomaksi.  
Olis vielä viimmesetki,
vielä vissillä tavalla,
Kurjimmalla kuolemalla,
Kaikki nälkä näännyttänyt,
Kaikki kaatanut kumohon,
Jos ei julkinen Jumala,
Isä aivan armollinen,
Oisi kautta Keisarimme,
Ruhtinamme rakkahimman,
Huvettanut, huojentanut,
Tämän näljän näännyttävän...

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Täydennysopinnot tehtynä

Maanantaina sähköpostilaatikkoon saapui helpottava viesti: helmikuun lopuksi palauttamani essee oli hyväksytty ja opinto-oikeuteni ehtona olleet opintopisteet koossa. Nämähän liittyivät siihen, että minulla ei ole historian perustutkintoa, joten oletettu informaalisti kerätty osaamiseni piti saada verifioitua/täydennettyä. Vastaavaa joustomahdollisuutta ei ole kaikissa yliopistoissa enkä koskaan selvittänyt, onko Opinahjoni ainoa, jolla käytäntö on.

Kyseessä olisi hyvin voinut olla isohkon kirjakasan tenttiminen, mikä viimeisen vuosikymmenen tenttimenestykseni perusteella olisi ollut toivoton urakka. Joten muistaakseni oli varsin iloinen, kun suoritukseksi määrättiin esseet, joita lopulta oli neljä. Mutta ei niidenkään kirjoittaminen ollut helppoa eikä hauskaa.
Kuvan professori ei esitä tekstissä mainittua virkaveljeään.
Rudolf Koivu, Tuulispää 8/1928
Olen viime vuosina suorittanut avoimessa yliopistossa esseellä erinäisiä kursseja. En koskaan vaivautunut ottamaan selvää, miltä esseen olisi oikeasti pitänyt näyttää, enkä koskaan ole nähnyt muiden papereita. Tein vaan mitä tykkäsin. Vaikka arvioijat ovat olleet tuttuja tai ihmisiä, joihin tiesin törmääväni myöhemmin, ei B-suoritus olisi ollut kasvojen menetys, sillä kyseessähän on "vain" avoimen kurssi ja esseeni yksi muiden suorittajien joukossa. Suht löysästihän tuotoksistani on tullut femmoja, joten jos teksteissä on ollut vikaa, olen jäänyt siitä autuaan tietämättömäksi. (Poikkeuksena pitkäaikainen tuttavani, joka antoi nelosen todeten, että pointti oli hukassa. Kunhan blogitekstiaihiot loppuvat jaan esseen täällä ja saatte arvioida eroaako se normituotannostani mitenkään.)

Mutta. Kirjoittaa sitten tällä (ja muulla heikohkolla) pohjalla "ainoana suorittajana" Suomen hissan proffalle esseetä historiantutkimuksen prosessista? Kun tietää, että itse ei hallitse alan hiljaista tietoa, ja tietää, että proffa tuntee sen lisäksi myös kaiken kirjallisuuden, jota voi kuvitella käyttävänsä. (Ja tietenkin vielä muuta, jota sain sittemmin lukusuosituksina.) Aivan loistava tilaisuus tuhota syntynyt mielikuva jonkinlaisesta osaamisesta.

Historiantutkimuksen prosessi oli sentään aiheena kohtuullisen selkeästi rajattu ja sekä kirjallisuudesta että käytännöstä tuttu. Viimeisen esseen puolestaan piti käsitellä 1700-lukua. Tiedonvälitykseen ja Ruotsiin rajatenkin luettavaa olisi ollut loputtomiin ja jälleen tiesin proffan tuntevan alueen niin hyvin, että aukot ja virhepäätelmät eivät jäisi huomaamatta. Jos olisin taipuvainen perfektionismiin, en olisi esseetä koskaan palauttanutkaan.

Olennaisinta ei kuitenkaan ole kasvojen säilyttäminen tai oppineisuuden osoittaminen vaan oppiminen. Kirjallisuudesta luettu muodostuu opittavissa olevaksi kokonaisuudeksi vain työstämällä siitä sellaisen. Vasta kirjoittaessa huomaa, mitä tietoja puuttuu, tai mitä on esitetty ristiriitaisesti. Eli mitä ymmärtää. (Totisesti toivoisin, että minulle olisi kouluvuosina neuvottu Feynmanin oppimistekniikka, jonka jonkinlaista soveltamista sekä omakustanteiden väsääminen että bloginpito on usein ollut.)

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Pisteitä kartalle

Suhteeni kartta-applikaatioihin ei ole vuosien varrella ollut paras mahdollinen. Aikojen alussa, kun Museoviraston muinaismuistoportaali antoi vain koordinaatit näytämättä karttaa, askartelin piste kerrallaan kohteita Kokemäelle ja huomasin jossain vaiheessa koordinaattisysteemeissä olleen olennaisen eron... (Sittemmin joku teki homman järkevämmin repimällä datan irti ja viemällä sen settinä karttaan. Ja aikanaan kartta tuli portaaliinkin.)

