Tekla Hultin antaa kertomuksensa
Miten Ruoti-Kaisaa maantiellä käytettiin (Suomen kuvalehden näytenumero 1893) aluksi tuokiokuvan, joka tuntuu perustuvan todellisuuteen. Tarinan Ruoti-Kaisa on ollut paimenena Hultinin vanhemmilla 1860-luvun alussa ja Kekäleenkannas on Jaakkimassa, joten paikka on selvä.
Loivaa Kekäleenkennästä alas kulki kirkkoväki juhannuspäivänä kotiinsa. Viimeiset rattaat katosivat juuri tienkäänteeseen ja moniahta sekunti myöhemmin kuului kova tärskäys kun ajopelit täyttä vauhtia laskivat epätasaisen maantiensillan yli. Ajajista ei ollut merkkiä muuta jäljellä kuin paksu tomupilvi, joka tuskin huomattavasti haihtui tyynessä ilmassa. Jalkaväki kulki parvittaan, miehet ja naiset erikseen kummallakin puolen tietä ikäänkuin ylläpitääkseen kirkossa noudatettua järjestystä. Miehet olivat vetäneet kaivatut piipunnysänsä taskusta ja panneet tupakan, naisväki riisunut sukat, kengät jaloistaan ja kääntänyt pyhäpäiväset mustat vihtoriinihameensa puolitiehen nurin, jotta kirjavien kotikutoisten alushameitten hulmutessa tukevarakenteiset, päivettyneet nilkat vilahtivat näkyviin.
Hiljensin käyntini ja pysähdyin viimein kokonaan tien laitaan siimekseen, kun.suuhun ja sieramiin tunkeutuva pöly alkoi käydä liian sietämättömäksi. Eiköhän noita itsiään mahda vaivata, ajattelin, ovatko ne ehkä siihen niin tottuneet vai onko tämäkin yksi niitä monia rasituksia, joiden alle seurusteluhaluinen ihminen nurkumatta alistuu? Myöntäkää että ihmiselämä on omituisesti järjestetty. Yksinään hän ei tule toimeen ja yhdessä eläminen tuottaa hänelle lakkaamattomia kärsimyksiä.
Oma aamupäiväinen kokemukseni painoi varmaan tietämättäni leimansa ajatusjuoksuuni. Kun muu talonväki aamulla meni kirkkoon, menin ikävää paetakseni minäkin mukaan. Kirkossa en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan päässyt pyhätunnelmaan. Täyteen ahdettu huone oli tukehduttavan kuuma, korkeista ikkunoista virtasi häikäisevä valo, joka voimakkaasti heijastui valkeiksi kalkitetuista alastomista seinistä ja iljettävä hikinen löyhkä myrkytti ilman, niin että jokainen hengenveto tuntui kärsimykseltä. Silmiäni koski ja päätä kivisti. Saarna oli hengetöntä jankutusta, takanani pari unista naista veisasi niin kimakasti että korviani vihiäsi, edessäni kaksi poikanulikkaa puoliääneen puhellen vertaili saappaitaan ja syrjempänä vaimoihminen turhaan koki saada kitisevää kapalolastansa vaikenemaan. Tunnustaa täytyy, että suntion kielto päästää minut kesken saarnan ulos janoani sammuttamaan teki jäännöksestäkin hartaudestani lopun.
Takanani kuului kepin kapse hiekkaa vastaan. Vieläkö joku myöhästynyt? Katsahdin taakseni. Vanha akka tulla tallusteli vaivaloisesti keppinsä nojassa. Pieksut oli hänelläkin käsivarrella riippumassa ja hameen helmat niinkuin muillakin vyötäreille kiinnitetyt, sillä erotuksella vaan että kulkijalta puuttui alushame, jotta lyhyt repaleinen paita läpätti ruskeita kuihtuneita sääriä vastaan.
Jopa tosiaan on itse Ruoti-Kaisakin juhlapäivänä laahannut vanhat kankeat luunsa kirkolle! En tiedä kuinka, vaan Kaisan ruskeita ryppyisiä kasvoja nähdessäni valtaa minut aina omituinen viehkeä tunne, muistelmia ja mielialoja lapsuuteni ajoilta, jolloin Kaisa palveli paimenena kodissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti