tiistai 28. toukokuuta 2019

Professorin pojasta professoriksi

E. G. Palmén (1849-1919) muistelee Otavassa 11/1914:
Isäni oli kymmenisen vuotta ollut yliopistonopettajana kun synnyin, mutta lapsena en tiennyt hänen työstään mitään. Muistan sitä vastoin hyvin, että neljä vuotta täyttäessäni ensi kerran sain suurukseksi voita leivän päälle. Katoilla ja savupiipun päässä liikkuva nuohooja sekä suutari, joka jalkineita tehdäkseen mittaili jalkaa edestä ja takaa — valmiista kengistä ei silloin tiedetty — ne ne kiinnittivät huomiotani. Heidän työtään minä alinomaa olin tekevinäni, eikä nuohoamisesta tullut vahinkoa, kun sohva korvasi kattoa. 
Kaukana oli opinhalu: omaisillani oli täysi tuska saada minusta lukutaitoinen. Kesän helteessä kun täytyi tavata läpi Luonnonkirjan kertomus Dionista, joka yritti luomaan ihmistä, nousi vastustamattomasti minunkin sydämestäni moni vilpitön huokaus: hyvä Jumala, suo kuvan nähdä, kuulla, puhua j. n. e. Dion hupsu, kun ei pyytänyt enemmän yhtaikaa! Fryxellin kertomukset Ruotsin historiasta minä sitä vastoin myöhemmin ahmasin kannesta kanteen, Porvarikuninkaasta asti minä Helsingfors Tidningarista seurasin Välskärin kertomuksia, lukien edelliset kirjasta, ja Ingemannin historialliset romaanit luettiin niin, että vielä osaan suuret osat ulkoa. 
Koulu, muuten hyvä, ei mieltymystä historiaan enentänyt; »kuiva setä» (R. A. Renvall) toverieni mielestä tyyten tappoi kaiken historianharrastuksen. Tasaisesti koulunkäyntini muuten sujui, ilman erityistä vaivaa tai mainetta. Joukossa nuorimpia ollen en suinkaan terveyttä pilannut liialla lukemisella, mutta istuin keskellä luokkaa, ilman vaikeutta vuosien vaihteessa ylentyen seuraavaan. Ja kun ylioppilaslakki oli saavutettu ennenkuin seitsemästoista vuosi, lueskelin mitä mieli teki, paljon sellaistakin, josta ei tutkinto eikä elämä hyötynyt. Otto Donnerin sanskriitinluennoista ei ole jäänyt mitään päähäni. Taipumusta historiaan laimensi johonkin määrin se syrjäytetty asema, jonka kurssikirjat soivat sisälliselle kehitykselle; sitä paitsi heräsi muita harrastuksia. Teki mieli kääntyä maanviljelykseen, mutta tuntui myöhäiseltä; sanomalehdistö toiselta puolen, valtiolliset keskustelut toiselta vetivät valtavasti puoleensa. 
Filosofian kandidaatiksi päästyäni ajattelin lisensiaattiarvoa, olematta menestymisestä varma. Piti yrittää, ja valitsin väitöskirjan aineeksi Suomen olot vapaudenajalla. Toinen oli juuri ruvennut Ison vihan jälkeiseen aikaan; minä aloin siis 1730-luvusta. Tukholman valtioarkistossa ja kuninkaallisessa kirjastossa työ suoritettiin, kauan vähillä toiveilla. Kysymysten moninaisuus hämmensi, eikä kukaan tiennyt neuvoa minua tärkeimpiin lähteihin. Suuren suuri määrä vähemmän valaisevia nidoksia tutkittiin; pikakirjoituksella tehdyt muistoonpanot onneksi eivät kuluttaneet paljon aikaa. Jopa mieli paloi päästä kotiin, kun vanhan arkivaari Granlundin hyväntahtoisuudesta pääsin arkiston sisähuoneihin omin silmin tarkastamaan hyllyjä, ja nytpä löysin suomalaisten deputatsioonien asiakirjat, jotka antoivat työtä pariksi kuukaudeksi sekä odottamatonta valoa aineelleni. Kotiin palatessani toivoin yhä voivani tavallisen väitöskirjan alalla esittää kaikki tulokseni. 
Maalaisolot isojakoineen y. m. tuntuivat sotkuisilta; kirjoittamaan ruvetessani alotin siis kauppaoloista, joille Chydeniuksen aikuinen kamppaus kauppapakkoa vastaan loi paljon valoa. Edellisiltä tutkijoilta oli kuitenkin syntyjen selvittäminen jäänyt niin vaillinaiseksi, että kehityksen lankoja selvittääkseni olin pakotettu palaamaan keskiajan rajoille asti, ja silloin olikin tavallisen väitöskirjan kokoinen tutkimus valmis. Olisi pitänyt palata Tukholmaan parsimaan esitystä arkistojen avulla, mutta siihen olisi mennyt kenties vuosi. Ruotsalainen Fyhrvall otti myöhemmin minun neuvostani tervakaupan historian tutkittavaksi, saaden jo siitä väitöskirjan; -toisen hän tekasi Pohjanlahden kauppapakosta, peitellen arkistotutkimuksillaan mitä oli edelläkävijöiltä lainannut. Minulle suotiin se tyydytys, että yhdellä väitöskirjalla pääsin lisensiaatiksi ja dosentiksi. 
Jälkimäinen saavutus oli tärkeä, koska Yrjö Koskinen 1877 vuoden valtiopäiväin tähden tarvitsi sijaisen. Määrättynä hoitamaan virkaa miellyin siihen suuresti, eikä työtä sitten puuttunut; viransijaisuus uusiintui 1882 vuoden valtiopäiviksi, ja sitten Yrjö Koskinen kutsuttiin senaattiin. Nyt en epäillyt pyrkiä professoriksi; uusi tutkimusmatka ja väitöskirja veivät perille. Viikinkilehdet, joiden kanssa olin ollut kovissa otteluissa, esittivät myrkyllisiä viittauksia, että isäni, silloinen sijaiskansleri, muka oli nimitystäni edistänyt. Yksin hakijana ja yksin ehdolla en mitään apua tarvinnut; syytökset olivat tietenkin yhtä aiheettomat kuin mielettömät. Mutta kernaasti myönnän, että kodista saamani herätykset ja isäni esimerkki ovat olleet mitä tärkeimpiä edellytyksiä yliopistoviralleni.

Ei kommentteja: