lauantai 10. elokuuta 2019

Täydennysosia


1) Enpä ole minäkään elämästä paljon oppinut kun menin kehuskelemaan vielä kesken olleen kirjaprojektin helppoudella ja hyvillä arvosanoilla. Stenfelt-projekti meni sitten raiteiltaan vihoviimeisellä hetkellä ja viikko sitten alkanut avoimen yliopiston kurssi on niin haastava, että tuskin saan suoritettua.

2) Kansalliskirjaston toukokuisessa digiaineiston tutkimuskäyttäjien kokoontumisessa Tuula Pääkkönen sanoi tekevänsä tilaisuudesta blogitekstin. Tavatessamme READ-seminaarissa ihmettelin ääneen, missä teksti viipyy, ja selvisi, etten ollut seurannut Digitalian eli digitaalisen tiedonhallinnan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen vuonna 2015 aloitettua blogia ollenkaan. Reilu "uups"!

Siellä oli toki julkaistu kaksiosainen eli perusteellinen katsaus (osa 1 ja osa 2) toukokuun tilaisuudesta ja tietenkin myös kesäkuisesta. Vielä vanhempia muistellen kesän 2016 kesäkoulusta sain myös vaihtoehtoisen katsauksen. Tapahtumien kiitettävän raportoinnin lisäksi blogista löytyi vuonna 2018 adventtikalenterista turkulaislehdessä 23.12.1772 julkaistu Jonathan Swiftin vanhuuden päivilleen tekemien päätösten ruotsinnos. Alkuperäinen vuodelta 1699 on luettavissa esim. Wikisourcessa.
... Not to keep young company, unless they desire it.
Not to be peevish, or morose, or suspicious.
Not to scorn present ways, or wits, or fashions, or men, or war, &c.
Not to be fond of children.
Not to tell the same story over and over to the same people.
Näyttäisi siltä, että 1600-luvulla(kin) vanhat ihmiset ovat ärsyttäneet nuorempia valittamalla uusien asioiden huonoutta, mahdollisesti uudestaan ja uudestaan.

3) Kuvitus yllä autoretkiraporttien ylijäämää. Tuo Lebellin kauppiastalon painate samoin kuin Närpiössä nähty tekstivoittoinen muistopainate antavat ymmärtää, että näitä on tosiaan ripusteltu seinälle. Ja mitäpä muutakaan isolla arkilla olisi tehty?

Kaskisissa elämäkertaa kivessä ihailessani en selittänyt mikä on lääninlampuri, vaikka siihen oli tallessa blogilinkki.

Merikarvialla ja Noormarkussa kohdatuista kiviaidoista kysyin Twitterissä blogitekstin julkaisun jälkeen Satakunnan museolta ja sain vastauksena lainauksen Satakunnan historiasta. Merikarvian historiasta oli siihen poimittu tieto, että "Merikarvialla palkittiin vuonna 1822 torpari Heikki Iisakinpoika Stenbakka, joka sukunimensä mukaisesti oli raivannut 24 vuoden aikana "peltoa ja niittyä karuun ja kiviseen maahan ja pystyttänyt kiviaitoja"," Ei auttanut kuin todeta "Kiitos, olisikin pitänyt älytä tarkistaa Zilliacuksen kokoamat Talousseuran palkinnot, mutta ajatukseni olivat edellisen vuosisadan vastaavissa."

Ziliacuksella tarkoitin sarjassa Finska Hushållningssällskapets arkiv och skrifter : en källa för forskningen julkaistuja yksilötasonkin tietoja talousseuran palkinnoista. Kiviaidoista ynnä muista parannuksista sekä ankarasta työstä palkittuja osassa II menetetystä Karjalasta, osassa V:1 Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänistä, Oulun ja Lapin läänistä, Vaasan läänistä, Keski-Suomen läänistä, Mikkelin läänistä, Kymin ja Uudenmaan läänistä ja Hämeen läänistä sekä osassa V:2 Turun ja Porin läänistä ja Ahvenanmaalta

Ja oikeaa osaa etsiessäni huomaan täydennystietoa naisiin opettajina. Talousseuran palkitsemat opettajattaret ovat saaneet oman alaotsikon osassa I, mutta palkittuja on vain kaksi.
År 1823 belönade sällskapet med 30 riksdaler smedänkan Maria Andersdotter i Viljakkala för att hon i tjuguett års tid hade undervisat inalles 116 barn. Framställningen stöddes av hennes församling och dess prästerskap (D VIII 9 s. 126–130, A I 19 s. 37 b, B I 13 s. 75 och D II 3 s. 10).
Följande år belönades sjömansänkan Anna Helena Westman från Jakobstad för liknande meriter med en förgylld silversked. Hon hade undervisat också i drällvävnad (D VIII 4 s. 46–49, A I 20 s. 117 b och 54 b). – Bland hennes elever fanns också J.L. Runeberg. Skeden finns i Jakobstads museum. 

perjantai 9. elokuuta 2019

Yritin lukea lukion oppikirjaa

FB-tuttavani mainosti juuri ilmestynyttä lukion oppikirjaa, jota hän oli ollut tekemässä. Samoin kuin pari mukavaa hissan proffaa, joiden kanssa olen ollut puheväleissä. Suhdeylläpidollisesti olisi siis pitänyt kirjastokappaletta selatessa pitää näpit pois näppäimistöltä, mutta kun tätä tuli jo Twitteriin jaettua, niin... Ja suurin osa ongelmista (ainakin niistä, joita jaksan kommentoida) koskee kuva- ja kuvatekstitoimitusta.