Joten kun torstaista esitystä koristamaan halusin esimerkin Posttidningarin kotimaanuutisten kattavuudesta, kokeilin ensin helpointa mahdollista. Eli valitsin yhden tilanteen (Kaarle-prinssin syntymän juhlinnan loppuvuodesta 1748), siivosin paikkamääreet vastaamaan nykykirjoitusasua ja kokeilin Googlen taulukkolaskennan karttavisualisaatiota
Helppoa, mutta aivan kamalan näköistä kun pisteiden kokoa ei voi säätää eikä karttaa rajata. Aika siirtyä oikeisiin työkaluihin. Kynnyksen madaltamiseksi katsoin YouTubesta muutamia lyhyitä Palladio-opastuksia, mutta niidenkin jälkeen ongelmaksi jäi, kuten ennestään tiesin, paikkojen koordinaattien arpominen. Esimerkkini naftit sata riviä olisin voinut tehdä käsin, mutta a) ei järkevää ja b) ennemmin tai myöhemmin riviä on tuhansia. Joten googlailin ja löysin ilmaispalvelun, joka ruksutti koordinaatit taulukoksi. Osa paikannimistä yhdistyi vääriin maihin ja fiksailin niitä käsin Wikipedian avulla.

Videokuvauksessa oli linkki ohjesivuun, jossa kerrottiin koordinaattien oikea formaatti, joten askartelin sellaisen ja liimasin aikaansaadun setin Palladion aloitussivulle. Työkalulla voi tehdä kaikenlaista hienoa, mutta minä halusin vain palluroita kartalle ja kas...
... samat pisteet kertovat pikkasen enemmän. Ja nälkä kasvaa syödessä eli tietenkin olisi kiva askarrella taustaksi historiallinen kartta. Mutta olisi ehkä vielä olennaisempaa saada näkyviin 1700-luvun väestötiheys? Ja/tai keksiä tehokas tapa haravoida kaupungit, joissa prinssin syntymän tai vanhempiensa myöhemmän kruunauksen juhlinta jätettiin raportoimatta. Aah... historiantutkimuksesta en ehkä edelleenkään tajua mitään, mutta data...

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Aino Acktén ja Eero Järnefeltin opettaja

Maria Hertz syntyi Muolaassa 2.11.1824 äitinään Anna Maria Hofström ja isänään nimismies Nils Henrik Hertz. Muistitiedon mukaan hän sai opetusta ensin kotiopettajalta ja kävi sitten Viipurissa saksankielistä tyttökoulua (Töchterschule zu Wiburg). Muitakin lapsia koulutettiin, isoveli Johan kävi Porvoon lukiota ja kirjoittautui yliopistoon vuoden 1841 lopussa. Seuraavana vuonna perheen isä kuoli 48-vuotiaana.

Perheen toiseksi vanhimpana lapsena Maria on joutunut ottamaan vastuuta ja varmaankin taloudellisista syistä lähti joksikin aikaa kotiopettajaksi. Yhdessä äidin ja nuorimpien sisarusten kanssa hän muutti Helsinkiin vuonna 1849.

Pikkuveli Niklas aloitti yliopistossa syksyllä 1851. Maria oli avannut 26.5.1851 pikkulastenkoulun, josta myöhemmin laskettiin keskeytymätön opettajanuransa alkaneeksi. Vain neljä vuotta aiemmin oli avattu kaupungin ensimmäiseksikin laskettu pikkulastenkoulu, jota johti ruotsalainen Carolina Oskara Berglund.


Adress-kalender och vägvisare inom hufvudstaden Helsingfors 1859
Tämän kuoltua yllättäen vuoden 1859 alussa sijalleen valittiin Maria Hertz. Koulu sijaitsi Annankatu 5:ssä ja ilmeisesti alusta asti tässä talossa, joka purettiin vuonna 1912.

Todistuslausunnot kertovat Maria Hertzin olleen "innokas suomenmielinen", mutta eivät sitä oliko näkemys vasta Helsingissä omaksuttu. Vuonna 1863 hän alkoi pitämään nykykielellä iltapäiväkerhoa pari kertaa viikossa "niiden vanhempien lapsille, jotka silloin suomalaisuuden aatteen innostamina ensimmäisinä olivat kodeissaan ruvenneet käyttämään suomea puhekielenä. Se oli pieni valiojoukko, jonka sekä täysi-ikäiset että kasvavat jäsenet tunsivat toisensa ja muodostivat kuin suuren perheen. Niihin kuuluivat Yrjö-Koskiset, Krohnit, Hjeltit, Ignatiukset y.m., jotka kaikki pieninä ollessaan ovat istuneet Hertzin tädin koulussa." Ohjelmassa oli laulu, leikki, pienten töiden ompelu ja satujen kuuntelu.

Toiminta laajeni alkuperäisestä kymmenestä lapsesta niin, että suomenkielinen lastentarha piti syksyllä 1873 jakaa kahteen osaan. Toista hoitanut Anna Paqualén lienee Maria Hertzin sisarentytär.



