keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Saksalaisen taiteilijan matkasta 1791

Yksi lukuissta Suomen läpi Tukholmasta Pietariin (tai toisinpäin) matkustaneista oli Brandenburgin portin päällä olevat hevoset muotoillut Schadow. Taidehistorioitsija Onni Okkonen on elämäkerrastaan poiminut tiedot matkasta ja artikkelinsa julkaistiin Aitassa 3/1928. Seuraava siitä lyhennellen muokattua kuvausta matkasta syyskuussa 1791. Dagligt Allehandasta löysin Schadowin saapumisilmoituksen 27.8.1791, mutta en sanomalehdistä mainintaa lähdöstä enkä rajanylityksestä.

Schadowilla oli mukanaan vaunut, jotka saatiin kuljetettua avoimessa purjejaalassa. Ahvenanmaan läpi ajettiin ja Schadow kehuu paikallisten hevosten nopeutta.

Saavutettu aikahyöty kuitenkin menetettiin, kun Bomarsundista jatkettiin jälleen purjehtien. Schadow ja kumppaninsa nukkuivat läpi yön olkien päällä laudoista kyhätyssä matalassa hytissä. He heräsivät aamulla rytinään ja huutoon. Myrsky oli noussut ja alus törmäämässä kallioon.

Jaalamiehet eivät hätääntyneet vaan pidättivät aaltojen voimaa kekseillään sen aikaa, kun matkustajat siirtyivät pienelle asumattomalle luodolle. Sinne pelastatutuivat myös kuljettajat ja Schadowin vaunutkin saatiin siirrettyä eli vaikka alus menetettiin, kyse ei ollut yhdestä rysäyksestä. Miksi Schadow meni nukkumaan oman kertomuksensa mukaan katajapuskaan eikä vaunujen alle, jää ymmärtämättä.

Vasta iltapäivällä sade lakkasi ja saatiin sytytettyä nuotio. Jaalamiehet olivat saaneet mukaansa jotain syötävää ja viinaa, joita nautittiin. Ja melko pian luodolle tuli kolme kalastajavenettä, joiden kyydissä Schadowin toverit pääsivät pois. Mutta kalastajaveneisiin ei saanut vaunuja, joten Schadowin piti jäädä odottamaan. Jaalamiehet jäivät seurakseen, mutta he hävisivät Schadowin nukkuessa.

Kymmenen maissa aamulla tuli alus, johon vaunut saatiin mukaan ja illalla yhdeltätoista mies oli vihdoin Turussa. On kai jäänyt yöksi eikä lähtenyt pimeydessä tien päälle?

Myöhään llalla Schadow tuli myös Kymijoelle. Rajan ylitettyään, Okkosen sanoin
Siellä oli ryssiä komennuskunta linnoitustöissä; vanha korpraali oli majapaikan pitäjänä. Saapuen myöhään illalla, vilusta ja nälästä jäykistyneenä, osasi matkalla oleva kuvanveistäjä aito preussilaiseen, lyhyeen ja nopeaan tapaan hankkia itselleen ruokaa ja yökortteerin. Hän astui korpraali majoittajjin eteen sanoen yksinkertaisesti saksaksi nimet: Tottleben, Tschernytschew, Kalmin, mihin venäläinen vastasi yhtä lyhyesti: Belling, Zieten, Fridericus Rex, paimen kohta hänen eteensä teetä ja syötävää ja luovuttaen hänelle vuoteensakin, »ainoan tässä seudussa», kuten Schadow arvelee.
Passi tarkistettiin vasta Haminassa, joka oli varsinainen rajalinnoitus. Tiet eteenpäin olivat vetiset ja liejuiset. Viipuriakaan Schadow ei matkakirjeissään ole ilmeisesti maininnut vaan valittanut yöpymisistä "savutuvissa talonpoikain ja karjan seurassa." Pietariin mies pääsi 23. syyskuuta.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Jalkapuussa istunut Liisa

Liisan päivänä Liisasta, joka syntyi 21.10.1691 Vetelissä Johan Virkkalan tyttäreksi. Hän meni Antti Virkkalan sotilaana olleen Johan Perssonin kanssa naimisiin 21.2.1714. Liekö tämä kaatunut jo suuren Pohjan sodan aikana? Avioliitossa syntyi ainakin vuonna 1718 tytär Karin, joka Svartlock-sukunimellä vihittiin 12.10.1740 Erkki Ollinpoika Ahon kanssa (RK 1737-42 s. 104).


Tätä ennen Liisa oli Johan Svartlockin leskenä mennyt 12.4.1732 naimisiin Hannu Erkinpoika Puusaaren kanssa. He asuivat Puusaressa vuoteen 1740 ja muuttivat sitten Liisan vävyn taloon Aholle (RK 1738-1742 s. 82). Kirjoitussarjassa Vetelin pitäjästä vanhan ajan muistoja kerrottiin Liisan ja Hannun loppuelämästä Vaasan sanomissa 31.3.1879 seuraavaa
He riitaantuivat v. 1742 ja siitä pitäin ei Liisa enää tahtonut elää yhdessä miehensä kanssa, vaan puolusti itseänsä [kirkon] neuvoskunnassa Paavalin sanoilla että "Se on oikea leski, joka on yksinänsä". Turhaan selitettiin että Paavali noilla sanoilla kehoittaa leskiä turvaantumaan Jumalaan, eikä ihmisiin. Ei Turun konsistorionkaan päätös asiassa auttanut. Liisa väitti että hän leskenä tekisi kuolettavan synnin jos rupeisi miehensä kanssa yhdessä elämään. Nyt koitettiin häntä luovuttaa tuumistaan useilla raamatun lauseilla: 1 Kor. 7 l. 39 v., 3 ja 8:s v. sekä 1 Tim. 4 l. 1 ja 3 v., uhkaamalla rangaistusta avioliiton rikkojana. 
Kun myöskin oli saatu tietää että hän piti sukkaa nurin vasemmassa jalassaan, eikä hän sitä kieltänytkään, lähetti neuvoskunta hänen ulos sukkaa vaihettamaan Juha Virkalan ja Matti Kattilakosken läsnäollessa. Sitten häntä varoitettiin taikauskosta Ilmestyskirjan 21 l. 8:nen värssyn johdosta ja lykättiin laillisesti tutkittavaksi mistä hän oli sen konstin oppinut ja mitä hän sillä tarkoitti. 
Oikeudessa hän lupasi elää sovussa ja rakkaudessa miehensä kanssa, mutta unohti kohta lupauksensa. Samallaisella lupauksella pääsi hän jalkapuusta, johon kirkkoherra hänet tuomitsi. Mies vaan aina valitti neuvoskunnalle että Liisa ei pidä lupaustansa kotiin tultua. 
Nyt hän tuomittiin istumaan sunnuntain jalkapuussa, mutta häntä ei löytty sunnuntain tullessa. Neuvoskunta taas haastoi Liisan luoksensa, uhkasi jalkapuulla tulevaksi pyhäksi, jos ei suostunut mieheensä. Liisa lupasi, mutta oli taas kotona entisellään. 
Nyt istui hän pyhän jalkapuussa, mutta kun hän sittenkin vakuutti ettei hän koskaan aio suostua mieheensä, niin sulki kirkkoherra hänen v. 1747 pyhästä ehtoollisesta. Sittemmin ei asiasta mitään kuulunut.
Rippikirjassa 1743-1748 s. 62 Liisa on anoppina Ahossa ja aviomiehensä on kaukana alapuolella olevalla rivillä. Liisa haudattiin 9.12.1750. Hannu kuoli 92-vuotiaana Ahossa vuonna 1764 (RK 1755-1764 s. 70).

Kuva Carl Larssonin kuvitusta kirjaan Fältskärns berättelser.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Käytin taas Finnaa

Lähtökohtaisesti on hieno ja ihana asia, kun sunnuntaiaamuna tekee seuraavalle päivälle kirjastoon työlistaa ja huomaa Finnasta, että kaivattu kirja onkin digitoitu ja oitis tarkastettavissa.

Mutta. Oli silkkaa sattumaa (tai minulle näkymättömän ja tuntemattoman algoritmin tulosta), että hakutuloksieni päällimmäisenä oli tietue Kansallisarkiston Erkki-tietokannasta ja avasin sen eteenpäin jatkamisen sijaan.
Miksi ja missä vaiheessa tietueeseen oli liitetty linkki digitoituun julkaisuun on käyttäjänäkökulmasta mysteeri. Digitoitu kappale on Kansalliskirjaston hallinnoimassa Doria-julkaisuarkistossa SKS:n osion alla Suomen Historiallisen Seuran julkaisuissa. En enää muista minkä tahon/tahojen toimesta niitä melko äskettäin digitoitiin, mutta Kansallisarkistolla tuskin oli osuutta asiaan.

Finnalle ominaiseen tapaan yhdestä ja samasta kirjasta on useita erillisiä tietueita, joihin löytyy linkkejä esimerkiksi oikeasta alakulmasta. Jos olisin turkulainen ja olisin rajannut hakuni paikallisen yliopiston kirjaston tietokantaan, digitoidun version olemassaolo olisi todennäköisesti jäänyt havaitsematta. Eduskunnan kirjastolla puolestaan on melkein - mutta ei ihan - samanlainen linkki kuin Kansallisarkiston kirjastolla.
Hieman yllättävästi Kansalliskirjaston fyysisistä kirjoista kertovassa tietueessa ei ole digitoidusta versiosta jälkeäkään. Dorian rakennetta on siis tulkittava niin, että vastuussa on SKS, joka onkin luonut digitoimalleen versiolle ikioman tietueen.
SKS:n kirjastossa oleva fyysinen kappale on Helka-tietueessa, jossa EI näy linkkiä digitoituun versioon, jos URL:n alku on finlit.finna.fi eli ollaan SKS:n omassa Finnassa. Kun alkuun vaihtaa www:n, niin linkki ilmaantuu! Ja jos aluksi vaihtaa helka:n, linkki häviää!

En väitä ymmärtäväni käyttöliittymäsuunnittelusta mitään, mutta ihan on kuin olisin joskus kuullut, että käyttäjät arvostavat johdonmukaisuutta. Minä ainakin arvostan.