Hetken iloitsin tuoreen arkeologisen tutkimuksen huomioimisesta eli aloittamista Ravattulan Ristimäestä. Mutta ruotsalaista kirkkoa esittävän valokuvan kuvatekstin olisin toivonnut kertovan ikkunoiden huomattavasti myöhäisemmästä laajennuksesta. Näin saatiin nipotusmoodi päälle.

Kirja ei edennyt missään vaiheessa tiukan kronologisesti. Mutta tämä kartta ja kuvateksti olivat selkeästi rautakauden kohdalla. Twiittasin: "Oppikirja on oppikirja ja konteksti on rautakausi, mutta kyllä tästä voi mielestäni ymmärtää, että Suomen asukkaat elivät ilman ulkoisia kontakteja ennen viikinkejä. (Koska aiempaa aikaa kirjassa ei ole, väestön muodostuminen jää varsin hämäräksi.)"

En saanut vastalauseita. Arkeologi: ""Ensimmäiset kontaktit ulkomaailmaan". Voi hyvää päivää." Kirjailija: "Niin rauhassa oltiin täällä keskenämme, ja yhtäkkiä sitten paikalle ryntäsi varjageja. Luulimme, että maailma loppuu metsän reunaan, tuohon missä juoksee puro."

Seuraavlla aukeamalla (s. 22) saman "rautakautisen Suomen" kohdalla kerrottiin ensin, että rautakauden lopulla eli viikinkiajalla "maanviljelys oli vallitseva elinkeino Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä, Etelä-Pohjanmaalla ja Savossa." Vieressä olevassa kartassa 1100-luvulla pysyvää asutusta myös Laatokan luoteisrannalla, joka on ilmeisesti Savoa? Tai eli kalastuksella? (Suomi määriteltiin aluksi nykyisen Suomen alueeksi, mutta kirjaimellisesti ja johdonmukaisesti tämä ei pitänyt läpi kirjan paikkaansa.)

Olennaisemmin opimme samasta alaluvusta, että "Sisämaan metsästäjäkansa, niin sanotut lappalaiset, eli pyyntielinkeinoista, kalastuksesta ja metsästyksestä ja vetäytyi viljelijäkansan tieltä pohjoisemmaksi." Lappalaiset vahvennettuna ja lopun hakemistossa "nimitys, jota käytettiin ainakin keskiajalta lähtien liikkuvaa pyyntikulttuuria harjoittaneesta väestöstä erityisesti Pohjois-Suomessa, vrt. saamelaiset". Väestöryhmä vai kansa? Jotenkin hävinnyt keskiajalle tultaessa (s.33), jolloin kylläkin kerrotaan, että "pohjoisen saamelaiset olivat elämäntavoiltaan liikkuvia". Jään ihmettelemään oliko käsitteen mainitseminen tarpeen.

Mutta rautakaudesta kerrottiin muutakin ihmeellistä. Alaotsikon Yhteiskunta ja uskonto alla teksti alkaa "Suomen alueella asuneiden omaisuus ei ilmeisesti alun perin periytynyt sukupolvelta toiselle, minkä vuoksi sukujen väliset varallisuuserot olivat melko pieniä." Tällaista ei mielestäni Suomen ja lähialueiden arkeologian kurssilla opetettu.

Onnistuin pääsemään keskiajan puolelle, jossa Porvoon kirkko (s. 58) oli innoittanut kuvatekstin "Aikaisemmin uskottiin, että puhdasoppisuuden aika ja 1800-luku koituivat turmioksi keskiaikaisille kirkkomaalauksille ja patsaille. Nykykäsityksen mukaan useimmat harmaakivikirkot olivat valkoisiksi kalkittuja jo alun perin." Tulkintani mukaan kirjoittaja on innovatiivisesti sekoittanut kirkkojen ulko- ja sisäseinät.

Ja sekavuudesta puheenollen, ylläolevan kuvan jaoin FB:ssä saattella "Oletan, että läänitys on "hallintaa", sillä muuten tässä ei ole kai mitään järkeä. Norrlanti oli tuohon aikaan vielä maanhallinnaltaan määrittämätöntä? Virosta samaa tuskin voi sanoa eikä aukeamalla esitetä mitään selitystä sen ja Käkisalmen läänin erityisyydelle." Yksi historioitsija kommentoi epäilevänsä yhtä %-lukua ja toinen piti esimerkkinä kaaviosta, joka sekoittaa enemmän kuin kertoo.