Noin vuoteen 1880 ja ilmeisesti yllä näkyvään saliin sijoittuu Maikki Fribergin muisto
Siihen aikaan kun vielä itse istuin koulupenkillä, olin kerran kutsuttu erään lastentarhan kuusijuhlaan. Keskellä suurta, valaistua salia seisoi kaikkien lasten rakkain täti Maria Hertz ja hänen ympärillään juhlapukuisia lapsukaisia.
He leikkivät ja lauloivat jos jonkinmoisia piirileikkejä, muun muassa sellaista, että kunkin pienokaisen piti aivan yksinään laulaa pari tahtia.
"Tuossa", kuiskasi Hertzin tädin sukulainen korvaani, "seisoo Emmy Acktén pikku Aino, kuullaanpa nyt onko hänellä laulun ääntä ja korvaa".
Katsoin sinnepäin ja näin noin viisi vuotiaan pienen tytön pitkässä valkeassa esiliinassa. Silmät olivat suuret, paksu letti riippui niskassa ja pikku käsi, joka visusti piti kiinni naapurin kädestä, liikkui edestakasin kuin kellon heiluri. Se oli kyllä innostuksen merkki, mutta muuten hän näytti sangen aralta ja ujolta.
Nyt tuli hänen vuoronsa laulaa. Hertzin täti lauloi ensin jotain ja pikku Ainon piti se kaikuna toistaa. Aivan oikein se kävi, vaikkakin hyvin hiljaa ja arasti.
"Ehkäpä hänestä vielä tulee laulajatar kuten äidistäkin" arvelimme pikku Ainoa siinä katsellessamme.
Maria Hertz oli edelleen ruotsinkielisen koulun johtajatar. Koulua varten ostettiin vuonna 1883 naapuritontti Iso-Robertinkadun kulmassa ja muutaman vuoden kuluttua sille nousi kivitalo, joka on edelleen olemassa ja pilkottaa yllä olleen kuvan oikeassa reunassa.

Kahden koulun lisäksi Maria Hertz "valmisti kodin lukuisille sisariensa ja veljiensä lapsille heidän käydessään Helsingissä koulua. Ellei täti Hertz niin auliisti olisi avannut kotiaan heille, ja siellä pitänyt heitä joko aivan ilmaiseksi tai turhan pienestä maksusta, olisi varmaan monikin heistä jäänyt kouluuttamatta. —Ja sunnuntaisin, kun nuoret olivat vapaat, saivat he vielä tuoda tuttavansa ja toverinsakin »Maria tädin» kotiin, jossa sitten leikittiin, laulettiin, pakinoitiin ja juotiin teetä Maria Hertzin koko ajan ollessa heidän mukanaan." Koulukodissa oli muitakin asukkeja, kuten Maikki Friberg, jonka ansiosta Maria Hertzistä on säilynyt tietoa.

Toukokuussa 1901 oli syytä juhlistaa Maria Hertzin 50-vuotiseksi venynyttä opettajanuraa. Sen uutisoinnissa mainitaan entisenä oppilaanaan Eero Järnefelt. Neljä vuotta myöhemmin Maria Hertz jäi eläkkeelle 80-vuotiaana ja muutti Mikkelin läheisyyteen. Hän kävi sieltäkin käsin vielä Helsingissä m.m. Suomalaisen puolueen naisvaliokunnan järjestämässä kokouksessa syksyllä 1907. Siitä raportoitiin
Ijäkkäiden joukossa lienee ollut 80 tienoolla oleva lempeän ja hyväntahtoisen näköinen neiti Maria Hertz, jolla on suuret ansionsa suomalaisuuden työssä. Hän se jo v. 1863, suomalaisten äitien pyynnöstä uskalsi avata ensimäisen suomenkielisen lastentarhan perin ruotsalaisessa Helsingissä. Siihen aikaan tarvittiin uskallusta jopa semmoisiinkin lauluihin kuin "jänis istui maassa torkkuen" j. n. e. Kyynelsilmin vanhus kertoi sivullaan istuville sen ajan suomenmielisistä naisista, joista melkein kaikki jo nukkuvat nurmen alla.
Lähteet:
En ny småbarnsskola. Helsingfors tidningar 21.5.1851
Småbarnskolorna i Helsingfors. Helsingfors Tidningar 19.3.1859
Grundstenen till Maria-asyls nya hus. Finland 23.4.1886
Rakastettu opettaja. Uusi Suometar 18.5.1901
Siskoille Savossa. Savotar 15.10.1907
M. F. [Maikki Friberg]: Pikku Aino. Naisten ääni 18/1908
M. F. [Maikki Friberg]: Maria Hertz. Naisten ääni 12/1912
Maria Hertz. In memoriam. Uusi Suometar 11.11.1916
M. F. [Maikki Friberg]: Maria Hertz. Naisten ääni 35/1916


sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Autonomian ajasta tutkimusta

Perinteinen ja satunnainen listaus verkossa luettavista tuoreehkoista opinnäytteistä, tällä kertaa autonomian ajasta
Kuva: Uusi Kuvalehti no 22/1898