Jätetään kotitehtäväksi kokeilla, kuinka helppoa olisi havaita digitoidun kappaleen olemassaolo lähtemällä haussa liikkeelle siitä, että Salokankaan väitöskirja on sarjan Historiallisia tutkimuksia osa 116.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Viikon piispat: Bero ja Ragwald

Tuomasta seuranneet niin sanotut kansleripiispat eivät näytä innoittaneen historiallisen fiktion kirjoittajia. Eikä Paavali Juusteenkaan kahdesta ensimmäisestä pitkällisesti kirjoita
Herra Bero, syntyään länsigöötalainen, kuningas Eerik II:n [oik. IX:n] kansleri ja sukulainen. Hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Herra Ragvald, syntyjään itägöötalainen, aikaisemmin herttua Birgerin, jaarliksi kutsutun kansleri. Hänen toimestaan alettiin kantaa ruokalisää. Hän kuoli Herran vuonna 1266 ja hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Beron sinetti vuodelta 1253
R. Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia
Sekä Beron että Ragvalduksen väitetään olleen kanslereita Ruotsin vallan huipun läheisyydessä, mutta todennäköisesti roolinsa on ollut lähempänä hovikappalaisen ja sihteerin yhdistelmää. Vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä Bero ja Ragvald valittiin piispoiksi Ruotsin maallisen vallan eikä hiippakunnan papiston toimesta. Edelleen muodostumassa olevaa maallista valtaa on varmasti miellyttänyt se, että molemmat kunnostuivat varojen keruussa. Bero järjesti hiippakunnassa kirkollisen verotuksen ja Ragvald liitti siihen kymmentyksiä täydentävän, papille maksettavan ruokalisän.

Verotettavia oli entistä enemmän, sillä tähän aikaan liittyy nyky-ymmärryksen mukaan muuttoliike Ruotsista Suomen rannikoille. Kehitysten samanaikaisuushan näkyy siinäkin, että ruokalisän veroparselin eroa on käytetty kylien ajoitukseen (suomalainen ja ruotsalainen oikeus).

Vielä vuonna 1248 piispanistuin oli eronneen Tuomaksen jäljiltä tyhjä, mutta Bero lienee nimitetty pian tämän jälkeen. Hänen aikanaan yhteys Ruotsiin tiivistyi merkittävästi. Mutta asiakirjalähteet kertovat hänestä varmasti vain kerran. Helmikuussa 1253 hän vahvisti maavaihdon Birger jaarlin ja Varnhemin luostarin välillä yhdessä neljän muun piispan kanssa Valbyssä, joka lienee sijainnut jossain Nyköpingin lähistöllä.

Piispankronikassa Beron hautapaikaksi ilmoitetulla Räntämäen kirkolla tarkoitetaan tuomiokirkkoa Koroisten niemellä. Samalla paikalla hän oli hoitanut virkaansa noin kymmenen vuotta

Beron kuolinvuosi oli todennäköisesti 1258 eli hän lienee ehtinyt kuulla novgorodilaisten 1256-57 tekemästä sotaretkestä Hämeeseen. Ties vaikka ryntäsi Tuomaksen tapaan tappelemaan vastaan ja kuoli tantereella? Jos kuolinvuosi pitää paikkansa on paavin helmikuussa 1259 päiväämä kirje tarkoitettu seuraajalleen, jota ei kirjeessä nimetä. Palola kutsuu kirjettä suomen vanhimmaksi anekirjeeksi ja epäilee sen tulojen tarkoitetun Koroisten kohennukseen.

Beroa seurannut Ragvaldus esiintyy asiakirjoissa ensimmäistä kertaa Suomen piispana, kun hän heinäkuussa 1261 todisti muiden piispojen ja aatelin kanssa Birger jaarlin Hampurin kauppiaille antamat oikeudet, jotka vastasivat jo aiemmin Lyypekin kauppiaiden saamia. Joitakin virkavuosia kertyi vielä tämän jälkeen.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero, Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Sten Engström: Björn. Svenskt biografiskt lexikon
Anders Winroth: Ragvald. Svenskt biografiskt lexikon Wikipedia: Bero, Ragvald I
DF #103, #118 #123

lauantai 16. marraskuuta 2019

Täydennysosia


1) Sastamalan seudun museo kertoi FB:ssä marraskuun lopulla avautuvasta pienoisnäyttelystä Makeeta! Karamellipaperit kertovat. Taannoisessa karamellipaperihutkimuksessa ei tullut vastaan esimerkkinsä, josta kerrottiin, että
Kuvassa kysymysmerkit viittaavat Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan äänestystulokseen. Vaaleissa tehtiin myös maailmanhistoriaa: Suomesta tuli ensimmäinen maa, jossa naisia valittiin kansanedustuslaitokseen. Litografia on Akseli Gallen-Kallelan käsialaa.
2) Tupakkarulla-hypoteesiini tuli kansanrunoutta oikeasti tuntevalta tutkijalta kommentti
3) Pyykkipojista kirjoittaessani melkein muistin Pentti Virrankosken kotikäsityötutkimuksen. Mutta en ihan, joten täydennyksenä kirjasta Käsitöistä leivän lisää : Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944
Pyykkipoikien tekeminen oli luultavasti vasta I800-luvun lopulla syntynyt vähäinen kotiteollisuudenhaara, josta on joitakin tietoja Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta, tunnusomaisesti muutenkin vireistä käsityöpitäjistä. Niinpä Satakunnan kotiteollisuusnäyttelyssä oli 1911 Kiikassa tehtyjä »pyykkipihtejä», ja Kankaanpäässä tehtiin Venesjärven kylän Viljasen talossa maailmansotien välisenä aikana pyykkipoikia, joita vietiin myytäväksi ainakin Porin markkinoille ja Reposaareen
Ja "Pohjanmaalla tehtiin Maalahdella kahden puolen vuotta 1900 pyykkipoikia, joita vietiin Vaasaan myytäväksi." Ja " Teuvalta vastattiin vuoden 1903 kotiteollisuuskyselyyn oma-aloitteisesti, että pyykkipoikain tekijöitä oli kaksi miestä." Viimeistään vuonna 1904 pyykkipoikia tehtiin koneellisesti Vähässäkyrössä.

4) Kesän lopulla esittelemäni kultaa huuhtonut apteekkari Carl August Ekman ei ole päässyt Wikipedian luetteloon Lapin kullankaivajista. Pitäisi kai askarrella mukaan.

5) Vuosi sitten haravoin tietoa naisakatemiasta, joka vuonna 1873 tarjosi oppia. August Schauman ketoi muistelmissaan Kuuden vuosikymmenen ajoilta vielä varhaisemmasta luentosarjasta, johon naisetikin olivat tervetulleita:
Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina.;
Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

perjantai 15. marraskuuta 2019

"Perillisistä mahdoton saada mitään tietoa"

Yksi erikoisimmista ja mahdollisesti hyödyllisimmistä sanomalehtiosumista Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä on sukututkijalle kuulutus, johon sisältyy valmis sukuselvitys. Esimerkki lehdestä 31.7.1909, jossa Henrika Ylénin (o.s. Wilkman) testamentista hyötyvä taho oli tuonut oikeuteen saamansa sukuselvityksen todistaakseen, ettei lakisääteisiä perijöitä tunnettu. (Aviomiehensä Israel Henrikinpoika Ylén (s. 30.6.1830 Hattula) oli kuollut aiemmin.)

Henrikan isän suhteen on siis luovutettu. Äidin vanhemmat ja sisarukset on saatu kokoon:
Kirkkoherran saatekirje oli osa todistusaineistoa
Henrikan eno Johannes jäi siis arvoitukseksi ja niin käy Helsinkiin muuttaneelle serkulleenkin.

Miksiköhän oikeudessa ei esitetty mitään tietoa Hämeen Koskelle muuttaneesta Ulrikasta?

Nykyaikaiella teknologialla eli FamilySearchin rippikirjaindeksointien kautta tai suoremmin HisKillä Kaartin seurakunnasta löytyy 35 vuotiaana 30.3.1834 naimattomana kuollut Johan Tingvall. Ikä ei aivan stemmaa Kärkölästä hävinneeseen, mutta tuntuu samalta mieheltä. Jos siviilisääty on kirjattu oikein tarkk'ampuja Johan Tingvall, joka on vienyt Viipurin maasrk:ssa kasteelle vaimonsa Agneta Sorjoisen 20.4.1828 synnyttämän pojan, on toinen mies. Tingvall vaikuttaa sotilasnimeltä.

torstai 14. marraskuuta 2019

Vinka löi kurikalla päähän

Sanan-lennättimestä 2.7.1858 kuvaus häkämyrkytyksestä:
Muutama päivä sitte istui eräs herra kirjoitus-pöytänsä ääressä, kun renki lähestyi häntä hämmästyksissä ja sanoi: "halkko-pilppoja tuvassa kuolee:" Herra kapsahti ylös, juoksi tupaan ja näkiki puu-ukon lattialla uunin ääressä selällään. Ukko oli kuin kuollut, vaan jäsenet ei vielä jäykkiä. Herra kyselti rengiltä miten hän sairastui. "Eihän muuta," vastasi renki, "sekun istualtaan rötkähti lattialle." Kun luultiin ukon jollakulla lavalla pyörtyneen, pani herra rengin avulla lunta ukon päähän ja niskaan. Tuosta ukko viimein niin virkistyi, että pääsi istualleen, mutta mieli oli päästä ja voima jaloista. Kun häneltä kysyttiin, jutteli hän loruja ja oli kuin horiseva. Vuode laitettiin nyt lattialle ja siihen vedettiin ukko makaamaan. Herra, saadaksensa huonetta vihemmaksi avasi uunin juskan ja alkoi männä pois, mutta renki, kun luuli ukon sinä yönnä kuolevan, pelkäsi eikä tohtinut jäädä ukon kanssa yksinään. Herralta pakoletta jäi hän kuitenki ukkoa katsomaan ja herra mäni suojinsa. 
Neljän tunnin kuluttua, nousi herra yöllä ylös ja mäni sairasta vierastansa katselemaan. Pihalle tultua, näki hän tuvan ikkunassa vielä valkian ja kun tupa-suoja oli kartanon ylä-kerrassa, alkoi hän rappusia sinne kulkea. Pimeissä rappusissa tapasi hän miehen ja kysäsi, kuka hän on. "Minä", vastattiin. — "Kuka sinä?" — "Minä, puu-ukkohan, tässä pyrkisin pihalle," vastasi vieras ja kapueli pyörryksissä ihan väärää suuntaa kohti. Herra auttoi hänet ulos, hauteli häntä sitte lumella, ja johdatti hänet taas tupaan, jossa renki rauhallisena maata rötkytti. Nähden ukon jo näin virkistyneenä, läksi herraki makaamaan ja seuraavana aamuna kun herra herättyänsä mäni pihalle, tapasi hän jo ukon puita pilkkoamassa. Ukko jutteli nyt: "kun eillen, pakkaisesta jähmettyneenä, tulin tupaan, otin minä uunin ala-pellit auki ja istahdin uunin suulle lämmitteleimään, eikä tietänyt ennenkuin vinka löy minua kuin kurikalla päähän, ja minä kaaduin enkä sitte ole itsestäni tiennyt, ennenkuin yöllä teidät pihalla tapasin." 
Olkoon tämä varoitukseksi juteltu niille, jotka vingan kanssa leikitteleevät; sillä varmaanki olisi tämä ukko vinkaan kuollut, jos ei herra olisi avuksi ehtinä ja avannut unin juskan selälleen.
Mutta kuvauksen perusteella sen paremmin herra kuin renkikään ei tunnistanut häkämyrkytystä eikä varsinaisesti siis toiminut sen mukaan.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Majalakki?

Sanomalehdessä Kokkola raportoitiin 19.1.1909 Vetelin Räyringissä pidettyä osuustoiminnallista tilaisuutta, jossa Tuomas Pohjasalo kertoi
niistä ajoista jolloin kaupungin porvari maalaiselta osti tämän myytäväksi tuomat tervat, talit, voit ja muut maalaistavarat useimmasti niillä hinnoilla kuin kauppias halusi itse maksaa. Mutta rahassa sai maalainen aniharvoin hinnan tavaroistaan, sillä olihan tietysti kaupunkitavaraa kotia vietävä joka tavallisesti ostettiin siltä kauppiaalta jolle maalta tuotu kuorma oli tyhjennetty. 
Tapana oli myöskin että kauppias kaupat lopullisesti tehtyä kutsui maalaisisännän puotikamariin jossa tarjottiin konjakkiryypyt kaupan harjaisiksi, annettiinpa vielä kotiatuomisiakin niinsanotussa "majalakissa". Siihen oli tavallisimmasti pantu yhtä toista pientä rihkamaa kuten halpoja huiveja, piippuja, lasten leluja, lakristipötkyjä ja sen semmoista. Ja kotia hyvillä mielin ajaessaan tuumiskeli maalainen että se kauppias on sentään miesten paraita. Ja samoin siunaili kotiväki kaupunkituliaiset saatuaan kauppamiehen runsasta anteliaisuutta. "Mieliin tuskin koskaan juolahti", lausuu puhuja, "mitä nämä majalakit todellisuudessa maksavat." Jos olisi osattu arvatakaan kuinka kalliiksi ne tulivat niin toisilla silmillä olisi tätä porvarin anteliaisuutta katseltu.
Majalakki on alkunsakin puolesta yhteydessä majamiehisyyteen eli tapaan käydä saman kauppiaan luona. Vahvistusta siihen, että kyseessä tosiaan oli lakki, ja tietoa ajoituksesta antaa Suomettaressa 9.3.1860 julkaistu M. T-e:n selostus.
Se on melkeen aina ollut ja kukaties vastakin tullee olemaan tavallista, että enin osa maamme sisustassa asuvaista noutavat suolansa Pohjanlahden rantakaupungeista. Ennen aikaan oli tämä matka tavallisesti tehtävä, jos suinkin mahdollista oli. ennen ”Joulun jaloa juhlaa” niin että suolat ja muut taipeet sekä ”kaupunnin tuliaiset” muka siksi kotiin kerkesivät. Etenki oli se keltahiihnainen kaupunnin ”majalakki” joulujuhlaksi saatava; se sitte aina oli talonhaltialla eli isännällä juhlan kunniaksi päässä, kotosalla, naapuriensa ja tuttaviensa seurassa ollessa.
Päivälehdessä 31.3.1890 julkaistussa vuoteen 1826 ja Kokkolaan sijoitetussa kuvauksessa Savolaisia suolaretkellä ei mainita majalakkia, mutta molemminpuolinen lahjakulttuuri, jossa tuliaiset laitetaan lakkiin.
Useammalla oli myotäväksi mukana talia, humaloita, hampunsiemeniä y. m. Olipa pussien pohjalla vielä "majakaakkujakin", jotka annettiin kauppiaalle tulijaisiksi. [...]
Lähtiessä kauppias jakeli miehille paljon hyvää kaikenmoista: myssyvaatteita naisille kotiin, piikiveä. renikoita, saippuata, kenkäneuloja, lakritsia, savipiippuja. pirunpihkaa, kanwerttiä ja mehukasta "pötkytupakkaa" haukattavaksi — kaikki miesten lakkiin suloisessa sekamyllyssä.
Kuva: Honoré Daumier: "Aureriez vous de l'huile de Cotterêts!..." Brooklyn museum, Wikimedia

tiistai 12. marraskuuta 2019

Selma Borg siirtolaislähteissä

Paljolti unohdettu Kokkolasta Amerikkaan lähtenyt ja kirjoja kääntänyt Selma Borg on saanut verkkonoston Juha Vuorelan blogissa vuonna 2009 ja Nuppu Koiviston perusteellisessa artikkelissa vuonna 2016. Molempien mukaan Borg muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1864 ja tämän vahvistaa matkustajalista New Yorkin satamassa.

Mitä kertovat digitoidut siirtolaislehdet? Puhuikohan Suomesta lähtenyt Selma Borg otsikolla Societen Chigacon skandinaavisessa metodistikirkossa 17.6.1866 (Hemlandet det gamla och det nya 12.6.1866)? Sanomalehdessä Gamla och nya hemlandet mainitaan 30.7.1872, että Selma Borg on asunut viimeiset seitsemän vuotta New Yorkissa. (Tälle en löytänyt vahvistusta vuoden 1870 osoitekalenterista.) Jutun varsinainen aihe on hänen yhdessä Maria A. Brownin kanssa kääntämänsä osa Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Pari oli tähän mennessä kääntänyt englanniksi myös Marie Sophie Schwartzin ja August Blanchen romaaneja. Koiviston mukaan "yhteistyö päättyi viimeistään keväällä 1875 dramaattiseen välirikkoon".


Ehkä tämän takia Selma Borg haki yllänäkyvän tunnistekuvauksen sisältämän passin toukokuun alussa Philadelphiassa ja lähti kesäksi Suomeen. Samalla laivalla ollut Mary H. Wills kirjoittaa seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassaan A summer in Europe.
The most notable woman we have aboard is Miss Selma Borg, well known as the translator of Swedish and Finnish novels. She goes for the summer to her home in Finland. We find her a talented, warm-hearted woman, full of enthusiasm in regard to America and her institutions, yet always mindful of her people and her native land. [...] Miss Borg is a strong, vigorous thinker, a woman of large heart and intellect. She is an ardent reformer and searcher after the truth.[...] But she expresses her determination to spend the remainder of her days in the land of her adoption. Her lines have fallen in pleasant places, for she has made friends with the Quakers of Philadelphia.
Vuoden 1880 väestönlaskennassa Selma Borg asuu Bostonissa ja on ilmoittanut ammatikseen "Historical lecturer". Varmaankin sieltä käsin hän kävi vielä kerran Europassa, ottaen passin toukokuun alussa ja palaten Bostoniin 4.9.1882. Kolme vuotta myöhemmin aiempi kääntäjäkollegansa oli Tukholmassa ja kirjoitti Topeliukselle
...in an instant I felt that the hour had come for me to proclaim the whole truth about this Selma Borg, the evil genius of my life! That same night I wrote to Björnson that Selma Borg was not a woman, but a foul creature of mixed sex, neither man nor woman, a hermaphrodite. My mother wrote to him at the same time and gave him some facts with regard to her physical malformation and male passions, which would leave no doubt on his mind. Our next step was to write to the authorities in New York and order Selma Borg’s arrest as a dangerous character. We also wrote to Dr. Gustaf Borg, commanding him to take his sister home to Finland and keep her there; and to several prominent physicians in Boston and New York, advising them to have her subjected to an immediate medical examination, which would prove everything. I have written these facts to several of my Swedish friends and to some editors.
Vuoden 1900 väestönlaskennasta en Selma Borgia löytänyt. Koiviston mukaan hän tutustui vuosisadan vaihteessa Sarah Hilliin, jonka taloudessa Borg on väestönlaskennassa 1910  ja 1915 New Jerseyn Camdenissä ja 1920 Atlantic Cityssä. Koivisto toteaa, että "Ilmeisesti Borg kuoli New Jerseyssä 1920-luvun alussa." Sukupuun mukaan kuolinpäivä oli 27.10.1921. Tämän vahvistaa epätarkasti New Jerseyn kuolintodistusten hakemisto. Jonka avulla olisi luonnollisesti löydettävissä varsinainen kuolintodistus.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Amerikkalainen Suomen ystävä

White vuonna 1885. Wikimedia
Tätä kirjoittaessani amerikkalaisen Andrew Dickson Whiten suomenkielisellä Wikipedia-sivulla ei ole sanaakaan oleskelustaan Suomessa ja Helsingissä. Tekstistä käy kyllä selväksi, että "Vuosina 1854–1855 hän toimi kuuden kuukauden ajan attaseana Yhdysvaltain lähetystössä Pietarissa". Tästä ajanjaksosta jäi Whiten mieleen, omaelämänkertansa mukaan, tykkiveneillä palvelleet suomalaiset. "There was a sturdiness, heartiness, and loyalty about them which could not fail to elicit good-will."

Vuosikymmeniä myöhemmin, jäätyään eläkkeelle Cornellin yliopistosta, White nimitettiin erikoislähettilääksi Venäjälle kesällä 1892 (SWL 22.7.1892). Vuoden 1893 alussa White noteerattiin suomenkielisissä sanomalehdissä Pietarista lähetetyssä uutisessa:
"Myöskin amerikalainen ministeri täällä M:r White harrastaa erittäin lämpimästi Suomen hädänalaisten asukasten auttamista. Hän aikoo asianomaisten virastojen kautta Amerikassa julkaista kehoituksen kaikille siellä asuville pohjoismaalaisille. Sama ministeri aikoo myöskin kohdakkoin kutsua kokoon kokouksen, jossa tulee neuvoteltavaksi mitä Pietarissa olisi asian hyväksi tehtävä. Käytettävänään on hänellä 40,000 rupl., ja tahtoo hän kernaasti aluksi antaa siitä neljännen osan Suomen nälänhätäisten hyväksi." (US 10.2.1893)
Kesällä 1893 White oli vaimoineen Helsingissä, jossa syntyi tyttärensä heinäkuun alussa. Ilmiselvästi Suomi-ihastus jatkui.
During the hot weather of the first summer my family were at the Finnish capital, Helsingfors, at the point where the Gulf of Finland opens into the Baltic. The whole people deeply interested me. Here was one of the most important universities of Europe, a noble public library, beautiful buildings, and throughout the whole town an atmosphere of cleanliness and civilization far superior to that which one finds in any Russian city. Having been added to Russia by Alexander I under his most solemn pledges that it should retain its own constitutional government, it had done so up to the time of my stay; and the results were evident throughout the entire grand duchy. While in Russia there had been from time immemorial a debased currency, the currency of Finland was as good as gold; while in Russia all public matters bore the marks of arbitrary repression, in Finland one could see the results of enlightened discussion; while in Russia the peasant is but little, if any, above Asiatic barbarism, the Finnish peasant—simple, genuine—is clearly far better developed both morally and religiously.
Ainakin kesällä 1893 White oli Suomessa, sillä tyttärensä syntyi Helsingissä heinäkuun alussa. Seuraavan kesän "erinomaisempina kesävieraina Suomessa" mainitiin White, joka oli tuolloin vuokrannut huvilan Terijoelta (SWL 11.6.1894). Whiten kausi Venäjällä päättyi samana vuonna.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Viikon piispa: Tuomas

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.
Näin kuvitteli Santeri Ivalo Tuomas-piispan vuonna 1901 julkaistussa tekstissään. Tuomas-piispan aikaan oli jo pari vuotta aiemmin sijoittanut historiallisen kertomuksen Evald Ferdinand Jahnsson. Miksi? Juustenin piispainkronikka ei luonut miehestä erityisen mielenkiintoista kuvaa:
"Herra Tuomas, syntyjään englantilainen, aikaisemmin Upsalan kanunki. Hän kuului saarnaajaveljien sääntökuntaan. Hän kuoli Herran vuonna 1248 Gotlannin Visbyssä, jonne hän oli paennut venäläisten ja kuurilaisten raivoa."
Selitys löytyy sortovuosien poliittisen tilanteen lisäksi siitä, että Tuomaksesta on muitakin lähteitä ja ajasta enemmän tietoa.

Uppsalan tuomiokapitulin muodostivat 1200-luvun alussa englantilaiset benediktiinimunkit eli Juustenilla oli väärä tieto sääntökunnasta. Tuomas sai Uppsalan arkkihiippakunnan alle sijoitetun piispanvirkansa ilmeisesti 1210-luvun lopulla. Vuonna 1229 asemansa oli Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa niin vahva, että kannatti pyytää paavilta lupa ottaa kirkon omaisuudeksi entiset uhripaikat. Samalla hän sai luvan siirtää piispanistuimen, joka näin päätyi Koroisiin. Jahnssonin näkemyksenä:
Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.
Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.
Myöhempi näkemys kalparitareista.
Münchener Bilderbogen Nr. 733
Wikimedia
Ruotsin hallinnollinen järjestäytyminen oli alkutekijöissään, joten Tuomaksella oli myös maallista valta. Suoraan paavilta hän oli vuonna 1221 saanut valtuudet valvoa ja määrätä kaupankäyntiä Suomessa.

Aika oli levotonta ja talvella 1226-1227 miehet Novgorodista tekivät hävitysretken Hämeeseen. Koska suomalaisista ei ollut venäläisille tarpeeksi vastusta, paavi määräsi vuonna 1232 kalparitarit Virosta puolustustoimiin. Joko ritarien toiminnan, kirkollisten rasitusten tai silkan muutosvastarinnan vuoksi hämäläiset kapinoivat vuosina 1236-1237. Tässä tilanteessa Uppsalan arkkipiispa sai paavilta ristiretkibullan.

Perinteisesti on kerrottu, että itse Birger jaarli lähti johtamaan 1230-luvun lopulla Hämeeseen lähtenyttä joukkoa. Ivalon versiossa Tuomas-piispa ei kapinasta kuultuaan jäänyt odottamaan sen paremmin bullaa kuin toista johtajaakaan.
Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.
Hämäläiset saatiin kuriin ja järjestykseen. Niin hyvään järjestykseen, että heitä otettiin lisävoimiksi Nevalle vuonna 1240 tehtyyn sotaretkeen, johon bulla ehkä enemmänkin liittyi. Ristiretkeksikin kutsuttu hanke päättyi ruotsalaisten ja katolisen kirkon tappioon.
Nikolai Roerichin näkemys Aleksander Nevskin voitosta. Wikimedia
Venäläisessä historiankirjoituksessa Nevan taistelusta on tehty isompi kuin se todennäköisesti oli. Tuomas-piispan osallistumisesta taisteluun ei ole varmuutta, mutta Ivalon tapaan Kustavi Grotenfelt ei arastellut antaa kunniaa koko retken ideasta, puhumattakaan sen johtamisesta, Tuomakselle. Mutta joutui raportoimaan ikävän päätöksen.
Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.
Sivu Tuomaksen kirjastoon
kuuluneesta kirjasta,
jonka hän testamenttasi
Sigtunan dominikaaniluostarille.
Uppsalan yliopiston kirjasto /
Codices Fennici
CC-BY
Oliko tämä sotaretki se "venäläisten raivo", joka piispainkronikassa selitti Tuomaksen eron virastaan? Vuoden 1244 paikkeilla kirjoittamassaan erokirjeessä Tuomas itse perusteli eroaan sillä, että hän oli aiheuttanut jonkun kuoleman ja väärentänyt paavin kirjeen. Väärennys ei liittynyt sotaretkeen, kuten Ivalon tarinassa, vaan tilalahjoitukseen. Kyösti Wilkuna kuvittelee erotunnelman näin:
Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti. 
"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."
Paavi hyväksyi eronpyynnön 21.2.1245 ja Tuomas muutti Gotlantiin Visbyn dominikaaniluostariin, jossa eli kolme kuolemaansa edeltänyttä vuotta.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Thomas. Kansallisbiografia
Wikipedia: Tuomas, Nevan taistelu
Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I. Toimittanut Juhani Aho
Kyösti Wilkuna: Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V
(Theodor Schalinin piirustus Tuomas piispa kastaa hämäläisiä. Kyläkirjaston kuvalehti 12/1913)

lauantai 9. marraskuuta 2019

Lokakuusta marraskuuhun

21.10.
23.10.
24.10.
  • Ehkä pääseminen @HITU2019 onkin vaikeampaa kun oletin. Paikallinen reittiopas nimittäin neuvoo minusta käsittämättömän 80 metrin kierron bussipysäkille. [Vähemmän yllättävästi törmäsin Oulun keskustassa kahteen muuhun yliopistolle menijään ja parviälyllä pääsimme perille. Tapahtuma tietenkin raportoitu blogissa,]
  • Onko ihan pakko potkia edessään olevaa tuolia? Vaikka olen istunut kaksi tuntia perseeni ei ole niin puutunut, etten huomaisi jokaista jalan kosketusta tuolini jalkoihin. [Kaikki ei kuitenkaan päädy blogiteksteihin.]
26.10.
  • Tekijänoikeuksien tila ei ollut kehuttava vuonna 1893

27.10.
28.10.
31.10.
  • Kun sääntöorientoitunut henkilö tajuaa puoli 12 yöllä, että häntä on syytetty antamattomien ohjeiden laiminlyönnistä, niin yöunet olisi voinut oitis unohtaa. Että se eilisestä positiivisuudesta ja itsevarmuudesta.
  • Google ei osaa kääntää Turun akateemista latinaa vuodelta 1805. "De ephemeridum popularium usu et cautionibus" mukamas "The support of the newspapers use caution". Osaisiko joku ihminen täällä paremmin? [Ei toistaiseksi.]
4.11.
5.11.
  • Täysin käsittämätön esitelmä, mutta ainakin tyyppi itse on ihan innoissaan. Valitettavasti tarkoittanee, että puhuu yli ajan. [Jotain olen minäkin oppinut. Yli ajan meni.]

perjantai 8. marraskuuta 2019

Heldig summitissa kuultua


Viime vuoden tapaan käytin eilisen päivän kuuntelemalla digitaalisen humanismin kuulumisia Heldig summitissa, jossa kullakin esityksellä oli käytettävissä 10 minuuttia. Poikkeuksena kutsutut puhujat, joista hollantilainen Marieke van Erp vahvisti tiistaista kertausläksyä opastamalla, että ei saa olettaa systeemin toimivan vaan pitää tarkistaa data. Hän puhui oikeasti monimutkaisemmista algoritmeistä, mutta sama pätee kyllä tietokantahakuihinkin. Kun vaan saisi pidettyä mielessä.

(Yksi van Erpin projekteista etsi Alankomaiden sanomalehdistä ruokareseptejä. Kalvon kuvitukseksi hän oli poiminut "suomalaisen reseptin", jossa oli pyöryköitä mausteisessa kastikkeessa. Sattumalta hain itse äskettäin digitoiduista kirjoista "suomalaisittain" valmstettujen ruokalajien ohjeita. Niin monissa oli mausteita, että Suomen ja Unkarin yhteys on taidettu kulinaarisessa maailmassa ymmärtää päin mäntyä.)

Muita käytännönläheisiä poimintoja. Van Erp oli maininnut haasteet henkilöiden tunnistamisesta fiktiotekstistä. Kielipankin Krister Linden jatkoi teemasta hieman myöhemmin. Hänen esimerkkihaasteenaan oli erotella Nokia yrityksenä, paikkakuntana, tuotteena, yleisnimenä ja vielä parissa muussakin merkityksessä. Kehitetty nimellisten entiteettien poimintatyökalu on testattavissa Kielipankin demo-sivulla. Siellä on näköjään muutakin. Suhtaudun sentimenttianalyysiin enemmän kuin skeptisesti eikä se, että tämän tekstin ensimmäinen virke on työkalun mukaan tunnelmaltaan "positiivinen", muuttanut mielipidettäni.

Tuula Pääkkönen selosti esityksessään Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen leiketoimintoa, mutta mainosti myös käynnissä olevaa käyttäjäkyselyä. Täytin sen jonain päivän tylsempänä hetkenä ja huomasin aineistoluettelossa kortistot. Totta tosiaan, ovat ilmaantuneet jossain välissä tarjontaan ja sisältävät m.m. viime vuonna isoina pdf:inä selaamani käsikirjoituskokoelman kortit.

Kansallisarkiston miesten Transkribus-esityksessä ei ollut mitään uutta. Paitsi, että ekaa kertaa annettiin 1800-luvun renovoitujen tuomiokirjojen (tilapäinen) hakuosoite tai ainakin ekaa kertaa sain sen ylös. Nimellä Hohenthal tuli osumia Keski-Pohjanmaalta, mutta hämmästyttävän vähän ja kaikki tylsiä sopimusten todistamisia. Sillä mukana oli vain ilmoitusasioita. Malliesimerkki siitä, että pitäisi tuntea aineisto paremmin, jotta voisi arvioida haun toimivuutta ja mahdollisia korjaustoimenpiteitä. (Ja jälleen yksi sivusto, joka ei täysin toimi vanhentuneella käyttöjärjestelmällä ja selaimella. Joulupukille pitäisi kai kirjoittaa toive.)

Sampojen sarjaan on tulossa Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkelit linkitettynä datana! Jee! Valmistumispäivää ei luvattu, joten vielä täytyy odottaa. Ja sitten ehkäpä peräti opetella SPARQL-kieli, että saa vihdoin "kaikkiin" kysymyksiin vastauksen. AkatemiaSampoa kehittävä Petri Leskinen paljasti, että suurin alenevista polvista (seitsemästä!) koostuva klusteri alkaa Josef Walleniuksesta, mutta minä olen kiinnostunut muidenkin sukulaissuhteiden muodostamista klimpeistä. Walleniuksellakin näyttää olevan poikien lisäksi kolme lankoa. Ovatko kaikki ylioppilaat, jotka ovat jollekin sukua, sukua kaikki keskenään? Vai jakaantuuko joukko useampaan isoon ryhmään sekä lukuisiin pienempiin tai linkittymättömiin?

Helsingin yliopiston COMHIS-ryhmä jatkaa edelleen kirjojen luettelotietojen kanssa, mutta Jani Marjanen ja Elaine Zosa esittelivät suomalaiselle sanomalehdelle tehtyä dynaamista aineentunnistusta. Eli oli testattu Uudesta Suomettaresta 1869-1917 aikaviipaloituna löytyneitä sanayhdistelmiä. Esimerkiksi poimittu säädyn katoaminen ja eduskunnan ilmestyminen vuonna 1906 ei ollut onnistunein, mutta ehkä isommalla datan määrällä löytyy oikeasti tähän mennessä esiinnostamattomia ja unohtuneita keskustelunaiheita. Ehdottomasti kannattaa yrittää.

torstai 7. marraskuuta 2019

Kehtolaulu, loitsuja ja luita

Viimeisen viikon kissanristiäisistä ei ole syntynyt blogitekstejä, mutta joko muistiinpanojen kasasta kertyisi...

1) Perjantaina lähdin Tarvaspäähän Kalevalaseuran kekrinpäivän seminaariin, mutta ahdas tila ärsytti niin, että kuuntelin vain Lotte Tarkan esityksen. Sen aihe oli Kalevan maailman synty, mutta minulle olennaista oli maininta, että synnytysloitsuissa puhutaan matkalaisista ja porteista. Eli käsitykseni siitä, että Tuu-tuu tupakkarulla kuvaa raskautta ja synnytystä sai vahvistusta. Ja joidenkin mielestä se on sopimaton tupakan mainitsemisen takia!

Mutta kun itsestäänselvemmältä tuntui, alkoi myös epäilyttää. Joten turvauduin parviälyyn.
Ja jään epävarmuuteen. Tosin ainakin yksi veti saman johtopäätöksen, josta hypoteesini joskus syntyi.
2) Loitsuilla jatkettiin tiistaina kun Stephen Mitchell sai Jarl Gallen -palkinnon. Palkinnonsaajan esitelmästä jäi mieleen mainintansa, että kristittynä hänen oli vaikea hahmottaa rukouksenomaisia tekstejä taioiksi. Kati Kallio kertoi omassa esityksessään hankkeesta, jossa kerätään yhdeksi kokonaisuudeksi 1600-luvun tuomiokirjoista löydetyt suomenkieliset taiat. Näistä on jo myöhempiin tallenteihin verrattuna huomattu, että oikeudessa esiintyneet ovat ilmeisen tarkoituksellisesti jättäneet vanhat myyttiset hahmot mainitsematta, mutta eivät ole ymmärtäneet vähentää katolisen ajan ilmaisuja.

3) Eilen kävelin Lauttasaaren kartanoon kuuntelemaan tuoretta luututkimusta. Heli Etu-Sihvola kertoi Euran Luistarin hampaista ja luista tehdyistä isotooppianalyyseistä. Tytti Juhola kertoi hammaskiven säilyttämistä mikroskooppisista jäänteistä, jotka kertovat ruuan lisäksi suuhun käsityötä tehdessä tai höyhentyynyllä nukkuessa päätyneestä aineksesta. Hän oli tutkinut Luistarista 32 hammaskivinäytettä.

Kristiina Mannermaa on mukana Äänisen Peurasaaren mesoliittisen kalmiston uudessa analyysissä. Kun luuesineitä oli analysoitu massaspektrometrillä, osa oli paljastunut ihmisluista tehdyiksi! Ja tuoreet ajoitukset supistivat kalmiston käyttöajan vain 100-200 vuoteen. DNA tuloksista saimme epävirallista etukäteistietoa, joka asetti kalmiston hyvin erikoiseen valoon... Eli mikähän siinä on sopivaa yleistettäväksi saman ajan Suomen kiviaikaan?

Lopuksi Visa Immonen esitti hienosti tarinan turkulaisesta pääkallosta, joka oli päätynyt Turun tuomiokirkon restaurointitöistä yksityisomistukseen. Immonen piti kiinnostavimpana juuri tarinallista puolta, mutta etiikka herätti vilkasta keskustelua ja anekdootteja jaettiin. Vielä 1950-luvulla saattoi Turussa saada omakseen pääkallon pyytämällä sellaisen kuopassaan ahertavalta arkeologilta!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Oletko koskaan joutunut tovereittesi kiusan alaiseksi?

Nimimerkki Lellikki kysyi Pääskysen lukijoilta "Oletko koskaan joutunut tovereittesi kiusan alaiseksi? Miltä se on tuntunut?" Vastauksista ei ollut pulaa, nämä julkaistiin numerossa 8/1920
  • Puolustin kerran koulussa erästä köyhää tyttöä, kun toiset ivasivat hänen huonoa pukuansa. Mutta silloin he alkoivat ivata minua ja sanoivat tyttöä minun morsiamekseni. Mutta mitä minä siitä välitin, sillä »ei haukku laukkua tee, ellei puulla päähän lyö».
  • Kerran olimme voimistelutunnilla luistelemassa. Isommat pojat eivät olleet ottaneet luistimia mukaan, vaan ottivat joukolla pienempiä kiinni ja kiusasivat heitä. Sanoin heitä raukoiksi, kun pienempiään kiusasivat. Siitäkös pojat päälleni. Ilkkuivat papiksi, laupeudensaarnaajaksi y. m. Itku meinasi tulla. 
  • Tovereitteni kiusan alaiseksi jouduin kerran koulussa. Minulla oli tavattoman pitkä tukka, johon toverini aina takaa päin tarttuivat, sanoen minua tytöksi. Tietysti se tuntui ikävältä. 
  • Olen usein joutunut toisten kiusattavaksi, silloin tahtoisin pois koko maailmasta. 
  • Kerran valmistavassa koulussa oli minulla kauhea, musta myssy. Toverini nimittivät sitä padaksi. Ei se hauskaa ollut. Minä vein sen kotiin ja piilotin kaapin viimeiselle hyllylle. 
  • Kyllähän sitä monta kertaa on niin sattunut, mutta kun ei sellaisista pikkuseikoista ota tietääkseenkään, niin — — lopettavat he pian. Eikö niin? 
  • Se oli hurjan hauskaa! He olivat jollain ihmeen metkulla urkkineet selville salanimeni ja toitottivat täyttä kurkkua runojani — aivankuin en olisi niitä ennen nähnyt enkä kuullut! Nauroin katketakseni ja pidin yhtä lystiä kuin kiusanhenkenikin. 
  • Kerran kysyi opettaja historiatunnilla: »Kuka oli Unkarin vapaussodan johtaja?» Minä vastasin empimättä: »Konsonantti». Välitunnilla nimittivät toverit minua »Konsonantiksi», ja tämä oli ikävää. 
  • Olen joskus joutunut heidän kiusoiteltavakseen, ja kyllä se on ollut minusta hyvin ikävää. Mutta kun en ole ollut siitä tietävinäni, niin hyvin se on mennyt. 
Arvatenkin kiusan aihetta olisi saatu muodin seuraamisesta tai seuraamatta jättämisestäkin. Kuva lehdestä Pariisin muodit (syys-talvi/1923).

tiistai 5. marraskuuta 2019

Kertausläksyjä tarkkaavaisuudesta tietokantahauissa

Menee vanhakin vipuun, vaikka on jankuttanut kymmeniä kertoja siitä, että missään tietokannassa ei ole kaikkea. Ja, että pitää ottaa selville, mitä tietokannassa on. Ja missä muodossa. Eikä pidä luottaa metatietojen laatuun. Ja niin edelleen.

Jos olisin kokemattomampi, laittaisin ekan keissin auktoriteettiuskon piikkiin, mutta kyllä kyse oli ihan normaalista huldahuolettomuudestani. Sain keväällä väitöskirjaproggista aloitellessani neuvon käydä kirjallisuushaun osana läpi Svensk historisk bibliografin. (Johon häpeäkseni en ollut aiemmin koskenut, ties mitä aarteita on jäänyt käyttämättä projekteissani.)

Neuvojan mukaan "kaikki on nyt tietokannassa", joten pienen hapuilun jälkeen kävin läpi kaikki relevanteilta näyttävät asiasanat. Kirjallisuusluetteloon kertyi rivejä, joten luulin kaiken olevan kunnossa. Näin jälkikäteen en osaa sanoa, olisiko julkaisuvuosien jakauma verrattuna tietokannan nimelliseen kattavuuteen voinut hälyttää ilmeisestä ongelmasta.

Sillä vanhoista painetuista bibilografioista oli kyllä viety rivit tietokantaan. (Wikipediakin tietää, että "SHBd kombinerar de tryckta volymerna och LIBRIS-posterna i en ny elektronisk söktjänst. Den nya databasen omfattar över 176 000 bibliografiska poster från åren 1771–2010.") Mutta niillä ei ollut mitään muuta metatietoa kuin linkki kyseiseen painettuun opukseen! Eli mikään vanhoista viitteistä ei tullut esiin, jos teki asiasanahakuja. Paitsi, jos sanahaku sattui osumaan otsikossa olevaan sanaan. Hupsista! (Vanhat julkaisut ovat selattavissa pdf:inä SHDb:n välilehdellä.)

Toinen tuore tapaus liittyy taannoiseen valitukseeni Finna-hausta.

Kun vihdoin sain kaiveltua esiin tarvitsemani HAik:n artikkelit, huomasin harmistuksekseni, etten saanut pdf:stä irti tekstiä kopioitavaksi muistiinpanokokoelmaani. Hetken mietittyäni tajusin, että tarkoituksellinen tai satunnainen merkkikorruptio tarkoittaa myös sitä, etten voinut tehdä tekstihakua tiedoston sisältä sen ollessa auki.

Eikä sisältöön siis myöskään tartu kyseisen julkaisuarkiston oma haku. Jolla olisin voinut ajankohtaista tarvetta varten yrittää esimerkiksi etsiä HAik-artikkeleja, joissa esiintyy sana metodi. Koska kaikki HAik-artikkelit (satunnaisten avausten perusteella) eivät ole korruptoituneita, olisin todennäköisesti saanut joitain osumia ja tyytyväisenä kuvitellut löytäneeni kaikki mahdolliset artikkelit.

Kyllä tietokoneet tekevät asiat helpoiksi.

Eikä kahta kolmannetta. Mikko Kuitula tiedotti FB:ssä viime viikolla, että "Helsingin kaupunginarkiston Sinetti-arkistotietojärjestelmän uusi versio on avattu osoitteessa www.sinettiarkisto.fi. Uudessa versiossa digitoiduille aineistoille on hakulomakkeessa oma pudotusvalikko "Digitoidut aineistot", jonka kautta niitä pääsee helposti selaamaan."

Kirjoitinpa sitten samaiseen FB-ryhmään sunnuntaina:
Onko joku testaillut Helsingin kaupunginarkiston uutta Sinettiä, jota tännekin markkinoitiin? Äsken olin tosi tarkoituksella hakemassa Hernberg-nimisen perukirjaa. Uudella puolella nimihaulla tuli 16 osumaa eikä mukana ollut listausta "perukirjat h", jossa oli kaksi kertaa nimi Hernberg. Vanhalla osumia 48 ja joukossa myös perukirjalistaus. Laitoin toki jo palautelomakkeella ininää, mutta jos joku osaa selittää väärintekemiseni tai kertoa omia huomioitaan, niin kiinnostaisi.
Maanantaina palautteeseen vastattiin "kiitos huomiosta. Nyt toimii eli ovat vapaatekstihaun piirissä. Oli perukirjojen indeksointi version vaihdossa jäänyt puuttumaan." Ja jotain muutakin täydennetty, sillä nyt hakutuloksia uudessa ympäristössä on 62 kappaletta!

maanantai 4. marraskuuta 2019

Römppäviikko ja sen valmistelu

Perniössä asunut Edith Forssman (1856-1928), joka julkaisi kirjoituksensa nimellä Aina, kuvaa kekrin jälkeistä aikaa suomennetussa kertomuksessaan (Naisten ääni 23/1916) seuraavasti:
Maalla oli muuttoaika käsissä, "römppäviikko" kuten kansalla on tapana sanoa. Se onnellinen aika, jolloin palvelijat, ennen uuteen paikkaan astumistaan, ovat pidättäneet itselleen vapaaviikon käydäkseen sukulaisten ja ystävien luona, aika, jolloin kaikki huutokaupat pidetään, naimisliitot sidotaan, ja nuorella irtaimella kansalla yleensä on haaveiluaikansa, ennenkuin työvuosi taas alkaa mennä tasaista menoaan ja kaikki joutuu tavalliseen uraansa. 
Kuuselan muori oli jo viikkomääriä kiertänyt kylää tärkeän näköisenä ja likaisenharmaa sukankudin kädessään, ja etenkin tuntui hänellä olevan paljon tekemistä Pohjantalossa, jonne hän tuontuostakin pisti punertavan nenänpäänsä, emännän harmiksi, joka aavisti pahaa.  
Kuuselan muori oli jo vanhastaan tunnettu siitä, että hän juoksenteli talosta taloon ja koetti houkutella palvelijoita muuttamaan paikkaa kuvailemalla että naapuristossa maksettaisiin enemmän. Jos houkuttelut onnistuivat, toivoi hän itselleen pientä palkkiota, mutta kaikissa tapauksissa puoli tusinaa kuppia kahvia, joka oli hänen vahva tai heikko puolensa — sen mukaan miltä kannalta asian ottaa. 
Hänellä oli myöskin toinen pieni toimi, hän oli nimittäin usein käytetty avioliittojen välittäjä ja moni impi oli hänen uutteran hommansa kautta saanut miehen — hyvän tai huonon ei tässä merkinnyt niinkään paljon. 
Kertomuksessa, jonka nimi on Avioliitot päätetään taivaassa, muori järjesti avioliiton Pohjantalon karjakon ja leskeksi jääneen kalastajan välille. Papin luona käydessään kalastaja  
Westberg otti piipun suustaan ja pyyhki kädellään leukaansa: — Kas kun sitä itse rupeaa käymään vanhaksi niin — Maija on rivakka työihminen ja hyvä soutaan, Pohjantalossa kun harjoitetaan kalanpyyntiä keväisin ja syksyisin.
— Vai niin, mutta kai nyt Westberg myöskin pitää morsiamestaan — arveli pastori, joka oli ihanteiden mies. 
— Kyllä vain, kas hän osaa huolehtia itsestään, ja hänellä on kokonaista kuusi silakkaverkkoa, kaikki melkein uusia, ja Westberg kohotti voitonriemuisesti päätään ja räpähytti viekkaasti silmää harmaiden silmäripsien alla, joka merkitsi niin paljon kuin: "Olen yhtä viisas kuin vanhakin." 
Kuva: Tuulispää 24-26/1921 

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Viikon piispat: Rudolf ja Folkvinus

Kun taannoisessa medievalismikonffassa tuli taas mieleen surkeat tietoni Suomen keskiajasta, päätin tehdä asialle jotain. Olin toki päättänyt jo aiemminkin ja hahmotellut kronologian läpikäyntiä Kokemäkeä koskevien kirjallisten lähteiden kautta. Mutta oli siinä määrin haastavaa kulkea Tapio Salmisen jalanjäljissä, että jäi sikseen.

Kun paikallishistoria ei apuna toiminut, niin tartutaan henkilöhistoriaan ja seurataan esi-isän mallia. (Olenko viime aikoina maininnut olevani Paavali Juustenin jälkeläinen?) Eli varmasti supersuosituksi muodostuvana sunnuntaisarjana tästä alkaen Turun piispojen läpikäynti. Juustenin kunniaksi on laskettu se, ettei hän keksinyt omiaan. Moinen ei ole minunkaan tarkoituksenani, mutta aion ottaa mukaan muiden kirjoittamaa fiktiota, kun löytyy ja sopii. Enkä kirjoita keskiajan historiaa uusiksi, vaan yritän löytää itselleni merkityksellisiä pointteja peruskirjallisuuslähteistä.

Vuosiin 1150-1200 ajoitettu
skandinaavinen
shakkinappula.
Metropolitan
Museum of Art
(17.190.229)
Sekä Turun piispa että Suomen piispa ovat kokoavana terminä ongelmallisia, mutta antaa sen puolen nyt olla. Kuten ensimmäiseksi piispaksi kutsutun Henrikinkin. Juustenilla käytössä olleiden lähteiden mukaan häntä seurasi 
"Herra Rodolphus, syntyään länsigöötalainen. Kuurilaiset vangitsivat ja veivät pois hänet. Hänet surmattiin Kuurinmaalla." 
(Rodolphuksen lopuksi koituneet kuronit olivat joko Latvian alueen kuurilaisia tai Saarenmaan virolaisia) ja
"Herra Folquinus, syntyään ruotsalainen, aikaisemmin Upsalan kanunki. Ei kuitenkaan tiedetä, kauanko piispanistuin oli vapaana pyhän Henrikin marttyyrikuoleman jälkeen tai montako vuotta nämä hänen kaksi seuraajaansa olivat piispoina."
Juusten halusi omalle viralleen mahdollisimman pitkän ja komean historian, joten hänellä ei ollut syytä kyseenalaistaa sitä, oliko piispalla istuinta Suomessa 1100-luvun toisella puoliskolla. Nykytietämyksellä hiippakunta on varsinaisesti ollut toiminnassa vasta 1220-luvulta alkaen. 

Tätä ennen tänne on toki (kai) lähetetty kirkonmiehiä. Vuonna 1172 paavin näkökulmasta ja saamilla tiedoilla suomalaiset olivat varsin muutosvastaisia ja kääntymys ei ollut tarpeeksi vauhdikasta. Myöhemmissä paavin kirjeissä vuosina 1209 ja 1216 Suomi on edelleen lähetysalue.

Jos Rodolphus ja Folquinus olivat todellisia ihmisiä, eivätkä myöhempien kirjureiden keksimää täytettä, he ovat siis johtaneet käännytystyötä eivätkä seurakuntaverkostoa kuten tulevien vuosisatojen piispat. Jos heillä oli tukikohta, se oli todennäköisesti Nousiainen.

Tähän lähetysaikaan ajoittuu Ravattulan kirkon ja hautausmaan käyttö.  
Haudassa 41/2016 villamekon päälle oli puettu esiliina, jonka kulmissa on viuhkamaiset pronssispiraalikoristeet ja jonka reunoja kiertää spiraaliputkijono. Myös vainajan kaulan vaiheilta löytyi spiraalikoristeita, jotka on pujotettu kapeisiin nauhoihin. Nämä ovat luultavasti pään koristeita. Sääriä verhosivat vanutetusta kankaasta ommellut sukat, jotka oli kiinnitetty polven alta kapealla kirjavalla lautanauhalla. Vainajalla on todennäköisesti ollut jalassaan nahkakengät, mutta niistä oli jäänyt vain maatunut jälki maahan. Ennen arkun kannen sulkemista vainaja oli peitetty tummansinisellä villaviitalla, jonka kullanvärisissä spiraalikoristeissa vaihtelevat erilaiset ristiaiheet. Rinnan kohdalta löytynyt hopeasolki on mahdollisesti ollut viitan solki.
Kyseinen kokonaisuus edustaa aiemmin tuntematonta rautakauden ja keskiajan välivaihetta. Puvun spiraalien kehystämässä esiliinassa näkyy vanha rautakautinen perinne ja ristiaihein koristellusta viitasta huokuu ristiretkiajan henki. Näihin yhdistyneenä on nyt ensimmäisen kerran tavattu samasta haudasta aivan uudenlaisia, selvästi keskiajan muotia edustavia elementtejä, kuten leveähelmainen, useasta kapeasta kaistaleesta ommeltu mekko ja kangassukat. Perinteiseen rautakautiseen tyyliin kuuluisivat vartalon ympäri kiedottu ja olkapäiltä soljilla kiinnitetty vaippahame ja säärten ympärille kiedotut pitkät, kapeat kangaskaitaleet, säärisiteet.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Rodolphus ja Folquinus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Rodolfus, Folkvinus
Ravattulan Ristimäen blogi 2.1.2019: Rautakauden ja keskiajan välivaiheesta: Ravattulan muinaispuku

lauantai 2. marraskuuta 2019

Täydennysosia

1) Pimeän vuodenajan saavuttua sopii muistella entisajan juhlavalaistuksia. Yllä Pehr Hilleströmin maalaus sellaisesta Tukholman Skeppsholmenilla ja blogissani juttua valaistusta hallitusjuhlasta maaliskuussa 1880. Juhlavalaistus kuului  m.m. reformaation muistojuhlaan ja sellaista selostettiin Armémuseumin Narva-näyttelyssä. (Armémuseumin näyttelyistä kirjoitti muuten äskettäin Aaro Sahari Tekniikan waiheita -lehdessä.)

2) Syyskuisesta digitaalisen kulttuuriperinnön päivästä on ilmestynyt virallinen totuus.
Turussa järjestetyn medievalismiseminaarin annista on Kendra Willson kirjoittanut Glossan blogiin.
Lisäkseni ainakin Lauri Uusitalo on kirjoittanut blogitekstin Oulun HiTu-päivistä. Mila Oiva kirjoitti englanniksi blogiinsa oman esityksensä aiheesta.

3) Kun aikanaan etsin tietoa lehtikaalista, tuskastuin, kun ruotsin kielessä kaaleja oli vaikea erottaa toisistaan (Ja osin myös vihanneksista yleensä.) Verkkovideosta opin vasta äskettäin, että kaikki kaalit - niin ruusukaalit kuin lehtikaalitkin - ovat oikeastaan sama laji. Siis samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat koiria.

4) Jos joku luuli, että Fame-reposteluni oli perusnegatiivisuuttani, niin todettakoon, että toinen töölöläinen kirjoitti
Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.
5) Täydensin Stalinin uhri -keskustelua jo kerran, mutta sittemmin tuli vastaan syksyn kirjauutuuksissa Tarja Lappalaisen ja Matti Turtolan Stalinin tappamat — Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö , josta Yle teki jutun Stalin tapatti lähes kaikki Muurmannin suomalaiset keskitysleireillä – alueen ihmisten tarinat tulevat vihdoin julkisuuteen, ja Maria Lähteenmäen blogikirjoitus Kotoperäisetkin pakolaiset kirjoihin ja kansiin.

6) Viimeksi täydensin "luu(ranko)asioita" kertomalla Pohjois-Pohjanmaan museon näyttelystä poistetusta luurangosta. (En valitettavasti Oulussa ollessani ehtinyt käydä asiantilaa tarkistamassa.) Viime viikolla ilmestyi Ylen sivuilla teksti Mistä saamelaisten vanhoista haudoista ryöstetyt pääkallot saisivat uuden viimeisen leposijan? – Saamelaismuseo Siidaan varastoidut luut ja pääkallot halutaan haudata uudelleen, jonka otsikko kertoo sisällöstä oleellisen.

Yllättävämpi oli tämän viikon alussa Hesrin otsikko: Hammashoitolan kellarista Helsingissä löytyy tuntemattomia pääkalloja ja rujoja hammasrautoja.
Tiedossa on, että pääkalloilla ei ole mitään suoraa yhteyttä oikomishoitoon ja tiettävästi ne ovat aitoja. Arvoitus puolestaan on, keitä kyseiset ihmiset ovat olleet ja missä he ovat asuneet. 
”Opetuskallot olivat Fabianinkadun hammasklinikalla professori von Bonsdorffin [Per Adolf von Bonsdorff (1885–1965)] huoneessa ja luentosalissa. Ei ole mitään varmaa tietoa siitä, mistä kallot on saatu”, Pehkonen kertoo.
”Niillä opetettiin kandidaateille, miltä ihmisen pää näyttää nahan alla.”
Amanuenssi Pehkonen arvioi, että myös nyt varastossa Ruskeasuolla säilytettävät aatelis-Bonsdorffin ”opetuskallot” saattavat vielä päästä maan poveen, kun hammaslääketieteeseen liittyvä esineistö luetteloidaan ensi vuonna.
”Luultavasti tullaan käymään eettistä keskustelua, pitäisikö ne haudata.”

perjantai 1. marraskuuta 2019

Kokkolan ukko Perlgren

Kokkolan Perlgrenien joukko on pieni, mutta yksi heistä jäi kaupungissa muistiin. Ensimmäinen oli Brita Maria, joka oli syntynyt Pyhäjoella 26.2.1795 itselliselle Matti Pelkoselle ja tämän vaimolle Anna Iisakintytär Kirkkoluodolle. Hän synnytti Pelkosena ja naimattomana 19.9.1825 Wilhelm-pojan Kokkolan maaseurakunnassa. Muutti Perlgreninä vuonna 1829 piiaksi Kruunupyyhyn, josta puolestaan lähti jo seuraavana vuonna Kokkolaan takaisin (RK Kronoby 1825-31 s. 260, RK Kokkola 1831-39 ja 1855-62).
Johan Knutson: Näkymä Kokkolaan. Museovirasto. CC BY 4.0
Jälkimmäisessä rippikirjoista Brita Maria on merkitty rutiköyhänä samaan talouteen kuin merimieheksi ryhtynyt poikansa, joka oli sairaalloinen. Tämä oli mennyt 3.12.1848 naimisiin ja saanut 19.2.1856 Alexandra-tyttären. Äiti Brita kuoli 3.7.1855, vaimo 2.8.1858 ja tytär syksyllä 1860. Wilhelmin kohdalla on siirto- tai muuttomerkintä, mutta hänet on merkitty seuraavaankin rippikirjaan ja sitä seuraavaan, jonka merkinnästä saa melkein selväksi, että hän oli menettänyt viisi sormeaan, mahdollisesti yhdestä ja samasta kädestä. Hän kuoli tammikuussa 1893 ja vaikka kaikissa rippikirjoissa hän oli merimies tai entinen merimies, niin haudattujen listoissa entinen pyroteknikko eli ilotulitusten tekijä.

Tämän Wilhelm Perlgrenin "täytyy" olla kotiseutuaineistossa ajoittamatta mainittu ""taiteilija" Perlgren, jonka elämänkertomuksista lyhyempi esitettiin yhdestä, pitempi kahdesta kopekasta, ja jotka päättyivät kuperkeikkaan."

Pidempi kuvaus omalaatuisesta Kokkolan Perlgrenistä sisältyy Tampereen uutisissa 4.12., 6.12., 9.12. ja 13.12.1890 julkaistuun tarinaan Kalle Stenfeltin seikkailut, jota väitetään 23-vuotiaan tekijän omaelämäkerralliseksi käsikirjoitukseksi, joka on ruotsista suomennettu. Mahdollisesti kuvatut kouluvuodet Kokkolassa siis ajoittuisivat 1870- ja 1880-luvun vaihteeseen, jolloin Wilhelm oli viisikymppinen.

"Kalle Stenfeltin" mukaan
"Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja mulla oli lapselliset ajatukset." Niin oli ukko Perlgren vainajalla tapana lausua. Perlgren oli, näettekös, vanha hupeltunut merimies Kokkolassa, joka elätti itseään näyttämällä ihmisille mekaanillista vaunuansa, pientä nukkivaunua, joka pyöri itsestään ympäri rautapellillä, kun oli vetänyt sen vireille avaimella. Ja vaunu oli varustettu savutorvella, johon Perlgren, tuo vanha lurjus, tavallisesti pisii palavan taulapalasen, jotta näyttäisi siltä kuin muka vaunu kävisi höyryllä. [...] 
Hän onkin jo aikoja sitten kuollut. [...] Hän oli siivo ukko, Perlgren nimittäin. Hän näytti minulle usein mekaanillista vaunuansa ilmaiseksi ja kertoi mulle paljon juttuja merielämästään, vaikkapa ukko nahjus kyllä kovasti valhetteli. Niinpä hän kerran esim. kerskaili nähneensä Balaklavassa, joka kuuluu olevan jommoinenkin satama Mustassa meressä, niin paljon kaloja, ett'ei niiltä vesi näkynyt. (Perlgren ei pannut aivan omiansa. Semmoista on todellakin tapahtunut. Suomentajan muist.) Ja samaten hän väitti järkähtämättömäksi todeksi että suurissa valtamerissä on kaloja, jotka osaavat lentää; mikä tietysti on ilmeistä valetta. (Lukija huomaa ett'ei hra Stenfelt juuri ole mikään eläintieteen tuntija. Suomentajan muist.) 
Suomentajan muistutusten jatkoksi voi lisätä, että kirjoittaja ei tiennyt, että lapsuuden tuttava oli edelleen elossa.

torstai 31. lokakuuta 2019

Suomalaisuus, kolme näkökulmaa


1) Kun Jani Marjasen HiTu-esitys oli vielä hyvässä muistissa, tuli eteeni otsikko Olkaamme siis suomalaisia! (ketkä ”me”?). Tässä me-kyseenalaistuksessa ei ollut kyse sitaatin alkuperäisestä kontekstista vaan siitä nykyisestä, jossa jotkut kuvittelevat voivansa keksiä suomalaisuuden määritelmän, joka erottelee vain "oikeat".

Oikeusgeneetikko Jukka U. Palo huomauttaa tekstissään, että DNA-testifirmojen "suomalaisuus" on vertailua nykypopulaatioon, josta poiminnat on tehty erilaisin säännöin.
Mikä olisi testatun henkilön perimän samankaltaisuusprosentti aikaisempien vuosisatojen suomalaisiin? Kysymykseen on mahdoton vastata, mutta on selvää, että vastaus olisi jotain muuta kuin ”98,3%”. Esimerkiksi pian julkaistava (Översti et al. 2019, Scientific Reports, painossa) muinaisen mitokondrio-DNA:n muuntelun kartoitus viittaa siihen, että vielä n. 1200-luvulla Suomen alueella eli ainakin kolme toisiinsa liiemmälti sekoittumatonta ryhmää. Mikä näistä on ollut niitä suomalaisia? Ei mikään ja kaikki – nykyisten suomalaisten perimä on sekoitus kaikkien näiden eri ryhmien (ja myöhemmin tulleiden ryhmien/yksilöiden) perimästä. Sekoittuminen on pitkä, osittain sattumanvarainen prosessi, ja ”suomalainen perimä” on muuttunut jatkuvasti läpi vuosisatojen.
2) Tätä artikkelia enemmän verkossa kommentoitiin Ylen julkaisemaa juttua "etnonationalisti"pariskunnasta. Siinä esiintyy DNA:ta vanhempi, yleensä Nürnbergin lakeihin (1935) yhdistetty määritelmä: "Pääsääntönä on, että ihmisen pitää olla kolme neljäsosaa perimältään suomalainen, eli isovanhemmista kolme neljästä." En ole perehtynyt säännön soveltamiseen Natsi-Saksassa, mutta varmastikaan sitä ei tehty rekurssiivisesti, vaikka loogisesti se olisi välttämätöntä.

Ehkä siis hätäilin paljastaessani vuonna 2010, etten ole 100%:sti suomalainen ja odottaessani vaalien jälkeistä muuttokäskyä. Todennäköisesti huolellisemmalla tarkastelulla olisin huomannut sekä saksalaisen että ruotsalaisen aineksen tulleen vuosisatojen varrella "tarpeeksi" laimennetuksi geeneillä, joiden maahanmuuttoasiakirjoja Suomeen ei koskaan kirjoitettu.

3) Mutta ehkä haluan nimenomaan identifioitua noihin 1600- ja 1700-luvulla eläneisiin esivanhempiin? Vadelmavenepakolaisen tapaan tarttua mahdollisuuteen nimenomaan olla muuta(kin) kuin suomalainen? Monet suvuthan mielellään määrittelevät itsensä esimerkiksi saksalaisiksi yhden mieslinjan päässä olevan Pohjolaan hairahtuneen yksilön takia.

Vastaavasti yhteen esi-isään on takerruttu, kun suvusta on pitänyt saada "suomalainen". Lukiessani tuoreesta SLS:n julkaisusta Petri Karosen artikkelia Anders Chydeniuksesta huomioni kiinnitti lainaus E. G. Palménilta: "Suku Chydenius, nimen vieraasta muodosta huolimatta [oli] aivan suomalainen”. "Aivan suomalainen"? Ilmeisesti Palmén on käyttänyt suvun määritelmänä mieslinjaa, joka Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan alkaa varsin myöhään Varsinais-Suomesta. Tarkkaa lokaatiota ei tunneta, joten suomenkielisyyden astetta ja ruotsalaisten sukujuurien määrää on mahdoton arvioda. Sen sijaan on varmaa, että tämän miehen vaimon juurissa oli sekä varsinaisruotsalaista että saksalaista ainesta (ks. kirjani Flachsenius, muistiinpanoja).

Kuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Miksi saan itseäni kutsua?


1) Sunnuntaina iski identiteettikriisi. FB-ryhmässä Harrastuksena sukututkimus esitettin avauksena ajatus, että sana sukututkija pitäisi varata niille, jotka ovat ammattilaisia eli ansaitsevat tutkimuksella rahaa. Enpä ollut moista ikinä kuullut, mistä todistaa esimerkiksi blogilleni 12 vuotta sitten (vuosipäivä oli ja meni viime viikolla) valitsemani nimi. Ja kuvakavalkaadia "Miten sukututkija nähdään" kootessani en todellakaan ajatellut ammattisukututkijoita.

Keskustelusta kävi ilmi, että jotkut olivat toista mieltä. "Harrastaja mielestäni, jos ei ole "ammatti"." Oli harrastelijoita, sukututkailijoita, sukuharrastajia, sukututkimuksen harrastajia. Jopa 40 vuotta tutkinut ja päteväksi tietämäni henkilö halusi pitäytyä sukuharrastelijana.

Olen perin hämmentynyt. Mutta ehkäpä olen löytänyt selityksen vuosien varrella saamilleni toimeksiantotiedusteluille.

2) Sanaa historiantutkijahan olen yrittänyt, heti kun asiasta jotain ymmärsin, varoa käyttämästä itsestäni. Klassikkoaiheesta kiinnostuneille: Ite tehty (13.8.2010), Vielä kerran rajanvetoja (16.9.2010), Elämäntapahistorioitsija kommentoi (20.9.2012), Jankkausta historiantutkimuksen ammattilaisuudesta (20.8.2013), ITE-historiantutkijoista, taas (6.10.2013). (Teemaa on tuoreemmissakin jutuissa, mutta muun ohessa.)

Eli oli helpotus, kun Suomen tietokirjailijat joitakin vuosia sitten hyväksyi hakemukseni, jonka mukana piti lähettää kirjojakin. Kun yhdistys on sitä vaikutusvaltaisempi, mitä enemmän sillä on jäseniä ja jäsenmaksuillakin lienee taloudellista merkitystä, ei sihti todennäköisesti ole kovin tiheä. Kovin ylpeänä en siis ole tietokirjailijaksi esittäytynyt, mutta onpahan ulkopuolisen tahon antama leima.

3) Hätäisesti ajateltuna voisi luulla tittelitilanteen ensi vuonna helpottuvan. Mutta ei, sillä jatko-opiskelijoiden kipuilua nimityksestään olen nähnyt verkossa jo vuosia. Jargonian pääkirjoituksessa Matti Roitto ja Petteri Impola tosin väittävät, että "Dosentti-nimikettä vähemmän on taitettu peistä nuorempien tutkijoiden nimikkeistä". Jatkavat sitten:
Yleisimmät termit, joilla esimerkiksi väitöskirjan tekijöitä yhä kuvataan useissa tiedeyhteisöissä ovat tohtorikoulutettava, jatko-opiskelija, joskus tohtoriopiskelija. Muun muassa Tieteentekijöiden liitto ja sen Nuorempien tutkijoiden työryhmä (NUTU) ovat kritisoineet ”koulutettaviin” ja ”opiskelijoihin” viittaavien nimikkeiden käyttöä ja syystä, kun kyseessä on aktiivinen, akateemista väitöstutkimusta tekevä henkilö. Koulutettava ja opiskelija ovat käsitteinä passiivisempia. Laajemmalle yleisölle asiaan puuttumispyrkimykset ja sen esillä pitäminen eivät ole oikein avautuneet, eikä tohtorikoulutettava nimikkeeseen liittyvää pejoratiivista arvolatausta ole välttämättä ymmärretty. 
Ja myöhemmin
Jatkossa J@rgonia noudattaakin kirjoittajien esittelyssä nimekkeiden osalta Tieteentekijöiden liiton antamaa suositusta. Lehden sivuilla ei tule enää näkymään ”koulutettavia” tai ”opiskelijoita”, vaan ”tutkijoita”. Nimekkeistä käyttöön otetaan suositusten mukaisesti nuorempi tutkija (early stage researcher), ja sen rinnalla voidaan käyttää myös nimikettä väitöskirjatutkija tai väitöstutkija. Käsitteinä ne ovat kuvaavia, ammatillisuutta painottavia ja arvoa antavia. 
4) Ehkäpä vielä nähdään päivä, jolloin esittäydyn historiantutkijana pelkäämättä, että tullaan lyömään lekalla päähän. Tai sitten ei.

5) Sanasta tutkija aloitettuani ja siihen vielä päädyttyäni on syytä ottaa esille vielä tuore Leena Malkin verkkoartikkeli Kuinka tunnistaa tutkija? Some-kuplassani se sai kritiikkiä yliopistokeskeisyydestä, mutta joukossa on pehmennyksiäkin:
Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija. 
Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä? 
Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.
Pääasiahan on työsuhde.

Kuva Uusi kuvalehti 18/1901, en tunnista tekijän signeerausta.