lauantai 25. toukokuuta 2019

Kevätretkellä Fagervikissa ja keskiaikaisissa kirkoissa

Kirjoittamatta blogiin mitään olen toukokuussa istunut kurssin Ruukit, kartanot ja kirkot Länsi-Uudellamaalla luennot ja eilen oli vuorossa kurssin retkipäivä, joka painottui keskiaikaisiin kirkkoihin, joista katsastimme Espoon, Inkoon, Karjaan ja Lohjan.

Olin nähnyt kaikki mielestäni aiemmin ja ilmeisesti kaipaan pidempää breikkiä, sillä edes Lohjan maalaukset (yllä) eivät säväyttäneet. Ajatuksen ne kyllä herättivät. Nyt kun keskiajan asiakirjat ja käsikirjoitukset ovat avoimena tietokantana verkossa, voisiko sinne myös saada korkealaatuiset ja cc-lisenssoidut kuvat kaikista Suomen keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksista? Niin, että eri paikkoihin maalattuja samoja aiheita voisi näppärästi vertailla toisiinsa ja esittää mahdollisesti rinnakkain erilaiset tulkinnat kuvien merkityksestä?

Aiemmin nähdystäkin voi toki selvitä uutta. Inkoon kirkossa kävelin sujuvasti ohi rautaisten hautalaakojen, jotka oli nostettu seinää vasten samaan tapaan kuin varhaisemmat kiviset monissa kirkoissa. Tämä oli oiva silta seuraavaan kohteeseen eli Fagervikin ruukkiin. Siellä olin näköjään vuonna 2010 pullanhimossa skipannut opastuksen ja sen huomasi, sillä kaikki tuntui "uudelta".
Aloitimme tiirailemalla Fagervikia lähes samasta kulmasta kuin 1800-luvun kuvateoksissa. Oikealle jäävä kirkko ei kuvassani näy kuten Magnus von Wrightillä, jonka version tarjosi Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0).
Von Wrightin aikaan Fagervikissa käyneen Anders Ramsayn sanojen mukaan "Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee."
Näin.

Mutta Ramsay ei sanonut sanaakaan siitä, että sekä näkö- että kuuloetäisyydellä päärakennuksesta oli kankivasarapaja, josta kierrokseni alkoi. Ensimmäisessä kuvassa pilkottaa sama siipirakennus, joka näkyy yllä. Selvennyksenä vielä välissä Pehr Adolf Kruskopfin piirros, jossa paja edessä keskellä (Kansallisgalleria, PD.)



Pääsimme sisälle myös kirkkoon, joka on yksityisomistuksessa.


En kiinnittänyt mitään huomiota 1700-luvun alun urkuihin, joita retkiraportointiani FB:ssä lukenut äitini serkku kertoi eräissä häissä soittaneensa. Lakkasin nimittäin kuuntelemasta opasta, kun hän oli itsevarmasti väittänyt, että kirkossa ei ollut omaa pappia. Fagervikista juuri esseetä väsänneenä tiesin, että seurakunnalla oli omat kirkonkirjat ja parilla klikkauksella löytyi Hiskistä pappilista. Se herätti ruukinsaarnaajan statuksesta kysymyksen, jota en nyt tässä välissä ala hutkimaan, vaikka se Kotivuoren ylioppilasmatrikkelilla nopeasti kävisikin.

Kyseistä esseetä olen askarrellut Fagervikin puutarhureista, joten oli erinomaisen valaisevaa nähdä pieni (!) osa puutarhasta ja kasvihuone. Ramsayn aikaan, eli 1800-luvun puolivälissä, puutarhassa
oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin.
Loppuun vielä Evelina Constance Grönhagenin (1832-1918) näkemys Fagervikista toisen käden jäljennöksenä (Museovraston historian kuvakokoelma, CC BY 4.0).
Ai niin, käväisimme myös Sammatin kirkolla, jonne retkeilin omatoimisesti viime kesänä. Suosittelin siellä ollessa kuuloetäisyydelle osuneille lähellä olevaa Johannes Lohilammen kotimuseota, mistä tuli mieleen myös positiivinen kokemus Lohjan museossa.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Myllyt läänintileissä, lakimiehen kielellä

Monikohan nykyajan lakimiehistä osaisi lähteä kaivelemaan 1700-luvun läänintilejä? Lehdessä Lakimies julkaistiin vuonna 1917 K. R. Ottelinin artikkeli Pieni osviitta asiakirjain löytämiseen maakirjan ja läänin tilikirjan (landsbok) avulla, jossa hän m.m. antaa seuraavat käytännön neuvot
Riidoissa, jotka koskevat myllynpaikkaa, olen parissa tapauksessa saavuttanut yhtä onnellisen tuloksen. 
Kuten tunnettu on, olivat myllyt vuoteen 1886 verolla. Kunkin kihlakunnan maakirjan lopussa oli tuohon astikka myllyluettelo, sisältävä paitsi muuta myllyn nimen, tilan, jonka maalla se oli, ajan koska mylly oli verollepantu sekä veromäärän. Verifikaattina veromäärästä on 1700-luvulla tilikirjaan (landsbok) oheenliitetty verollepanopäätös sinä vuonna, jolloin vero ensi kerran kannettiin, mikä vuosi kuitenkin usein on kahta tai kolmea vuotta myöhempi, kuin verollepanopäätöksen vuosiluku. 
Kun nyt tiedetään, että (siihen aikaan kihlakunnanoikeuden antama) lupapäätös oli hankittava ennen verollepanoa, sekä että verollepanopäätöksessä aina mainitaan millä luvalla mylly on rakennettu, niin, ja kun lupaa hakiessa oikeus koskeen on yhdellä tai toisella tavalla näytetty, on selvää, että maakirjan ja tilikirjan avulla useimmiten löytää tärkeitä omistusoikeutta koskeen ja myllynpaikkaan koskevia selvityksiä. Olen onnistunut tilikirjan verifikaattien joukosta löytämään toisessa tapauksessa kuninkaallisen privilegion, toisessa tuomion, jotka molemmat todistivat hakijan omistusoikeuden myllynpaikkaan; muita vaikka en olisikaan näitä löytänyt, olisin kuitenkin saanut tietää privilegion tai tuomion päivämäärän, jolloin asiakirjat suuremmitta vaikeuksitta olisivat olleet löydettävissä toisesta paikasta. 
Valitettavasti ei 1800-luvulla ainakaan Waasan läänissä ole myllyveron verifikaateiksi tilikirjaan liitetty verotuspäätöstä, vaan ainoastaan lääninhallituksen antama luettelo kyseessä olevana vuonna annetuista verotuspäätöksistä, jossa luettelossa päätöksen päivämäärä tosin on ilmoiteltu. Mutta kun lääninhallituksen arkisto on palanut, niin itse verotuspäätöstä ei löydy, josta taas johtuu että tätä tietä ei tässä läänissä saa selville lupapäätöksen antopäivää. Mutta muissa lääneissä pitäisi mielestäni verotuspäätöksen aina löytää lääninhallituksen arkistosta, kun sen päivämäärän on saanut tietää maakirjasta, ja verotuspäätöksen johdolla luulen että lupapäätös useimmiten on löydettävissä.
Kuva lehdestä Joulu 1910

torstai 23. toukokuuta 2019

Entisajan takeaway Helsingissä

Helsingin kaupunginmuseon esinekuvissa ei ole porttööriä
1800-luvulta. Tämä 1920-luvun lopulta. CC BY 4.0
Yksi vaikuttavimmista museokokemuksista minulle oli Anna Kortelaisen Ateneumille kuratoiman näyttelyn metalliastia, jossa 1900-luvun alussa kannettiin ravintolasta ruoka-annos kotiin. Siis jo yli sata vuotta sitten saattoi lakata kokkaamasta kotona?

Juu, ja jo KAKSI sataa vuotta sitten saattoi lakata kotona kokkaamisen, johon tuolloin yksineläjällä ei usein ollut mahdollisuuttakaan. Käytännön järjestelyistä kertovat ainakin sanomalehti-ilmoitukset, jotka jättävät kyllä tulkinnankin varaa.

Kun Turku oli vielä yliopistokaupunki vuonna 1820 Anna C. Lindstedt ilmoitti, että osoitteessaan "serveras alla dagar med Frukost, Middag och Qvälsvard, och kan efter öfverenskommelse med Portörer åt dem som behaga, alla dagar Spisning afhemtas" (Åbo Tidningar 29.3.1820) Sopimuksesta siis toimitettiin tai sai hakea aterioita kotiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin Helsingissä Traktööri Sundström "håller spisning med portör", G. A. Nodbergillä "mat till afhemtning med portör" ja Carin Björkströmillä "mat till hemtning" (Helsingfors Tidningar 20., 27.10.1830). Christina Landerbäck "lemnar mat på portörer" (Helsingfors Tidningar 17.10.1832, 31.10.1835). Onko portööri astia vai sitä kantava henkilö? Onko sattumaa, että löytämäni ilmoitukset ajoittuvat syksyyn, jolloin ylioppilaat ja muutkin palaavat kaupunkiin?

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa säilytetystä muistelmasta selvisi, että ainakin jotkut ylioppilaat palkkasivat matamin hakemaan ruuan eli saivat kotiinkuljetettua ruokaa. Sekään ei ole siis Suomessa uutuus, vaikka on oudolta tuntunutkin.

P. S. Kuvituskuvan porttöörillä "on haettu ruokaa (3 ruokalajia) Erottajan "automaatista"", joten kertauksena
Miltä automaattiravintola näytti? ja Automaattiravintoloista täydennystä. Sittemmin avattujen myöhempien digitoitujen lehtien sivuilta löytyisi jatkoja ja lisätietoa, jota en ole saanut aikaiseksi kerätä talteen. Sentään esitin Tuulispäässä vuonna 1911 jaetun määritelmänRitva Kylliltä kuulin, että "vuonna 1912 automaatteja oli Helsingissä jo toistakymmentä". Ainakin Ruotsissa automaattiravintoloiden katoamisen selitykseksi on esitetty sitä, että "niitä ei sähköistetty ja itsepalvelukonseptista, jossa ruoka haettiin tiskiltä, tuli tavallisempia".

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Vanity Fair ja Suomi

Vuosia sitten kaivelin Life-lehden esittämää kuvaa Suomesta, mutta mitään vastaavaa ei ole tullut aikoihin eteen. Paitsi nyt äskettäin amerikkalainen aikakauslehti Vanity Fair, joka avasi digitaalisen lehtiarkiston, joka on kuukauden ajan auki ilmaiseksi. Suomi hävisi lehdestä 40-luvulla ja palasi 80-luvulla, mutta minua kiinnostivat eniten 1900-luvun alku. Josta kronologisia pikkulöytöjä.

Varhaisin juttu (Jul 1923) on kryptisin. Etää Suomessa olisi toiminut lavastaja nimeltä Wladek Foeltsch? Jota suomalaiset digitoidut lehdet eivät tunne eikä tunne Googlekaan, muualla kuin Vanity Fairin sivuilla. Jutussa mainittua näyttelijätärtä "Lilli Hjartstrom" tai Helsingissä esitettyä kappaletta "Galba" en myöskään saanut digitoiduista lehdistä esille.

Broadwayllä pyörineeseen revyy-esitykseen Ziegfeld Follies kiinnitetyt uudet naiset esiteltiin syyskuun 1927 numerossa. Mukana Suomesta kotoisin ollut Pirkko Ahlquist. Tämä naisemme maailmalla löytyy myös kotimaisesta lehdestä:

Jutussa tanssimaratonista (Sep 1928) on mukana suomalainen Gunnar Nilsson, joka oli aiemmin juoksija? No, ainakin Paavo Nurmen yhteydessä mainitaan juoksija Gunnar Nilsson kolmessa Aamulenkki-blogin kirjoituksessa, joista yhdessä on kuvansakin ja toisessa kerrotaan käynnistä Valkoisessa talossa. Helsingfors Kamraten 1/1924 tietää kertoa Nilssonin olleen 38-vuotias, mutta enempää hänestä ei tiedetty. Turun Sanomat 30.12.1924 kertoo seurakseen Finnish-American Athletic-Club New York.

Missä mahtoi olla ranskalaisen Paul Morandin suomalainen nudistiklubi? (Vanity Fair Sep 1931) Moisesta on kirjoittanut novellissa La Nuit Nordique, joka on julkaistu kirjassa Ouvert la nuit vuonna 1922. Pikaisella silmäyksellä en saanut tolkkua oliko kyseessä edes Suomeen sijoitettu fiktio. Naishenkilö Aïno oli minä-kertojan käsivarsilla kumminkin. Helsingin Sanomiin 3.3.1922 kirjoittanut oli tavannut tekstin tarkemmin ja päätellyt kuvauksen kertovan Kauniaisten kylpylästä. "Erinäiset kulissit viittaavat siihen, että kirjailija on henkilökohtaisesti tutustunut maahamme."
Joan Crawfordista julkaistussa aukeamassa mainitaan hänellä olleen palveluksessaan suomalainen hovimestari (Feb 1936). Valitettavasti väestönlaskentojen puolivälissä eli henkilöllisyys ei ole välttämättä selvitettävissä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Kamariurkujen varhaiset valmistajat maassamme

Mathias Weckströmin keräämien 1800-luvun alkupuolen erikoisyksilöiden (*) joukossa on useita "kamariurkujen" tekijöitä. SAOBiin kurkistus kertoo, että kammarorgel on "för boningsrum l. skolsalar l. kapell o. d. avsett orgelartat instrument med fritungor o. av den spelande själv trampade bälgar, orgelharmonium". Eli harmoni, joiden varhaishistoriaa sanomalehdistä hakiessani käytin siis väärää termiä! Tai sitten en. Ainakin allaolevassa 1800-luvun lopun Ruoveden pappilaa esittävässä kuvassa kamariurut näyttävät enemmän uruilta kuin harmonilta.
Toini Kallion piirros. CC BY 4.0
Weckströmin lähteenä kamariurkujen osalta tuntuu olleen sanomalehdet, joihin hän ensimmäistä tapausta lukuunottamatta suoraan viittaakin. Mutta muistiinpanojeni mukaan hän ei nostanut esiin turkulaista puuseppää C. P. Sundqvist, jonka Åbo Underrättelser esitteli 20.7.1844 huomauttaen, että mies oli saanut jo aiemmin julkisuutta Åbo Tidningarissa 26+29.5.1841, jolloin kerrottiin Sundqvistin keksimästä heinänsiemenen keräyslaitteesta.

Sundqvist oli syntynyt vuonna 1804 Ahvenanmaalla ja 15-vuotiaana matkustanut Tukholmaan, jossa hänen oli ollut tarkoitus opiskella urkujentekijä Strandin luona. Lupaongelman takia oleskelu jäi vain muutaman viikon mittaiseksi ja nuori mies vaihtoi suuntaa opiskellen Pietarissa puusepän taitoja. Turkuun asetuttuaan hän ei malttanut pysyä huonekalujen parissa vaan alkoi ominpäin yrittää viulujen ja kitaroiden valmistusta. Pietarissa opitulla saksan kielellä hän sai soitintentekoon kirjaoppia ja pystyi jopa kirkkojen urkujen valmistukseen. Mutta vuoden 1844 jutun aiheena oli se, että Sundqvist oli tehnyt nimenomaan pienoisurut.

Espoolainen 35-vuotias puuseppä Carl Johan Hemnell ei kesällä 1850 Turussa käydessään tutustunut Sundqvistin teoksiin vaan tuomiokirkon urkuihin, joiden pohjalta hän teki pienoisurut, jotka kelpasivat Henrik Heikelille Maarian pappilaan. Tästä kertoi Åbo Underrättelser 7.10.1851.

Helsingfors Tidningar oli 25.10.1843 kertonut Uudenkaarlepyyn karstantekijä Granholmista, joka omaksi ilokseen 1830-luvun loppupuolella rakensi urut yhdessä nuoren sukulaisensa kanssa. Kuvauksen kirjoittajaksi epäilen Topeliusta.