Ja finaalina (s. 112) vuoden 1789 Eurooppa, jossa minun värinäölläni Ruotsi on osa Habsburgien hallitsemia alueita. Ehkä näin opetettiin 80-luvullakin lukiossa ja ehkä oppikirjat olivat silloinkin vastaavia erikoisuuksia täynnä. Vaikea sanoa, kun en kouluopetuksesta mitään muista.

Lisäys 10.8.2019 8:15. FB:n puolella Kari Hintsala vastasi retoriseen kysymykseeni "Viimeisestä kuvasta on sanottava että Ruotsi(-Suomi) on pikemminkin samaa sinapinkeltaista kuin Bourbonien Espanja. Habsburgien maat ja mannut on selvästi vaaleampaa sävyä." Tänne kommentoinut oli huomannut yllättävän monta puutetta. Varsinkin kun kuvan laatu on perin surkea. Uusi yritys:

Kuurojen määrästä 1800-luvun puolivälissä

Olen tällä viikolla ollut parin kymmenen vuoden tauon jälkeen viittomakielen kurssilla, sillä olisi kiva kommunikoida edes yksinkertaiset asiat pikkuserkkuni äidinkielellä paperille kirjoittamisen sijaan. Kuuroja on sukulaisissani sekä isän että äidin puolella eli herää kysymys heidän määrästään. Kuurojen liiton kysymyksissä ja vastauksissa (pdf) sanotaan nykyajasta, että "Vuosittain Suomessa syntyy 25–30 kuuroa, arviolta n. 0,8 promillea väestöstä. Perinnöllisyyden lisäksi kuurous voi johtua raskauden aikaisista komplikaatioista tai olla seuraus sairaudesta tai onnettomuudesta."

Kuurojen määrästä alettiin kiinnostua 1800-luvun puolivälissä, kun Ruotsin mallia seuraten suunniteltiin kuuroille omaa koulua. Suomettaressa 1.6.1849 kerrottiin Porvoon sanomalehteen viitaten, että
Porvoon Tuomiokapituli vaati viime vuonna Kontrahti-Rovastien kautta hippakuntansa papistolta tietoa, kuinka monta kuuroa ja mykkää löytyy, ja kehoitti Turun Tuomiokapitulia hankkimaan samanlaisen tiedon hippakunnastaan. Tällä tavoin koottuin tietoin mukaan oli kuuroin ja mykkäin määrä viime vuonna Turun hippakunnassa 803 ja Porvoon 631, ehkä tästä luvusta puuttuu kuurot ja mykät Haminan rovastikunnassa, joista ei vielä ole tullut mitään tietoa.  
Tilastoissa kiinnitettiin huomiota siihen, että kuurous oli yleisempää miehillä kuin naisilla. Mutta kirjoittaja myös huomasi esittää lähdekritiikkiä:
Me pahoin pelkäämme, ett'ei nämä papeilta annetut tiedot ole oikein luotettavia. Ensistäänki oli se ensi kerran ja kovin pikaisesti meikäläisille, kuin näitä tietoja viime vuonna vaadittiin. Toisekseen on näissä tiedoissa silmään pistäviä epävakaisuuksia, niin että tarkempia tutkinnoita toivomme, ennenkuin joka numeroon voimme luottaa. [...] Kolmanneksi voitettasiin näistä tiedoista se hämmästyttävä havainto, ett'ei luonnollisiakaan kuuroja ja mykkiä löydy missään toisessa maassa niin paljon kuin Suomessa
Suomessa oli raportoitu yksi kuuro / 1037 asukasta, mikä oli "2 kertaa enemmän kuin Yhdysvaltioissa, sekä neljättä osaa enemmän kuin Ruotsissa!" Lukua ei voi verrata alussa mainittuun nykysyntyvyyteen, sillä ennen vanhaankin kuuroutuminen saattoi tapahtua elämän myöhemmässä vaiheessa ja toisaalta nykyistä suurempi osa syntyneistä lapsista kuoli ennen aikuisuutta.

Morgonbladet jakoi 28.1.1850 vuoden 1848 tiedot tarkkoina taulukoina, jotka Porvoon hiippakunnan osalta kertoivat myös ikäjakaumasta. Näyttää siltä, että papeilla ei ollut tietoja opetusikää nuoremmista lapsista eli Suomettaren kirjoittajan epäily lukujen luotettavuudesta oli aiheellista.

Jatkeeksi kuurojen koulutukseen liittyen artikkeli, väitöskirja ja gradu

torstai 8. elokuuta 2019

Kallio 1880-luvulla


Eläintarhan huvilassa lapsena asunut Y. Weilin kertoo tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89) naapurustosta, jonka kartta yllä on vuodelta 1862. Siihen on merkitty selvästi tulli Siltasaaresta tulevan sillan päähän.
Siinä oli kaksi puomia, josta toinen oli Söörnäisistä ja toinen Eläintarhasta tulijoille. Tullimaksu hevosesta kuormineen oli 4 penniä. Töölössä oli myös tulli, mutta maksu siellä oli 5 penniä, josta se sai nimekseen »Viidenpennintulli», jota nimeä sama paikka vielä nykyäänkin pitää.
Silloin oli nykyinen Hakasalmentori — merta. Siltasaari oli todella saari, sillä sinne oli mentävä Pikkusillan yli. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että sen alta soudettiin suurellakin veneellä Pohjoissatamaan, sillä niin hyvin se on nyt täytetty maalla, ettei luulisi niin lyhyen ajan kuin 35 vuoden aikana sellaista mahdolliseksi.
Tullista lähtevän Hämeentien varrella
oli hieman oikealla J. D. Stenbergin konepaja. Sitten oli samoin oikealla talo, jonka Alli Trygg juuri silloin oli vuokrannut ja nimittänyt »Kansantaloksi». Siellä hän piti sekä ruokalaa että iltaisin raittiusesitelmiä. Yritys ei tainnut kannattaa, koska hän sen pian lopetti.
Edelleen oikealle oli Osbergin kone —nykyisen Kone- ja Silta O. Y. —ja sen jälkeen jonkun matkan päässä Andstenin kaakelitehdas. Muutamia puurakennuksia oli siellä täällä, ennenkuin oikealle vievä tie näytti, missä Söörnäisten vankila oli. Vankilan takana aivan erikoisen kauniilla ja idyllisellä paikalla oli vankilan pastorin asumus. 
Kartan sana Berghäll jäi otteen ulkopuolelle, isoksi alueeksi Eläintarhan huviloihin vievän tien pohjoispuolelle. Weilinin mukaan
Kallion kaupunginosaa ei silloin ollut lainkaan olemassa, sillä suuri osa siitä oli vuokrattu herra Hernbergille, Alarik Hernbergin isälle. Hänellä oli siellä kaksikerroksinen huvila, joka näkyi etäälle Unioninkadulle saakka. Sama huvila on vielä olemassa, vaikka sen nykyään piirittävät suuret kivitalot.
Kun huvila oli olemassa 1924 luulisi siitä olevan valokuva ja muutakin tietoa verkossa, mutta hakuni olivat tuloksettomia.

Alarik Hernbergin isä oli kielenkääntäjä Robert Nikolai Hernberg. Hänen tyttärensä Gertrud Helena meni naimisiin Karl Alfred Branderin (vsta 1906 Paloheimo) kanssa. Blogissa Tsaarin Helsinki Uudesta Suomettaresta 1907 lainatussa Kallion kuvauksessa huvila kuuluu hänelle. Kaiun alueella?

Osoitekalenterissa 1890 leskirouva Amanda Hertzbergillä on hallussa oli sekä "villaområde i Sörnäs, C" että Viidennen linjan 10-12. Osoitekalenterissa 1895 Alarik Hernbergillä on Viidenneltä linjalta numerot 12-16 ja seuraavana vuonna K. A. Brander ilmoittaa osoitteekseen "Bärghäll 12, 5:e linj". Helsinki ennen -sivuston karttakohdistuksella huvilan näkyminen Viidennen linjan numeron 12 kohdalta Unioninkadulle ei tunnu mahdottomalta.

Weilin jatkaa
Jonkun verran länteen oli Renlundin petroolimakasiini ja siitä vielä hiukkasen matkaa mökki nimeltään Ketunpesä. Siellä asui vanha suutari, joka huvikseen oli teettänyt pihamaalleen suuren kiikun, jonka luona sunnuntaisin tapasi joukon väkeä kiikkumassa. Kukin koetteli taitoaan kiikkua kokonaan akselin ympäri ja useimmat siinä onnistuivatkin. Muita rakennuksia ei silloin ollut Kalliossa. 
Suunnilleen Kolmannen linjan kohdalle on Helsinki ennen -sivuston 1800-äluvun kartassa merkitty ampumarata. Weilin kertoo, että
n.s. Josafatinlaaksossa — nykyään Helsinginkatu — oli Helsingin Ampumaklubin paviljonki, joka muistaakseni 1888 revittiin ja jonka sijalle rakennettiin pyöröhirsistä norjalaiseen tapaan rakennettu komea uusi koti yllämainitulle klubille. Olin siellä hyvin usein ja muistan m.m. sen pomomiesten joukossa olleen insinööri Wadénin sekä senaattori Fellmanin. Ampujia oli paljon, mutta paras kaikista oli opettaja Kunelius, joka muutama vuosi paviljongin rakentamisen jälkeen kuoli.
P. S. Weilinin muistelmat saman ajan Siltasaaresta lainasin aiempaan blogipätkään kuin myös tekstin Eläintarhan huviloista.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Nurmon suokuningas Heikki Soini

Lapuan Tiistejoella Pakkalan torpassa syntyi joulukuun alussa 1838 poika, joka sai nimen Heikki. Perheensä kanssa hän muutti ensin Ylistaron Kitinojalle ja lopulta, Heikin ollessa 15-vuotias, vanhempien ostamaan Keski-Soinin taloon Nurmossa.