Sivistyneistö ei halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi ja Borgå Tidning raportoi 11.10.1851, että sekä Joutsenon kirkkoherra Gabriel Österberg että Luumäen kirkkoherra Georg Magnus Järnefelt olivat valmistaneet omaan käyttöönsä kamariurut.

(*) Uppgift om sådana personer bland allmogen i Finland, som framför andre i ett eller annat afseende förtjena uppmärksamhet. XXV Diverse, s. 229-247. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Coll 255, kotelo 13

maanantai 20. toukokuuta 2019

Pylkkäsen tyttäret Mikkelistä Ranskaan

Kauppias Johan Mattson Pylkkäsellä (s. 1823) ja vaimollaan Helena Sofia Mattsdotter Asikaisella (s. 24.4.1836) oli ainakin Mikkelissä lastenkirjaan merkityt 4 lasta: Johan Ferdinand (s. 26.4.1860), Carl Johan (s. 28.5.1864), Hilma Sofia (s. 10.10.1865) ja Anna Helfrid (s. 30.12.1858). Poika Johan Ferdinand kuoli lapsukaisena 19.10.1862, mutta muut kolme elivät aikuisiksi.

He menettivät isänsä 19.9.1872 tämän ollessa omistamallaan höyrypurrella palaamassa Pietarista. Perintöään riitti siihen, että Karl Johan koulutettiin yliopistoon asti ja Hilma omien sanojensa mukaan joutui 11-vuotiaana "Mikkelistä erääseen pensioniin pääkaupunkiin ventovieraiden ihmisten pariin ja outoihin oloihin" tai toisin sanoin "pääsin toiselle luokalle Ruotsalaiseen tyttökouluun, joka oli silloin Aleksanterinkatu 8:ssa. Asuin koulun yläpuolella kolmen Blomqvistin sisaruksen luona". Pari vuotta myöhemmin äiti kuoli.

Kesäkuun lopulla 1884 Hilma pääsi 19-vuotiaana  ulkomaanmatkalle, joka kiersi lähinnä ranskankielistä Eurooppaa. Syksyllä 1886 hän oli takaisin Mikkelissä ja ilmoitti tarjoavansa "opetusta Ranskan kielessä ja pianon soitossa". Kun Hilma pari vuotta myöhemmin julkaisi vastaavan ilmoituksen Helsingissä, hän mainitsi opiskelleensa Pariisissa, mikä muistelmiensa mukaan pitääkin paikkansa. Lapsuuden koti oli myyty Mikkelistä syksyllä 1887.

Anna Helfrid on tuskin jäänyt kokonaan osattomaksi koulutuksesta. Hän asui vuoden 1889 alussa Hilman kanssa Helsingissä, mutta meni samana vuonna naimisiin Mikkelin lyseon lehtorin kanssa. Hilma lähti kesän jälkeen ulkomaille vuodeksi. Terveyssyistä hän lähti palattuaan pian Ruotsiin ja matkustelunsa sinne ja tänne seuraaven vuosien aikana on mahdotonta tähän lyhentää.

Jääskeen apteekkariksi päätynyt Karl Johan teki itsemurhan 6.1.1897. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokouksessa 5.5.1897 luettiin ääneen sisartensa kirjelmä, jossa asetettiin kyseenalaiseksi jättämänsä testamentti. Asiassa ilmeisesti päästiin sovintoon.

Samoihin aikoihin Anna herätti huomiota Mikkelissä pyytelemällä jatkuvasti taidemaalausopetusta Victor Tuderukselta. Tämä on nähty taustana sille, että molempien avioliitot päättyivät eroon ja kesäkuussa 1898 Anna meni naimisiin Victorin kanssa. Kerrotaan, että kun he pyrkivät "vierailulle toisiin Mikkelin seudun säätyläisperheisiin, verhot vedettiin ikkunoihin ja ovet pantiin lukkoon". Enemmän tai vähemmän pikaisesti Victor myi omaisuutensa ja pari lähti ulkomaille asettuen vuonna 1901 Nizzaan.

Myös sisarensa Hilma päätyi Ranskaan. Tätä ennen Ruotsissa vuonna 1902 Hilman kaksi novellia julkaistiin Dagny-nimisessä lehdessä ja tämän jälkeen hän tarjosi romaanikäsikirjoitustaan Bonnierille, joka hylkäsi sen.
Ruotsalaisten ystävieni välityksellä tarjottiin minulle sihteerin toimi ranskalaisen sanomalehtimiehen Rautier'in luona ja ryhtyäkseni tähän toimeen läksin Malmsjön tilalta läheltä Tukholmaa, jonne olin asettunut voidakseni rauhassa antautua kirjalliseen työhön, ja matkustin Parisiin. Perille tultuani oli paikka kuitenkin annettu jo toiselle. [...] Silloin eräs ruotsalainen lääkäri tarjoutui opettamaan minulle sairasvoimistelua ja hierontaa. Kiitollisuudella otin vastaan tämän ehdoituksen ja suoritin yksityisoppilaana kuuden kuukauden kuluessa tavallisen kurssin anatomiassa, kävin sairashuoneilla j. n. e. [...] Tein työtä kesät, talvet, nousin usein kello 5:ltä aamulla ja panin myöhään maata, raadoin ja ahersin ja sain usein varsin edesvastuullisia tapauksia itsenäisesti hoidettavakseni. [...] Kolmen vuoden, varsinkin henkisessä suhteessa kovin rasittavan työn jälkeen — sillä minä antauduin kokonaan sairailleni ja autoin heitä kantamaan kärsimyksiänsä — murtui oma terveyteni ja lääkäri kielsi minua jatkamasta tätä uraani. [...] Parannuttuani etsin monenlaisia toimia sekä Euroopassa että Amerikassa. Mutta kaikki aikeeni menivät myttyyn. 
Vietettyään yhden kesän Suomessakin, Hilma Pylkkäsen esikoisteos Soif d'idéal ilmestyi ensin julkaisussa La Revue Blanche ja toukokuussa 1912 kirjana nimellä Saimi Tervola.

Mahdollisesti sisarensa esimerkin innoittamana Nizzassa edelleen asuneen Annan kirjoituksia alkoi ilmestyä suomalaisissa lehdissä. Tai sitten markkinat avasi melkein suomalainen prinsessa, joka muutti Monacoon.
Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum (Nutid 4/1912), Karnevaali Nizzassa (Otava 4/1912), Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum de Mirza Riza-Khan (Otava 5/1912), "Roma", Massenetin uusi ooppera (Otava 7/1912), Muistelmia Adolf von Beckerin nuoruuden ajoilta (Otava 9/1912), Kuva Chamonix-laaksosta (Otava 11/1912), Judith Gautier (Nutid 12/1912), Marcelle Tinayre (Nutid 1913), Huru man lärt känna Mont Blanc (Hbl 16.1.1913), Lite svaller från Nizza (Hbl 9.3.1913), Rivieralla (Kodin kuvasto 11/1913), Riviera ennen ja nyt (Otava 6/1913), Kvinnans ny silhuett (Hbl 7.12.1913), En modern fransk författarinna (Nutid 1914), Perre Loti runoilijana (Otava 4/1914), Riviera-kåseri (Hbl 15.4.1914), Sigrid Lindbergs galakonsert i Monte Carlo (Hbl 16.5.1914), Nizza i belägringstillstånd (Hbl 18.9.1914), Automobiilien tehtävä maailmansodassa (Otava 7/1915)
Anna Tuderus (o.s. Pylkkänen) kuoli Nizzassa 3.2.1916.

Hilma oli Pariisissa ensimmäisen maailmansodan vuodet, mutta sanomalehtien lukuisten ilmoitusten ja pikku-uutisten perusteella tuli Suomeen vuonna 1922 ja seuraavina vuosina antoi ranskan tunteja sekä piti esitelmiä pitkin maata. Vuonna 1925 Hiilma Pylkkänen oli yksi Suomen edustajista kansainvälisessä naisten kongressissa Washingtonissa. Hilma Pylkkänen kuoli Mikkelissä 13.4.1947.

Lähteet:
Mikkelin kaupunkiseurakunnan rippikirja 1858-1868 s. 60, lastenkirja 1859-1879 s. 90, 1880-1890 s. 146
Johan Pylkkäsen kuolema: FAT 26.10.1872
Hilma Pylkkänen: Elämäni kirjokudos. 1947 (alkup. Livet har varit oändligt rikt)
Hilma Pylkkänen: Miten olen löytänyt elämänurani? Otava 11/1914
Ylioppilasmatrikkeli: PYLKKÄNEN Karl Johan 21086
Ylioppilasmatrikkeli: ÅKESSON Emil Gerhard 20161
Hilma Pylkkäsen ilmoituksia Mikkelin sanomat 26.8.1886, Hufvudstadsbladet 15.1.1888
Keskustelemukset 5.5.1897. Suomi 1898, s. 21-25
KASKISAVUISTA LAAJAKAISTAAN. HEIMARI – LÖYTÖ – PUNTALA – SATTILA – VITSIÄLÄ
KYLÄKIRJA. 2011 (pdf)
Kenneth Danielsen: Promenade des Anglais 139. Historien om Villa Huovila, dess finska ägare och invånare. Skrifter utgivna av SLS i Finland 429. 201, s. 55-79
Ilmoitus Dagnyn sisällöstä: Sydsvenska Dagbladet 1902-04-16
Kuvat: Veckans krönika 7/1916, Naisten ääni 10/1925

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Siltasaari 1880-luvulla

Y. Weilin tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89) kuvaa aikaa, jolloin Siltasaari oli edelleen saari, kuten vuoden 1869 kartassa.

Siltasaaren Vironniemeen yhdistävä Pitkäsilta oli siihen aikaan "vain kapea puusilta". Siltasaaren pohjoispuolella oli Pikkusilta, jonka rakennusmateriaalia Weilin ei mainitse. Se ei myöskään ole tallentunut valokuviin, mutta Pitkästäsillasta on kuvia jo vuodelta 1866. Siltasaaren rakennuksistakin on täten etelärannalla sijainneet parhaiten dokumentoitu.

1866: "Vasemmalla vaskenvalajamestari G. Lindströmmin huvila, oikealla kauppaneuvos A. Gaddin huvila"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

"puurakennuksia Siltasaaren rannassa"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
1880-luku.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Alimmassa Kaisaniemestä kuvattu Rieksin huvila oli Weilinin mukaan saaren suurin 1800-luvulla ja sijaitsi "nykyisen Elannon kohdalta hiukan länteen" samoin kuin tapettitehdas, joka
muodostettiin niihin aikoihin sirkukseksi, jota siellä pidettiin, kunnes nykyinen Hippodromi valmistui. Johtajana oli kuuluisa Schumaan, jonka suvulla samalla kertaa oli sirkuksia Pietarissa ja Berlinissä. Ohjelmat olivat hyvin runsaat ja hyvät.
Blogissani olen kertonut sirkuksesta ja siellä esiintyneestä La Bella Theresitasta. Rieksin huvilan paikalle näittää kohonneen vuonna 1886 Söderlundin huvila, joka on kuvattu vuonna 1894.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Toisessa 1880-luvulle ajoitetussa valokuvassa on sillan toisella puolella myös varsin komea rakennus, joka on ollut olemassa ennen Rieksin huvilaa. Kaupunginmuseo ei ole esittänyt sille mitään tunnistusta.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Weilin jatkaa
Hiukan etempänä siitä oli idyllinen Mieritzin huvila ja vielä vähän matkaa siitä Krollin huvila ja myöskin Suomen Pankin ijäkkään johtaja Stenius-vainajan huvila, jonka senaattori Arvid Genetz (Arvi Jännes) osti. 
Saaren länsipäässä oli vielä kymmenkunta pientä huvilaa, joissa kesäisin asuivat Hesperian varieteen taiteilijat. Vasemmalla puolella Pikkusillalta tultaessa oli kauppias Kovinin huvila ja myymälä sekä n.s Langénin suuri kaksikerroksinen rakennus, joka oli rakennettu koridoorijärjestelmän mukaan ja josta työväki vuokrasi huoneen tai pari. Tämän pihamaalla oli silloin juutalaisten synagooga vaatimattomassa talorähjässä.
P. S. Oletko kiinnostunut Helsingin saarista, joita ei enää ole? Olen kirjoittanut myös Sompasaaresta.

lauantai 18. toukokuuta 2019

Ruskealan Kosurin Schroederit

"Ankaran ukonilman toissapäivänä raivotessa Ruskealassa iski salama Ruisselän kylässä kuoliaaksi neiti Josefiina Schröderin. Neiti Schröder oli ollut kävelemässä maantiellä hautuumaan kohdalla, kun salama hänet tappoi, lyöden hänet aivan muodottomaksi." (Karjala 16.7.1914)

Josefiina Schroeder oli syntynyt samalla paikkakunnalla 80 vuotta aikaisemmin. Isänsä Aron Johan Schröder oli tuohon aikaan maanmittari ja myöhemmin ylimetsänhoitaja. Naisten äänessä 2/1915 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Josefina nautti opetusta Viipurin Töchterschulessa. Elantonsa ansainnan hän aloitti kotiopettajana, mutta kun vanhempi sisarensa Johanna oli päätynyt Venäjän punaisen ristin palveukseen, lähti Josefina Tukholmaan kätilökoulutukseen ja alkoi ammatin harjoituksen Helsingissä.

Muistokirjoituksensa kirjoittajan A. S. mukaan
Yhteiskunnallisesti niin arkaluontoisessa toimessaan koetti vainaja toimia tarkan oikeudentuntoisesti. Niinpä hän, jos avioton lapsi syntyi kuolleena, antoi todistuksen synnyttämisestä ainoastaan äidille, vieläpä huomautuksella, että hän jättää tämän virallisen todistuksen asianomaisen omiin käsiin ja oman harkinnan mukaan käytettäväksi siten, kun hän itse parhaaksi näkee ja kohoamisekseen tarpeelliseksi harkitsee. Tästä oli luonnollisesti seurauksena, että häntä kovasti ahdistettiin varsinkin kirkkoherranviraston taholta. Mutta J. S. selitti tyynesti, että hän mielellään antaa vaaditun todistuksen, jos kirkkoherranvirastossa merkitään myöskin isän nimen kohdalle sellainen syntymistapaus. Siitä miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä, ei nimittäin ollut mitään tarkempaa virallista ohjesääntöä.
"Paitsi Helsingissä toimi vainaja myöskin Raumalla, Sortavalassa ja kotipitäjässään Ruskealassa. Viime mainitussa vielä liki 70 vuoden vanhana." A. S.:n tietoja muistokirjoituksessa en epäile, mutta hämmästyttävän huonosti niihin löytyy vahvistusta sanomalehdistä. Johanna Schroederin kuolemasta 72-vuotiaana kertoi m.m. Uusi Suometar 7.5.1905, mutta elämästään ja punaisesta rististä ei puhuta mitään. Mutta aikakauslehtien puolelta löytyi H. W.:n muistelma Naisten äänestä 11/1920.

Sen mukaan Ruskealassa Josefinaa odotti varma asunto, sillä isänsä oli rakennuttamaansa Kosuriin pidättänyt "asumisoikeuden tyttärillensä heidän elinajakseen, myytyänsä tilan maat Värtsilän tehtaalle, ja asuessaan itse silloin Kaalamon kartanossa." Talo oli rakennettu ennen Karjalan rataa, jonka jälkeen se sijaitsi "Kaalamon asemarakennuksen takana tiheän havumetsän siimeksessä."

Josefinan kanssa Kosurissa asuivat sisarensa Johanna, Olga Charlotta, Hilda Aleksandra ja Ida Emilia. 
Se, mikä teki nämä sisarukset niin laajalti tunnetuiksi, oli heidän kotiapteekinsa, josta he jakoivat lääkkeitä niitä tarvitseville. Ja moni vanhus vielä nytkin, vaikka tämän apteekin lopettamisesta on jo viisi vuotta kulunut, kaipauksella muistelee Kosurin ystävällisiä »ryökkynöitä» ja heidän apteekkiaan. Suurimman kaipauksen jätti naapureille sisaruksista nuorin, aina iloinen ja toimelias Mimmi muutettuaan pois paikkakunnalta, kun toiset vähitellen olivat Ruskealan hautuumaahan.
Kosurilla
viljeltiin myöskin maata ja hoidettiin kasvitarhaa. Pidettiin näet neljäkin lehmää ja hevonen, joista viimeinen Poku niminen oli oikein viisas ja luotettava eläin, ja tästä uskollisesta työtoveristaan omistajansa kertoivat monta hauskaa kaskua. Maatalouden ylihoito kuten myöskin apteekin, lepäsi nuorimman hartioilla. Hänen puoleensa kaikki kääntyivät pulmallisemmissa kysymyksissä, ja hänen vilkas luonteensa keksi aina sopivat keinot. Niinpä nähtiin hänet kaivolta vesisaavia hakemassa pyöräkorennon avulla. Ja kaikki talon elukat, kissasta lähtien, tunsivat hänen äänensä jo pitkänmatkan takaa, kun hän vain kutsui heitä.
Nuo komeat lehtikuusikujaset ja vanhat jalavat entisen salin ikkunoiden alla, muistuttavat maantiellä kulkijalle, että tuossa on elänyt ihanteellisia ihmisiä.

perjantai 17. toukokuuta 2019

Kansalliskirjastossa kuultua

Eilen järjestettiin Kansalliskirjastolla Sanomalehtisymposium, jonka tarkoitus oli välittää tietoa Kansalliskirjaston Digi-käyttöliittymän kehittäjien ja sen tutkijakäyttäjien välillä. Tutkijakäyttäjien puheenvuoroja ei karsittu mitenkään, joten ääneen pääsin minäkin. Mutta ei siitä enempää, vaan mielestäni relevantista sisällöstä.

Kehityspuolelta kuulimme lupauksia paremmasta OCR:stä, artikkelien automaagisesta rajaamisesta, henkilö- ja paikannimipoiminnoista sekä aikanaan automaattisesti kuvatusta sisällöstäkin. Kun palvelu on vuosien varrella jatkuvasti kehittynyt on helppo uskoa, että jotain näistä tulee lähiaikoina tai -vuosina näkyviin ja käytettäväksi.

Tutkijapuheenvuoroissa kolme Tampereen yliopiston tutkijaa kertoi käyttäneensä leiketoimintoa luodakseen tutkimukselleen merkittävät kokoelmat. Ongelman puolikas on siinä, että vaikka he itse sisäänkirjaantuneina näkevät kokoelmansa yksiselitteisenä kokonaisuutena, tarjolla ei ole tapaa luoda sille uniikkia tunnistetta. Jolla tietoa voisi jakaa esimerkiksi artikkelin lähdeviitteessä.

Kirjoittaessani krinoliineista Ennen ja nyt -verkkojulkaisuun, lähdeviitteen 40 pituus muistaakseni nauratti (sen jälkeen kun olin sen äheltänyt kokoon), mutta jos vastaavia on artikkelissa useampi ja julkaisumediana esimerkiksi alaviitteitä käyttävä ja paperinen Historiallinen aikakauskirja, niin voisi hymy hyytyä. Eli leikekokoelmien käyttäjätilistä riippumaton PID voisi olla ihan hyvä idea.

Yksi tutkijoista oli huolissaan myös leiketiedon säilyvyydestä. Hän taisi ajatella pilottina yliopistoissa avattuja tekijänoikeudenalaisia aineistoja, mutta minulle tuli mieleen, että Kansalliskirjasto ei ole mitenkään sitoutunut säilyttämään leiketietoja. Tosin kun käyttöehdoissa lukee, että "Kansalliskirjasto voi poistaa Palvelusta näkyviltä aineiston, jonka Kansalliskirjasto voi perustellusta syystä olettaa loukkaavan kolmannen osapuolen immateriaali- tai muita oikeuksia, yksityisyyttä tai sisältävän lainvastaista materiaalia.", niin onko muista syistä poisto ehtojen vastaista?

Useat tutkijat kaipailivat täydennystä 1900-luvun sanomalehtien digitointeihin, mutta yksi tutkija huomautti myös 1900-luvun alun aikauslehtien puutteista. Hän mainitsi kaksi lehteä, joten arvatenkin niitä on enemmänkin. Vain "yleisaikakauslehdet" on digitoitu "kaikki".

Tarja-Liisa Luukkanen teki erinomaisen ehdotuksen siitä, että sanomalehdistä pitäisi olla käyttöliittymässä tarjolla olemassaolevaa tutkimustietoa niiden poliitttisista linjauksista, levikkimääristä ja -alueista yms. Päiviö Tommilan tekijänoikeudet kirjoittamaansa sanomalehtihistoriaan ovat voimassa, mutta luulisi, että asialle voisi jotain tehdä. Palvelisi kyllä käyttäjiä merkittävällä tavalla.

Tässä yhteydessä joku mainitsi, että olisi hyvä olla näkyvissä sanomalehden mitat. No, tosiaan! Mutta ne eivät ole tainneet tulla mitatuiksi ja ovat voineet vuosien varrella muuttuakin?

Digitoidun materiaalin mittaaminen tai mittojen sisällyttäminen metatietoihin ei ole Kansalliskirjastolle täysin outo asia, sillä eilen Digi-käyttöliittymään avattujen parintuhannen kirjan joukossa satuin näkemään esimerkin, jossa sivukoko oli tiedossa. Mutta kun kotona kokeilin itse, onnistuin arpomaan kappaleen, jossa oli vain sivumäärä.

Nämä digitoidut kirjat vilahtivat Sanomalehtisymposiumissa, mutta olivat fokuksessa illan julkistustilaisuudessa, johon olin joltain postituslistalta saanut kutsun. Sekä julkistuksen esityksissä että tiedotteessa sekoitettiin puuroja ja vellejä niin, että minunkin kokemuksellani meni sekaisin. (Jo ennen kuin kittasin Kansalliskirjaston tarjoaman kuohuviinin.)

"Kansalliskirjasto on digitoinut 1000 tietokirjaa avoimeen verkkokäyttöön ja 1000 kaunokirjaa tutkimus- ja opetuskäyttöön." Suurin osa tietokirjoista on Tuija Laineen valintoja kirjahistorialliseen kokoelmaan, joka koostuu useammasta osa-alueesta. Nämä ovat Doriassa olleet näkyvissä siistinä listana, mutta Digi-käyttöliittymässä niitä pitää osata hakea kokoelmien alavetolistasta. Ellei sitten eksy näkymään, jossa hierarkia aukeaa sivun yläreunassa. Ripauksen sekavaa.

Alavetolistasta löytyi m.m. "Historiaa, kirkkohistoriaa ja lähteitä", jossa oli monta itselleni hyödyllistä kirjaa esimerkiksi Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimitusten sarjasta. Viitsiväisitköhän SKHS:ssä laittaa sivuilleen tietoa tästä? Finnassa illalla tehty haku SKHST+"verkossa saatavilla" ei tuonut eteen kokoelman kappaleita. Joko päivitykset tekemättä tai haussani vikaa.

Loput vapaat tietokirjat tiedotetta tulkiten ovat Klassikkokirjastossa, jonne on nyt siis lisätty myös edelleen tekijänoikeuden alla olevia fiktiokirjoja, jotka ovat saatavilla vain korkeakoulujen verkkotunnareilla. Sellaisethan saa maksamalla avoimen yliopiston kurssin, joten testailin tätäkin. Kirjautumatta näkyvissä oli 1452 "osumaa" ja kirjautumisen jälkeen 2335 eli tiedotettu tuhat pitää suunnilleen paikkansa.

Testailumielessä avasin kirjan, jossa Rudolf Koivun kuvien tekiijänoikeus on rauennut, mutta Raul Roineen tekstin ei. Metatiedoissa näitä ei oltu yksilöity eikä ilmaus "1975 Tekijänoikeuksia voimassa 20190213" tunnu sisältävän tietoa, että (ellei muita tekijöitä ole) kirja on tekijänoikeuksista vapaa 2030. Ei kai systeemiä ole rakennettu periodisten tarkistuskierrosten varaan?

Ja millä tarkkuudella tarkistukset on tehty tällä kertaa? Vain siksi, että tuttavani nimi on Tupu, avasin esiin Jooseppi-sedän piirtämän ja Elli-tädin riimittämän kirjan Tupu ja Pupu. Metatietojen mukaan "Public Domain " ja "1918 Tekijänoikeudet rauenneet 20170602 FI-NL fi". Fennicaan kurkaten selviää, että Jooseppi-setä on vuosina 1885-1920 elänyt Joseph Alanen eli hänen tekijänoikeutensa ovat rauenneet 1990. Fennica ei kerro elinvuosia Elli-tädille, mutta yhdistää hänet Elli Raitioon, joka on tehnyt suomennustyötä yhdessä Kosti Raition kanssa. Kosti Raition Wikipedia-sivun mukaan vaimonsa Elli Josefina Eriksson on kuollut vuonna 1954. Jos hän sattuisi olemaan Elli-täti, niin tekijänoikeutensa ovat voimassa vielä viisi vuotta.

Ellen sitten ole ymmärtänyt jotain väärin. Joka tapauksessa olisi selvempää, jos metatietoihin olisi merkitty tekijänoikeuksien viimeinen voimassaolovuosi.

Mutta palatakseni vielä aiempaan teemaan huomautan, että testihakuuni osui Suomen sanomalehdistön bibliografia : 1771-1963, joka on (luettelona?) tulkittu tekijänoikeudeltaan raunneeksi. Tiedot eivät sisällä aatesuuntausta, mutta päätoimittajat ja suhde toisiin julkaisuihin voisi myös olla käyttökelpoista tietoa suoraan käyttöliittymässä. (Linkin rakensin Digi-käyttöliittymässä annetusta URN:sta, mutta se ei tätä kirjoittaessani toimi.)

Tekijä Anders Forsberg kuoli 1914, joten hänen tekijänoikeutensa ovat menneitä.

torstai 16. toukokuuta 2019

1800-luvun pitkät suomalaiset

Ihailemani Matthias Weckströmin yhdessä käsikirjoituksessa (*) on muutamia 1860-luvulla tuntemiaan ja muutenkin tunnettuja pitkiä suomalaisia.

Lappväärtissä oli ollut "Lång Carl", jonka pituudeksi muistettiin 6,5 jalkaa tai 3 kyynärää, 1 kortteli ja 1 tuuma eli jollain tarkkuudella 1,95 metriä. Hänet tunnettiin myös vahvuudestaan ja tappeli Suomen sodan loppuvaiheessa viittä venäläistä kasakkaa vastaan pitkään. Mutta lopulta vangittiin ja hirtettiin.

Mies muistettiin vielä 1900-luvun alussa. Hufvudstadsbladetissa 18.8.1908 julkaistuissa Suomen sodan muistoissa pituutensa on sama ja nimensä variantti "Lang Kalle". Kirjoittaja epäileee miehen olleen yhtenä esikuvana Topeliuksen runolle "Lang Matt". Ilmeisesti samaan kohtaloon perustuu myös J. O. Åbergin kertomus Långa Kalle. En till dragelse från sista finska kriget (Folkvännen 23.4.1874). Hiskistä löytyi Pohjanmaalla kaksi venäläisten murhaamaa Karlia, mutta ei mitään sopivaa.

Hbl 14.1.1868
Kalle ei ollut Lappväärtin ainoa pitkä ihminen, sillä Weckströmin mukaan tammikuussa 1868 Helsingissä näytti itseään parikymppinen Edla Brusi [?], joka oli kotoisin samasta pitäjästä. Hän väitti pituudekseen 6 jalkaa ja neljää tuumaa, mutta poliisilaitoksella tehdyn tarkistusmittauksen mukaan 6 jalkaa ja nafti 3 tuumaa eli 1,85 metriä. Edla on ollut Lappväärtissä ikäluokasaan suosittu etunimi ja kun sukunimestään en varmaa tolkkua saanut jää hänkin tunnistamatta.

Helsingissä oli esiintynyt myös Mouhijärven Jaakko Rauva, joka ainoana Weckströmin valikoimasta on jäänyt yleisempään muistiin ja tullut täällä blogissanikin mainittua jo vuonna 2008.

Aivan toivoton haettava on Viipurin läänissä 1810-luvulla elänyt Lena, jonka pituudeksi Weckström tietää 6 jalkaa 8 tuumaa eli lähes kaksi metriä.

Sanomalehden toimittajia pitkät ihmiset eivät tunnu kiinnostaneen, sillä useimmin otettiin esille Daniel Cajanus, jonka olen Gottlundin tekstillä itsekin esitellyt vuonna 2009. (Reijo Vallan blogitekstistä selvisi alkuvuodesta, että viime vuonna on julkaistu Reijo Heikkisen kirja Daniel Cajanus -- Kainuun kuuluisa goljatti.) Ivar Wilskmanin koululaisista tekemästä mittavasta tutkimuksesta sentään innostuttiin nostamaan nimettömiä erikoisyksilöitä esiin (Haminan lehti 11.7.1925).

(*) Något om äta och dricka. XXIII Samlingen ängen s. 237-486. Kansalliskirjaston käsikirjoitruskokoelmat Coll 255, kotelo 12

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Kun Aurora Jolanda lopetti tanssin

Aurora Jolanda Thuneberg syntyi Kangasalan pitäjässä 11.8.1826. Upseeri-isänsä Karl Johan oli Suomen sodan veteraani ja isännöi vaimonsa Agatha Wilhelmina Jackin kanssa Haralan tilaa. Karl Johanin urasta on joitakin tietoja Jussi Jalosen väitöskirjassa On Behalf of the Emperor, On Behalf of the Fatherland. Finnish Officers and Soldiers of the Russian Imperial Life-Guard on the Battlefields of Poland, 1831. Thuneberg oli komentanut ennen Puolan kapinan kukistamista reservijoukkoja Helsingissä ja toimi sodan jälkeen viljavaraston johtajana Helsingissä. Perhe ei siis jäänyt Kangasalalle, vaan muutti rippikirjan merkinnän mukaan jo vuoden 1828 lopussa Helsinkiin.

Nimettömän kirjoittajan mukaan
Jolanda kasvoi siis Suomen pääkaupungissa ja sai ajanoloihin nähden huolellisen kasvatuksen. Mutta sisaruspiirin lisääntyessä ja kodin ahtaanpuolisissa taloudellisissa oloissa taistellessa, tahtoi eräs hänen setänsä, joka oli varakas, mutta lapseton, ottaa Jolandan luokseen. Mutta tyttöpä ei viihtynytkään uudessa kodissa; se ei mitenkään voinut korvata hänen omaa kotiansa, vaikka nuo hyväntahtoiset, mutta ajattelemattomat kasvattivanhemmat häntä hemmottelivat ja koettivat tehdä hänen kotinsa niin suloiseksi kuin suinkin. Hän pääsi vuoden päästä jo kauvan kaipaamaansa kotiin, jossa tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi. 
Hän nautti opetusta etevässä tyttökoulussa. Taitava soitannon opettaja kehitti hänen hyviä soitannollisia lahjojaan siihen määrään, että hän harvinaisella taidolla soitti pianoa. Hänen vilkas ja iloinen luontonsa ei suinkaan estänyt häntä vakavasta työstä ja jo lapsuudessaan osoitti hän tunnollista tarkkuutta sekä kestävyyttä, jotka kautta koko hänen elämänsä jäivät hänen omikseen. 
August Mannerheimin piirros vuodelta 1840. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Otsikossa luvatun käänteen sama kirjoittaja kuvaa seuraavasti
Eräässä iloisessa seurassa, jossa oli paljon nuorisoa, tanssittiin oikein lujasti. Jolanda otti myös tanssiin osaa. Päätetyn valssin jälestä meni hän erääsen sivuhuoneesen. Nyt sattui hän silmäilemään seinään, johon oli ripustettu taulu, mikä kuvasi Jeesuksen kulkevana merellä taivaallisessa valossa, ja majesteetillisyydessä, ojentaen kättään vajoavalle Pietarille. Joko ruumiinliikkeen tai tuon syvästi vaikuttavan kuvan tähden — vaikuttivatko kumpaisetkin syyt yht'aikaa — hän kaatui pyörtyneenä permannolle. Siitä toivuttuaan joutui hän kovaan sieluntuskaan ja pyysi päästä heti kotiin. Siitä päivästä ei hän sen koommin enää ottanut osaa maailman meluihin eikä huvituksiin.
Aurora Jolandan elämäkerta on julkaistu otsikon Elämäkertomuksia hurskaista isistä ja äideistä alla lehden Aikakauslehti lasten wanhemmille ja kaswattajille numeroissa 2, 3-4, 5-6/1896

tiistai 14. toukokuuta 2019

Sunnuntai Tallinnassa

Ei kahta kolmannetta, joten Tukholman ja Maarianhamina jälkeen "piti" lähteä sunnuntaina Tallinnaan. Sen satamasta kävelin Kadriogin puistoon. Kumussa tutustuin Gustav Klucisin elämään ja propagandataiteeseen Neuvostoliitossa ennen teloitustaan Stalinin vainoissa. Lähes yhtä surulliselta vaikutti Mikkeli museossa esillä olleen georgialaisen ITE-taiteilijan Nico Pirosmanin (1862-1918) elämä. Mutta teoksissaan oli iloa ja kuvausta elämästä Tbilisin tienoilla. Molemmissa näyttelyissä oli elämäkertaa tekstinä ja kuvana, mutta Kadriogin museossa oletettiin kaikkien tietävän tarpeellinen Johan Köleristä ja August Weizenbergistä. Paikan päällä arvelin heidän olevan varhaisia virolaisia taiteilijoita ja näinhän se oli.

Vanhaan kaupunkiin päästyäni kurkistin kaupunginmuseoon niin pikaisesti, ettei siitä ole mitään sanottavaa. Saatuani kassini majapaikkaan testasin (muistaakseni) ekaa kertaa Tallinnan venäläisen museon. Kaupungin mainosmateriaalissa turisteja varoiteltiin siitä, että museossa ei englannin kielellä pärjää, mutta tämä tieto oli vanhentunut. Venäjänkielistä opetusta esittelevässä näyttelyssä kaikki tekstit olivat saatavilla englanniksi ja kieltä puhui myös persoonallinen salivahti, joka ei antanut kiertää näyttelyä väärässä järjestyksessä. Mutta myös ystävällisesti huomatti rakennuksen iästä.

Venäjänkielisen koulutuksen 300-vuotisuuden korostamisella tuntui olevan kielipoliittinen taka-ajatus, mutta näyttelyn sisältö vaikutti asialliselta. Kiinnitin huomiota erityisesti 1800-luvun kouluasuihin, joiden jatkeeksi historiallisen museon muotinäyttelystä huomasin kaksi ylioppilaiden yhdistysten lakkia.

Mutu-pohjalta sanoisin, että ylioppilaslakkimme (jonka suunnitteljasta Maria Grapesta keräsin äskettäin tietoa) on huomattavasti vahvemmin yhdistetty Ruotsiin kuin Venäjän univormukulttuuriin. Vaikutteita ees ja taas, olettaisin.

Muotinäyttelyssä herätti huomioni myös kolmas päähine, joka kuului Viron luterilaiselle papille 1920-luvulla. Aivan samanlainen lätsä kuin Agricolalla kuvissa!

Viime syksyn Tallinnan keikalla (osa 1, osa 2) luin ilmaislehdestä Miehitysmuseon (nyk. Miehityksen ja vapauden museo) uudistuksesta, joten piti tutustua. Jos haluaa, museon läpi voi kävellä lukien lyhyet teematekstit seiniltä ja silmäillen esineitä. Mutta aikaa kannattaa varata pari tuntia, kuunnella selostus kokonaan ja lukea esinetekstit. Viimeksi mainitut olivat harvinaislaatuisia: jokaisesta esineestä on tiedossa kokonainen tarina.

Sekä ääni että tekstit olivat monikielisessä ja sijaintiin perustuvassa laitteessa, jonka toimintavarmuus jätti kyllä toivomisen varaa, sillä kiikutin yhden jämähtäneen takaisin kassalle ja sen tilalle saamani ei suostunut loppupuolella näyttelyä kertomaan mitään yhdestä pätkästä. Tuolloin, näyttelyn vapaus-osaan päästyäni, en enää jaksanut vekslata.

Ennen sisääntulokerroksen "vapautta" oli alakerran ikkunattomassa tilassa käsitelty karkoitukset Siperiaan tavaravaunua muistuttavassa tilassa, jonka lattia liikui, pakolaiset, metsäveljet ja neuvostoajan arki. Opin paljon uutta, joten herää kysymys, mitä museossa ennen uudistusta kerrottiin. (Vuoden 2013 blogiteksti kertoo, etten tutustunut museoon tuolloin kovin perusteellisesti tai mielenkiinnolla.)

Päivälle ostamani Tallinna-kortin arvon maksimoimiseksi kipitin vielä Lennusadamiin katsomaan Meri ja seksi -näyttelyn, joka oli jossain välissä esillä Kotkan Vellamossa. Suhteellisen erikoinen sanoisin.

Ja sitten lepuuttamaan jalkoja ja mieltä majapaikkaan, johon törsäsin tavallista enemmän kun eteen tuli tarjous keskiaikaisessa tornissa yöpymisestä. Tarkemmin sanottuna huoneiston olohuone oli tornin yläkerta ja makuuhuone siihen 1800-luvulla kiinnirakennettu uusrakennus.


maanantai 13. toukokuuta 2019

Reformaatiokurssin lopetus Lutherin ajatuksiin työstä

Sain raavittua kokoon ennen viimeistä palautuspäivää (tänään) ainakin nimellisesti suoritukset avoimen yliopiston kautta istumaani teologian kurssiin, joka oli aiemmin täällä esillä teksteissä Reformaatiosta kuultua, Kirkkointeriööreistä ja koulumaisesta opetuksesta sekä Kuoriaitojen pikainen paluu. En kirjoittanut mitään Päivi Räisänen-Schröderin kirkkohistoriallisista luennoista, joista (varsin luonnollisesti) pidin eniten. Niissä myös viitattiin tutkimuksen tekemiseen, lähdekritiikkiin ja suositeltiin lisäkirjallisuutta.

Vaikuttavimmaksi hetkeksi taisi jäädä ekan luennon yleisökeskustelu luterilaisuuden tuomasta kaikesta mahdollisesta hyvästä. Se palasi oitis mieleen kun luin Kansan raamattuseuran lehdestä Teemu Keskisarjan haastattelun, jossa tehtiin tiivistys "Kansanopetus. Terveydenhoito. Hallinto ennen 1860-luvun kuntauudistusta. Puhumattakaan ydintehtäviin kuuluvista hengellisistä velvoitteista ja sielunhoidosta huolehtimisesta." Ensimmäisestä voi lukea ajatuksiani tekstistä "Miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa", tieteellisen lääketieteen ensiaskeleen eli rokotuksen toi maahan luonnontieteilijä ja sitä levittivät muutkin kuin papit ja jos kirkko ennen 1860-lukua oli paikallishallinnossa(kin) "muutosvoiman lähde", niin miksi useimmat muutokset tapahtuivat vasta sen jälkeen? Ja kurssilla opimme, että luterilaisen kirkon "sielunhoito" oli useita vuosisatoja häpeärangaistuksin vahvistettua moraalikasvatusta.

Ja eikö ole väistämätöntä, että kirkko oli merkittävä toimija nyky-yhteiskunnan muodostuksessa, kun mitään ei saanut/voinut tehdä valtion ja kirkon ulkopuolella ennen valistusajan yhdistyksiä? Ei kai ole toimijan erinomaisuutta, että muilla ei ole toimintamahdollisuuksia?

Suunnilleen tuohon ajatukseen päätin opintopäiväkirjani. Toinen suoritus vaati Lutherin yhden tekstin lukemisen ja valitsin vaihtoehdoista puheen hyvistä teoista. Siinä yllätti ja kiinnosti Lutherin talouspoliittiset lausunnot, joita jaoin heti lukiessa Twitteriin.

Pakersin tekstiä läpi vapunaaton iltana, joka toi lukukokemukseen lisäsävyjä. Joten kysyin retorisesti: "Miksiköhän luterilaiseksi kutsutussa maassamme EK ei ole koskaan (?) vedonnut Lutherin opetukseen arkipyhien hävittämiseksi? (Puhe hyvistä teoista, kolmas käsky)"
Sunnuntaita sanotaan lepopäiväksi, juhlapäiväksi tai pyhäpäiväksi. Jospa Jumala soisikin, ettei kristikunnassa olisi muita juhlapäiviä kuin sunnuntai ja että meidän rakkaan naisemme (Neitsyt Maria) ja pyhiemme juhlat vietettäisiin kaikki sunnuntaisin! Tällöin jäisi paljon pahaa ja sopimatonta tekemättä, ja arkisen työn ansiosta eivät maatkaan olisi niin köyhiä ja tyhjiksi kulutettuja. Nyt lukuisat juhlapäivät rasittavat meitä ja ovat turmioksi sielulle, ruumiille ja tavaralle, tästä olisi paljon sanottavaa.(Juhani Eleniuksen käännös)
Kansantalous tuli uudelleen ja laajemmin esille neljännen käskyn kohdalla. Vaikka kurssilla oli esitetty, että työteliäisyys oli germaanisen kulttuurin perusominaisuus, joka selitti reformaation leviämistä, Luther itse kirjoitti, että
Siitä että maailmassa ei ole kunnon hallintoa, johtuu sekin, että kukaan ei halua tehdä työtä. Siksi käsityöläiset joutuvat olemaan liian lempeitä työntekijöilleen. Niinpä nämä ovatkin röyhkeitä, eikä heitä saa kukaan pidettyä kurissa. Jos olisi kuitenkin olemassa sellainen järjestys, että heidän täytyisi olla kuuliaisia ja ettei kukaan palkkaisi heitä muualla, jos he jättävät työpaikkansa, silloin olisi tämä paha poistettu.
Lutherin aktiivimalli! Eikä tässä kaikki, vaan esimerkkejä löytyi lopulta niin paljon, että meni viesti minullakin jakeluun. Koko kirjasen oli tilannut paikallinen esivalta, joka ei halunnut väestön kedon kukkia larpaten odottavan tumput suorina kuultuaan pelatuvansa "pelkästä uskosta", joten on varsin luontevaa, että mennen tullen tekstissä korostetaan työnteon merkitystä.

Alan kääntyä kannattamaan tulkintaa, että työn arvostaminen on osa luterilaisuutta samoin kuin kulutuksen vieroksunta. Tai siis ainakin näistä puhuminen.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että
Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja
löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.
Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.
Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]
Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:
Abram Indrenius 
natus 1710
pastor 1750
denatus 1770 
[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 
Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.
Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste. 

lauantai 11. toukokuuta 2019

Täydennystietoja


1) Viime viikonlopun Ahvenanmaan reissua (blogissa kirjoitukset 1, 2 ja 3) vielä muistellen alkuun kaksi painokuvaa Kastelhoman linnasta. Jälkimmäisen "meidän päivämme" ovat vuosi 1852, jolloin Mathias Weckströmin nimestään huolimatta vain Ahvenanmaahan keskittyvä kirjanen Geografiskt-statistiskt lexikon öfver Finland ilmestyi. Tuolloin näköjään Lemböten kappeli oli niin raunioitunut, että Weckström jätti varauksen raunion tulkintaan. Ja Weckströmstähän on ollut viime aikoina ollut täällä puhella liittyen käsikirjoituskokoelmaansa tässä ja tässä 

2) Reformaation muistoajoista kirjoittamisen jälkeen Luther-sanalla tietoa hakiessani huomasin Carl Axel Gottlundin Väinämöisten I osassa (1828) Ryynäisen riemulaulun juubel-juhlasta v. 1817, joka dokumentoi kokemuksen Kuopiossa.

3) Apropoo reformaatiokurssi ja sen ensimmäinen luento, jossa kaikki hyvä Suomeen oli tullut luterilaisuudesta. Kuunnellessani Rotuopin kahdeksat kasvot -sarjan ohjelmia sitten selvisi, että sterilisaatio rotuhyginian välineenä otettiin käyttöön vain maissa, joissa protestanttisella kirkolla on valta-asema. "Hassu juttu", kun myöhemmällä luennolla reformaatiosta ja naisista kuullosti siltä kuin Luther olisi nähnyt naiset synnytyskoneina.

4) Viimeisimmässä twiitti-koosteessani oli mukana nipotus samaisen reformaatiokurssin luennoitsijasta, joka väitti Kansalliskirjaston Slavican sisältävän kaikki autonomian aikaan Venäjällä painetun kirjallisuuden. Koosteen julkaisun jälkeen sain twiittiin Kansalliskirjastolta vastaukset
5) Ruotsin tuliaislehtien yhteyteen unohtui liittää opinnäytelinkkejä (historia)tiedepopularisoinnista ja historiatietoisuudesta:

perjantai 10. toukokuuta 2019

Koekaivaus Munapirtissä 1847

Pyhtään Munapirtin saarella on useita muinaismuistorekisterin kohteita. (Valitsin Museoviraston karttapalvelussa kaikki mahdolliset karttatasot.)

Mutta mikään näistä ei minusta vastaa Antero Wareliuksen kuvausta, joka julkaistiin Suomettaressa 7.9.1847:
Pyhtän pitäjässä kävin Munapirtin saaressa, josta Knorring (kirjassa: Gamla Findland ellet det fordna Wiborgska Gouvernementet) sanoo vanhaan aikaan olleen epäjumalan temppelin,
Sanoo hyvin lyhyesti, mistä todisteeksi ote sivulta 216
mutta jossa ei ole ollut kun kristityn kirkko, jo aikaa, taitaa olla kappale toista sataa ajastaikaa sitten, vihollisilta kukistettu. Tämän kuulin vanhoilta ihmisiltä joista yksi sanoi isoisänsä nähneen kirkon seinää vielä jäljellä, toinen lapsuudessansa olleen akan, joka muisti tässä jumalanpalvelusta pidetyksi j.n.e. 
Kirkon sialla oli viimeistä sotaa ennen rajavartiain (gränsridare) tupa. Nämät olivat kellarin kuoppaa kaivaessaan löytäneet paljon ruumiin luita, mutta minä en löytänyt mitään vaikka heidän kellarinsa sian viereen kaivautin kolmea kyynärää syvemmälle. Ukot arvelivat paikan jota kaivoin osaantuneen seinuksen sialle, ei siis tainnutkaan tästä haudatuita löytyä; mutta toiseen paikkaan ei ollut minulla aikaa ruveta, vaikka kyllä mielelläni olisin vanhoja pääkalloja ottanut tutkittavaksi kummoista kansa näillä paikon on asunut muinais aikoina. 
Kaivassamme kokoontui katselioita, joiden seassa muutama ämmä surusuulla valitti pelkäävänsä menninkäisten tästedes rupeavan näytteleimään vielä pahemmin, kun tähän asti — näiden oli suuresti mieleen, kosk' en saanut mitään käsiini. — Oli toinenkin vähäinen puukirkko ollut samassa saaressa, vähä matkaa tästä nyt puhutusta; sen nurkka kiviä sanottiin vielä tuntuvan. Näille kirkoille piti tuoduksi ruumiita Elimältä saakka, ja silta oli ollut mantereesta saareen Kyrksundin yli, joka salmi kirkon käyjiltä sai nimensä.