Tila ei antanut suurta elantoa, joten vuonna 1860 Heikki oli töissä Suomen ensimmäisellä rautatiellä ja ansaitsi 70 ruplaa. Tämä auttoi kun hän maaliskuussa 1861 osti vanhemmiltaan Keski-Soinin "samalla hinnalla, jolla tämä oli saanut sen vieraalta".

Ilkassa 5.8.1911 julkaistun henkilökuvan mukaan
Ensi kesä oli perin toivoton. Väkeä oli vain puolikasvuinen poika ja tyttö, sekä sairauden sortama 23-vuotias isäntä. Vuosi tuli muille hyvä, mutta Keski-Soinin ruispellot kasvoivat laihaa. Yleinen käsitys oli, että "kyllä se poika häviää". 
Isännöimisensä ensivuoden lopulla meni Heikki naimisiin Maria Kortesniemen kanssa, joka toi tullessaan tarmokkaan luonteen, 2 tervettä kättä ja 200 mk:an arvosta ruplia.
Mariaa oli jo ennen naimisiinmenoa
sanottu puolisolleen, "eteensä katsovaksi", ja se katse säilytti terävyytensä vanhuuteen saakka. Vielä talonohjaksista luovuttua oli hän m. m. asumassa yhdessä miehensä kanssa kivikkopeltoa. Vähäinen ei ollut hänen merkityksensä puolisonsa siveellisenä tukena, jonka pohjalaisluonne nuoruudessa tahtoi vallattomuuteenkiin lentää. 
Näistä vallattomuuksista ei Ilkkaan kirjoittanut M. E. M. kertonut enempää vaan pääasiansa oli Heikki Soinin tekemä työ
Juuri kartanon ääressä oli katajikkovainio, jossa muinainen "Soinin halla" piti linnaansa ja joskus lähti ulommaksikin vierastäynnilleen. Sen asuminen oli Soinin ensimäisiä toimia. Maa oli notkelmaista, jossa syvänteissä oli mutaa ja harjanteilla hiekkaa. Se tasoitettiin ja seattiin hevossiirrolla. Tätä pitivät naapurit synnillisenä Luojan työn paikkoona, mutta sen tekiä lausui vain ryhdikkäästi elämän työtään johtavan ohjelman: "Jumala sanoi Aadamille: maata sinun on viljeltävä".  
Vähitellen laajennettiin peltoa mäkirinnettä myöden - yhteensä 20 tynnyrinalaa - joka osaksi oli suuren työn panttina. M. m. oli kiviä perattava siinä määrässä, että niistä tuli 200 metriä aitaa. 
Varsinainen elämäntyö suoritettiin kumminkin suon raadannassa. Lähinnä oli Saraston perin märkä lakso, alaltaan 3,5 hehtaaria. Sinne oli lasku tehtävä kivikkomäen läpi, jonka päällä oli vetelä letta, johon ojasta nostetut kivet kauniisti upposivat. Ensipäivänä, kun laskua alettiin tehdä, sanoi isännän toveri: "Ei tästä tule mitään! — Lähdetään pois!" Vastaus oli lyhyt: "Ei lähdetä." Vuosikausia tehtiin kaikki väliajat samaa työtä, pidettiinpä suuri kökkäkin, jossa oli "paljo viinaa ja miehiä". Vihdoin oli mahtava, 10 kyynärää leveä lasku valmis ja tuottava maa, joka kehoitti menemään syvemmälle korpeen, vallattu viljelykselle.  
V. 1875 ansaitsi Soini maantienteolla palvelijoineen 2000 markkaa, josta summasta tuli vastaisten viljelystöiden pohja.  
Aluksi suunnattiin työ Viholaissaaren nevaan ja myöhemmin Haaviston korpeen, joihin yhteensä syntyi 60 tynnyrinalan suuruiset viljelykset.  
Ensinmainitun nevan asutusunelmat olivat Soinissa heränneet jo 18-vuotisena, jolloin talvisella kuutamo-yöllä suoritti sen raivauksen ensimäisen päivätyön. Maa oli perin märkä ja kiinteä pohja 10 kyynärää syvässä. Kun lasku saatiin toiseen rajaan, oli se toisessa päässä valunut tukkoon.  
[...]Maanviljelysten laajetessa tuli kartanon uudistus kysymykseen. Sopivan paikan puutteessa siirrettiin se kilometri metsää kohti. Se ei ollut päivässä tehty, koska siirtopäivän ja päätöksen väli oli yli 20 vuotta. Rakennusalallakin esiintyy sama rohkea suuruuden tavottelu. Asuttiin esim. kivinavetta, joka on maksanut toistakymmentä tuhatta ja koko muu kartano tehtiin samoilla mitoilla.  
[...]Olkoon tässä vielä mainittu, että vanhus on itseään säästämättömän työn ihmisiä. 5 vuotta sitten on hän ollut vielä savenluonnissa ja nytkin käy joka päivä työssä. 

tiistai 6. elokuuta 2019

Lapinhulluus vuosimallia 1886


Tammerfors Aftonbladin 6.4.1886 kertomaa lainaten Hämäläisessä 21.4.1886 kerrottiin, että
Lähellä Tamperetta on eräällä rautatatieasemalla asunut isomman osan talvea englantilainen, Mr. K. joka jo useampia vuosia on kesä aikoina oleskellut Suomessa, enimmästään Lapissa, jossa hän on kalastanut lohia, ammuskellut vesilintuja j. n. e. Talveksi on hän tavallisesti, palainnut kotimaahansa. 
Tänä talvena päätti jäädä tänne, koska ilma täällä oli hänen mielestänsä terveellisempää. Talvi kuluikin häneltä hauskasti, eikä häntä paljon vaivannut englantilaisten tavallinen pernatauti, "spleen".
Mutta kevään tullessa heräsi hänessä halu pohjoiseen. Jo kaksi kuukautta sitten rupesi hän valmistelemaan matkaansa sinne. Hän tilasi sokeria, teetä ja säilytteitä Helsingistä, kalanpyydyksensä ja metsästys neuvonsa y. m. Ja koska hänellä Lapinmaassa oli vene, jonka hän tahtoi siirtää Enontekiäisistä Muonionniskaan, osti hän sitä varten kaksi hevosta. Ja koska hevoset tarvitsivät hoitajan pestasi hän myöskin rengin. 
Tämä osui kuitenkin olemaan yhtä omituinen ja itsepäinen kuin herrakin. Sen vuoksi tapahtui, kun Mr K. oli saanut kamsunsa kuormaan ja oli valmis lähtemään pitkälle matkallensa, että hän riitauntui rengin kanssa kuorman käyttämisestä ja hevosten valjastamisesta. Ja kun ei kumpikaan luopunut mielipiteestään, tuli ero herran ja palvelian välillä. 
Mr K. päätti lähteä yksin matkalle. Hän köytti nyt kuorman oman päänsä jälkeen, valjasti toisen hevosen reen eteen ja sitoi toisen reen taka — ja läksi.
Muuta tietoa ei ole hänen matkastansa vielä saapunut, kuin että hän kirjeessä Myllymäen asemalta on päivitellyt sitä, että hänen kuormansa on kaatunut ja kaksi säkillistä kuivia leipiä pilauntunut. Leivät oli hän leiponut emännän kanssa siinä talossa, jossa hän talven oli asunut - että hevosilla olisi jotain kuormaa. Sen pituinen se.
Kuvitus A. Federley, kansikuva Finlandia vuosikirjasta 1920-21

maanantai 5. elokuuta 2019

Paikallisajoista luopumisen aika

Mia Korpiola kirjoitti kesällä Matthias Calonius -seuran blogiin oikeudellisesta ajasta ja lopetti
Miten oli meillä Suomessa? Rautatieajaksi valittu Helsingin paikallisaika luultavasti spontaanisti harmonisoi ajan laskemista maassamme, joskin tuomioistuimissa paikallinen aika lienee ollut ratkaiseva.
Kuullostaa siltä, että tietoa ei ole ollut helppo löytää. Wikipedian sivulla Suomen aika väitetään, että
Vuonna 1888 keisari Aleksanteri III kuitenkin määräsi valtiopäivien esityksestä, että kaikilla Suomen rautateillä oli noudatettava Helsingin paikallisaikaa. Tämän jälkeen Helsingin aika tuli yleiseen käyttöön koko maassa muissakin yhteyksissä kuin rautateillä.
Sanomalehdistä en onnistunut löytämään keisarin määräystä, mutta ainakin vuoden 1888 valtiopäivillä herra Wasastjerna "ritaristossa ja aatelissa" esitti, että "Helsingin aika määrättäisiin yhteiseksi koko maallemme" (Päivän uutiset 5.5.1888). Valituslautakunnasta tämä ehdotus lähti muodossa "että Helsingin observatoriumin päämeridiaanin mukaan määrätty aika saatettaisiin Suomen yhtenäisenä keski-aikana voimaan kaikissa osissa maata" (Päivän Uutiset 24.5.1888). Rautatiestä ei puhuta mitään, mutta Satakuntaan 9.4.1889 kirjoittanut toteaa, että "Järjestys rautateillä vaatii että junain lähtö- ja tulo-ajat määrätään saman kellon mukaan ja siksi on meillä rautateillä otettu seurattavaksi Helsingin aika." eli ilmeisesti Wikipedian ja muutaman muunkin verkkosivun tieto rautateihin rajatusta määräyksestä vuonna 1888 pitää paikkansa.

Ainakin joku oli valmis muutenkin luopumaaan paikallisajasta ja ehdotti Savossa 30.10.1889, että "Kuopio luopuisi omasta ajastaan ja ojentaisi kellonsa Helsingin ajan mukaan. Koko maassa pitäisi olla sama aika. Niin on muissakin maissa." Ajatus sai kannatusta ja toimeenpanostakin ehditiin ilmoittaa, mutta maistraatin päätös peruttiin (Savo-Karjala 27.11.1889).

Rautatieaikakaan ei koskenut koko Suomen suuriruhtinaskuntaa vaan laajeni vasta keväällä 1890 Terijoelle (Päivälehti 19.4.1890).

Vasta vuonna 1895, seitsemän vuoden rautatieajan jälkeen, alkoi tapahtua muutosta. Viipurin kaupungin aika muutettiin juhannusyönä. "Ja se olikin helposti tehty. Yöllä edellämainittua päivää vasten tornikellon lyötyä kaksitoista seisautettiin Viipurissa kaikki kellot kolmeksitoista minuutiksi, jonka ajan kuluttua ne pantiin uudelleen liikkeelle, ja siten oli Helsingin aika käytännössä." (Savo-Karjala 12.7.1895)

Porin kaupunginvaltuusmiehet ja maistraatti tekivät vastaavan päätöksen keväällä rautatien lähestyessä kaupunkia ja aika vaihtui elokuun 1. päivä (Sanomia Porista 20.4.1895, Satakunta 23.7.1895). Ehkä tästä innostuneena Auran kolumnisti rohkeni 4.8.1895 ehdottaa vastaavaa muutosta Turkuun. Vaasan paikallislehti esitti samaista asiaa (Uusi Suometar 20.8.1895). Sitten ehdotuksia esitettiin Porvoossa ja Haminassa (Uusi Suometar 3.9.1895). Oulussa valtuusmiehen keskustelivat ajan vaihdosta lokakuun lopussa, mutta asia raukesi äänestykseen (Päivälehti 29.10.1895).

Jo mainittujen Viipurin ja Porin lisäksi ainoastaan Kuopiossa tehtiin päätös, jolla aika vaihtui keskipäivällä 15.9.1895 (Uusi Savo 3.9.1895). Viipurissa muutos ei ollut sujunut toivotusti, sillä "vielä jotkut puoliviralliset laitokset" katsoivat soveliaaksi pysyä vanhassa (Wiipurin Sanomat 11.9.1895). Turussa päätettiin äänestystuloksella 18-11 pitäytyä omassa ajassa, sillä muutoksesta "moni puhuja pelkäsi syntyvän selkkauksia ei ainoastaan kaupungin oloissa, vaan koko läänissäkin muilla paikkakunnilla, eikä valtuusto ollut varma siitäkään, oliko sillä oikeutta edes mennä muuttamaan tavaksi otettua aikaa" (Turun Lehti 28.9.1895).

Valtiopäivillä 1897 ehdotettiin koko maalle yhteisen keskiajan toimeenpanemista. Korpiolan blogitekstin varsinaiseen aiheeseen palaten, keskustelussa todettiin, että
Mitä erittäin tulee siihen vaikutukseen, jonka alaiseksi n. k. asiainvalvomisaika tulisi ehdotetun muutoksen kautta, huomauttaa valiokunta, että voimassa oleva laki ei säädä mitään sellaisen ajan määräämistavasta kunkin seudun keskimääräisen aurinkoajan mukaan. Tosin sellaisen säädöksen puute ei liene tuottanut mitään hankaluutta, mutta voisi mahdollisesti saattaa epätietoisuuteen siitä, onko se aika, jonka kuluessa oikeustossa suoritettavan toimituksen tulee olla tehty, laskettava sen paikan keskimääräisen aurinkoajan mukaan, jolla toimitus on tehtävä, vai sen paikan keskimääräisen aurinkoajan mukaan, jolla oikeudellisen toimituksen aiheuttanut seikka on tapahtunut. Tässäkin kohdassa poistuisi kaikki epävarmuus, jos koko maalle yhteinen keskiaika pääsisi käytäntöön. (Uusi Suometar 8.3.1897)
Moninaisten vaiheiden jälkeen valtiopäivät päättivät keisarille esittää "maalle yhteisen keskiajan toimeenpanemista". Autonomian ajan lainsäädäntöprosessi ei kuulu osaamisalueeseeni, mutta ilmiselvästi keisari ei muutosta hyväksynyt ja vuoden 1900 valtiopäivien alkaessa senaatti on hylännyt anomuksen yhteisen keskiajan toimeenpanemisesta (Aamulehti 30.1.1900).

Suomen maantieteellinen seura ehdotti yhteistä keskiaikaa kokouksessaan vuoden 1919 lopulla (Uusi Suometar 10.12.1919). GMT +2 otettiin käyttöön 1.5.1921, mikä tarkoitti 20 minuutin edistystä Helsingin aikaan, jota sitä ennen oli - ilmeisen epävirallisesti eikä välttämättä kattavasti - noudatettu.

P. S. Ruotsissa oli vuoden 1879 alkaessa "kaikki kellot virkakunnissa, oikeustoissa, kirkoissa, rautateillä, lennätinlaitoksissa ja missä vain yleistä kelloa käytetään" laitettu Tukholman tähtitornin aikaan (Sanomia Turusta 11.1.1879).

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Hesperian puistossa 1874-1883

Pehr Gustaf Nymark, joka oli toiminut ravintoloitsijana Helsingissä jo vuodesta 1859, aloitti kautensa Töölössä tapaninpäivänä 1873 kaupunginhallinnolle pidetyillä juhlaillallisilla. Perustoiminnot Nymark kuitenkin suuntasi keskiluokalle ja vähävaraisille, kun muita markkinasegmenttejä palveli jo Kaivohuone. Kesästä 1874 pidettiin sunnuntaisin musiikin säestyksellä kansanhuveja tarjoilukojuineen. Elokuusta 1874 mainoksissa käytettiin paikasta nimeä Tivoli. Kesästä 1875 kävijöitä viilensi päärakennuksen eteen rakennettu suihkukaivo.

1870-luvulle ajoitettu valokuva päärakennuksesta. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0
Uudessa Suomettaressa 27.6.1879 kirjoitettiin:
... Juhannus-aattona [...] Kaupungin kauniissa puistoissa oli tosin, tavallisuuden mukaan, soittoa ja Töölön lahdella leimui toistakymmentä kokkovalkeata, mutta ihmiset olivat kuitenkin kaikki enemmän tai vähemmän juhlallisen näköisiä. Enimmin väkeä koossa oli Töölön puistossa, n. k. kansanhuveissa. 
Nämät kansanhuvit ovat yhä enemmän saavuttaneet yleisön suosiota ja syystä. Niitten toimeenpanija, herra Nymark, on uhrannut melkoisia summia kaunistaaksensa itse puistoa ja hankkiaksensa siihen yleisölle kaikenlaisia huvittavia ajanvietteitä. Siellä on komea karuselli, jossa sopii ajaa oikein "aika kyytiä' joko vaunuissa taikka hevosen selässä, eläinrääkkäystä pelkäämättä. Tuolla avaralla, katolla varustetulla tanssi-lavalla käypi mielin määrin pistäminen polkkaa ja valssia, tarvitsematta olla frakkiin ja valkoisiin hansikkoihin puettuna. Isossa mukavassa keinussa voipi liikkua "taivaan ja maan välillä". Ja niitä varten, jotka haluavat voimiansa ja notkeuttansa koettaa, on kaikenlaisia voimistelu-telineitä. 
Tänä kesänä on hra Nymark vielä lisäksi rakennuttanut sievän kesäteaterin, jossa on istuinpaikkoja 500:lle hengelle. Siinä on jo muutamia kertoja näytellyt eräs pieni "komeljantti"-seura — (jonka jäsenistä yksi muun muassa pistää 20 tuuman pituisen rautasapelin kurkkuunsa yhtä helposti kuin muu ihminen nielee ryypyn!) — ja tulevan kuukauden alusta tulee sinne uusi suurempi seura ilmassa-voimistelijoita, köydellähyppijöitä, tanssijattaria y. m. 
— Esikuvana koko laitokselle näyttää olevan tuo tunnettu "Tivoli" Kyöpenhaminassa, jota ei kukaan Tanskanmaan pääkaupungissa kävijä katsomatta jätä. Ja tämä esikuva on, se täytyy myöntää, hyvin valittu. Sillä ensiksikään ei siellä esitetä mitään, joka loukkaisi siveellisyyttä, ja toiseksi siellä — juuri tämän johdosta — käypi kaikenlaiset kansanluokat perheinensä, ylhäisimmästä virkamiehestä alhaisimpaan työmieheen asti. Itsestään selvää on, että tämä tavallansa vaikuttaa eri kansanluokkain lähenemiseen toisiinsa sekä säätyrajoituksen supistamiseen, joka erittäinkin meillä olisi varsin suotava asia.
Suosiosta huolimatta Nymarkin yritys ei menestynyt. Hän teki vararikon ja vuokrasopimuksensa päättyi 1.6.1883.

Lähteet: