torstai 19. syyskuuta 2019

Museoviraston aineistojen saavutettavuudesta

Tiistaina kipaisin Kansallismuseon auditorioon kuuntelemaan neljän yliopistolaisen puheenvuorot aiheesta Museoviraston kokoelmat ja yliopistojen tutkimustavoitteet. Kuten arvasinkin, sain tietoa varsinaisen otsikon ohi.
Kuvassa (Raimo Seppälä, Satakunnan museo) ei ole Museoviraston aineistoja.
CC BY 4.0
Historiaa edustanut Johanna Ilmakunnas puhui - kuten usein viime vuosina - esineistä, joiden pääongelmana on niiden tutkimiseen vaadittavat museon työresurssit, toisinaan konservaattorinkin. Luulisi esineiden olemassaolon selvittämiseenkin liittyvän haasteita, mutta näitä Ilmakunnas ei maininnut. Valokuvien kohdalla kylläkin huomautti, että kuvien asiasanoitus ei palvele kaikkia mahdollisia tutkimuskysymyksiä, kuten esimerkiksi naisten työn esitysten löytämistä. Aika haastavaa kaikenkattavuus olisikin.

Mutta ensimmäiseksi Ilmakunnas oli maininnut arkistoaineistot, joina hän luetteli kyselyaineistot, kulttuuriympäristön tutkimusraportit (kuten kotiseuturetket ja virkamatkat), hallinnolliset aineistot ja yksityisarkistot. Mukana ei siis ollut esineiden kokoelmatietoja, joista eniten historiaa sisältävä osa on kaukana Finnasta ja näin vaarassa unohtua. En olisi asiasta itse ollenkaan tietoinen, ellei eräs Ihan Oikea Historiantutkija olisi vuosia sitten jakanut aineistosta ottamiaan kuvia koskien sukututkimukselleni merkityksellistä esinettä. (En nimeä häntä enkä esinettä syystä, joka käy ilmi jatkosta.)

Omista käynneistäni Museoviraston arkistoissa on värikkäitä, mutta ei kovin hyviä muistoja. Aikanaan MV:n sivuilla oli paikkakuntakohtainen lista kansatieteellisisiä tutkimuksia ja Kokemäen historiankirjoitusta epävirallisesti avustaessani innostuin tutustumaan paikallista rakennuskulttuuria käsitelevään tekstiin. Siitä otettiin prujut varsinaiselle tutkijalle allekirjoitettuani ties minkä lupalapun ja jokaikiseen kopiopaperiin lyötiin MV:n leima katsoessani vierestä pokkaa pitäen.

Kyseistä listausta en enää MV:n sivuilta löydä, mutta sen sijaan siellä on nykyään kauan kaipaamani ja tilaisuuden kahvitauollakin peräänitkemäni kansatieteellisten kyselyiden aihelista (pdf). Tänne kätkeytyy paikallishistoriallisia ja varmasti myös henkilöhistoriallisia helmiä. Folkloristiikkaa edustanut Pasi Enges mainitsi omassa esityksessään, että Anne Heimo oli Sammatin vuotta 1918 tutkiessaan saanut kyselyvastauksesta arvokkaan kuvauksen ruokapulasta.

Mutta vastaajien paikkakuntia ei listauksessa näy ja henkilötietojen suojaamisen takia arkistoa ei pääse vapaasti selailemaan. (Kokeiltu avoimien ovien tilaisuudessa.) Ties mistä syystä sitten Museoviraston kansatieteen käsikirjoitusarkiston luettelo on nähty tarpeelliseksi salata. Vai onko ne yritetty avata? Aineistoluettelojen sivulla käsikirjoitukset mainitaan otsikon Kulttuuriympäristön tutkimusraportit alla. Sen linkki vie Kyppi-portaalin saman nimiseen osaan, jossa valitsemalla kansatieteen kohdalta kunnaksi Kokemäen... saan huomattavan monta tulosta mukaan lukien tutun otsikon "Kokemäen rakennuksista"!

Museoviraston "kulttuuriympäristö" ei siis ole pelkkää fyysistä ympäristöä, sillä paikallistietoa löytyy myös kansanparannuksesta. Paikallishistoriasta kiinnostuneen kannattaa tänne ehdottomasti tehdä haku, sisältö ei Googlella löydy. Mutta aineistojen haku ei näytä tukevan mitään asiasanoitusta, joten hyvin ymmärrän, että folkloristit - kuten Enges kertoi - mielummin käyttävät SKS:n, SLS:n, Turun yliopiston ja Åbo Akademin erikoistuneempia kokoelmia.

Ennen Engesiä puhui Veli-Pekka Herva arkeologian näkökulmasta. Kuten esineisiinkin, arkeologisiin aineistoihin tutustuminen vaatii henkilökunnan panosta. Resurssit ovat vähäiset eli aukioloajat rajoitetut ja näin ollen projektit, joissa käydään läpi isoja aineistoja käyvät vaikeiksi. Sentään tehty pari vuotta sitten päätös, että tutkijoiden ITSENSÄ ottamat kuvat ovat maksutta käytettävissä tieteellisissä julkaisuissa. Aiemmin kun piti maksaa siitä, jos halusi ottaa käyttökuvan vaikkapa ihan itse kaivamastaan arkeologisesta löydöstä.

Mutta kuten usein on todettu, arkeologiset löydöt ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan, josta kokoelmiin liittämisen jälkeen kertoo kaivauksesta kirjallisesti kerrottu. Hervan tätä tietoa kohtaan esittämä kritiikki yllätti, mutta hetken jälkeen tuntui ihan tutulta, että raportit voivat olla muodollisesti päteviä ja todellisuudessa käyttökelpoinen tieto on siistitty pois. "Pitää vain tietää" toivottavasti viittasi yleiseen lähdekritiikkiin eikä siihen, että raporttien laatu on hiljaista tietoa, jonka säilyvyys ja välitys epävarmaa.

Herva puhui myös analyysitietojen avoimuudesta ja säilytyksestä. Mielellään olisin kuullut, miten kokoelmatietokannoissa näkyy ja säilyy tieto löydöistä tehdystä tutkimuksesta. Tai ehkä on parempi elää unelmassa, jossa asia on kunnossa.

Kuvailutietojen merkitystä korosti myös taidehistoriaa edustanut Elina Räsänen. Esityksessään oli hieno esimerkki valokuvasta lähteenä. Kuva esitti (juuri päättyneellä avoimen yliopiston kurssilla mainittua) taidehistoriallisten retkien kokoelmien näyttelyä. Mutta ei ainoastaan sitä, vaan myös esineiden - kuten Räsäsen tutkiman Kalannin alttarikaapin - kuntoa ja ulkoasua tuolloin. Liekö kuvan asiasanoituksessa mukana alttarikaappia? Tai alttarikaapin tietoihin kokoelmatietokanassa linkitetty kuvaa?

Räsäsen esityksessä vilahti esimerkki kokoelmatietokannan sisällöstä, jota hän ei "tietenkään" ollut saanut omin avuin näkyville. Kun/jos tavallisten kansalaisten ohella tutkijat ovat pääasiassa Finnan varassa, on erittäin olennaista määritellä hyvin se, mitä siellä museon kokoelmatiedoista näkyy. Hieman ihmeissäni olin, kun juuri ilmoitettiin pelkästään museoiden työntekijöille suunnatusta Finna-työpajasta, jossa mietitään "Mitä tietoa Finnan käyttäjille halutaan näyttää valokuvista, esineistä, taideteoksista, arkistoaineistoista, kokoelmista jne?" Toivoa sopisi, että mieleen tulee myös miettiä käyttäjien tarvitsemaa tietoa.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Koulunaloitus Vaasassa 1849

K. J. Gummerus täytti Suomettaren palstoja joulukuussa 1865 muistelemalla koulunaloitustaan 9-vuotiaana Vaasassa syksyllä 1849 (*). Kuten niin usein, ennen oli asiat paremmin.
Seuraavana päivänä kello 7 piti meidän oleman koulussa. Kello 7 - aamulla! Sekin oli toista kun nyt. Nyt makaavat poikanulikat ja opettajat kello 7 aikana sikeässä unessa. Meille opetettiin: "Morgonstund har guld i mund".
Ennen pedagogien oppeja siis.
Nykyjään istutaan kouluissa aamuin klo 9-12, väliin aina 1:eenkin yhtä jaksoa 10 minuutin loma-ajalla joka tunnin kuluttua. Tämän tavan ehkä on määrä olla oppineiden herrain kasvatustieteen harrastajain mielen mukaan parempi kun vanha koulutapa, olla koulussa aamuin klo 7-9 ja 10-12:n. Mutta nykyinen koulujärjestys on ainakin mielestäni, kuten moni muukin kasvatusopillinen koe, peräti nurinpäin entisyyteen verraten. Kolme tuntia istumalla peräksyttäin yhdellä paikalla, kuten usein tapahtuu kun pojat käyttävät lomaminuutinsa lukemiseen seuraavan tunnin läksyä, väsyy nuori vikkelä sielu pahemmin kun työssä työmies...
Tänä syksynä mediassa on näkynyt arvostelua koulujen uusista hälyisistä tiloista, jossa oppilaat eivät tiedä minne mennä. Tässä on(kin) palattu menneisyyteen!
Me tulemme kouluun. Siellä oli hälinä, semmoinen että mikä ei ole nähnyt huonetta, missä toista sataa poikaa on koossa, tuskin sitä osaa kuvituksessakaan ymmärtää, jos sitä rupeisikin kertomaan. Kaikki luokat olivat näet samassa huonehessa. Molemmin puolin käytävää oli, vasemmalla puolella koulun yliluokka - neljäs - oikealla kolmas, ja oikean puolisessa kulmassa toinen ja sen sivulla ensimäinen luokka. Kummakseni silmäsin näitä lavitsoita, näitä pöytiä ja vielä enemmän kummakseni pilaria keskellä salia. 
Itse itseään ohjaten Gummerus istahti neljäsluokkalaisten penkkiin ja nämä puolestaan proaktiivisesti antoivat ymmärtää, että koulunaloittajan paikka oli aivan muualla. Opettaja ei tilanteeseen Gummeruksen muistelman mukaan puuttunut.

(*) Suometar 1.12.1865, 2.12.1865, 4.12.1865 , 5.12.1865, 6.12.1865, 7.12.1865, 8.12.1865, 9.12.1865, 12.12.1865, 13.12.1865. 14.12.1865, 15.12.1865, 16.12.1865. Teksteihin ei ole merkitty kirjoittajaa, mutta Eliel Aspelin-Haapkylä pitää niitä Gummeruksen muistelmana ja Gummeruksen kirjoittamiksi ne on luokitellut myös Sampo Haahtela Gummeruksen elämäkerrassa.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Kymijoen luostarista


Langinkoskella kahdesti käydessäni (tuolloin ja tällöin) en muista kuulleeni historiasta, josta jakoi tietoa Ylen artikkeli Kapinalliset munkit elivät hurjaa elämää unohdetussa luostarissa Kymijoen varrella: Rikkoivat lakia ja häiriköivät naapureita. Sen mukaan "keisari [Paavali I] lahjoitti Langin- ja Siikakosken kalastusoikeudet yksinoikeudella Valamon munkeille." "Munkit rakensivat Siikakoskelle vaatimattoman sivuluostarin" ja "Langinkoskelle 1800-luvun alussa ortodoksisen kappelin eli tsasounan, joka seisoo edelleen alkuperäisellä paikallaan kosken äärellä." Haminan rauhan jälkeen tarkemmin määrittelemättömänä aikana "Munkit jättivät Kymijoen taakseen ja luostari purettiin."

Karhulan lukion teksti taitaa olla paikanmääreiden suhteen tarkempi sijoittaessaan myös kappelin Siikakosken läheisyyteen eikä alavirrassa olevaan Langinkoskeen. "Luostarirakennus purettiin vuonna 1901 ja sen tilalle rakennettiin kaksi vuotta myöhemmin Munkkisaaren maja, mutta keskellä Siikakoskea olevaan saareen rakennettu neitsyt Marian kappeli on vieläkin pystyssä." (Munkkisaari merkitty ylle Senaatin kartaston lehteen X 39, jonka oikeassa alakulmassa Kyminlinna, jossa käydessä luostarista ei myöskään puhuttu.)

Vielä kesällä 1847 luostarin rakennukset seisoivat ja niistä kirjoitti Antero Warelius Suomettareen 14.9.1847:
Jouduttuani taasen valtatielle ja pötkittyäni kappaleen itään päin, tulin Kymiin. Täällä poikkesin katsomaan Luostaria, jota paikalla Monastieriksi kutsuvat. Se on Kymin virran itäisellä rannalla, rakettu Valamon munkeille, joiden oli määrä kalastaa tässä, kruunulta heille lahjoituilla kalapaikoilla. Jonkun vuoden olivat munkit kalastamassa ; mutta nyt ovat kaikki mennet takasin Valamoon ja katsoneet parhaaksi ottaa valmista rahaa kalavedestänsä. 4000 hopia ruplaa kuulin nykyisen vuoroojan maksavan vuodessa munkeille. 
Luostarin portin päällä oli jumalankuva, mutta portin alla niin julma ja kiukkuinen kahlekoira etten vertaista ole nähnyt. Tätä hillitsemään sain vanhan suomalaisen miehen, joka oli elinaikansa ollut munkeilla palveliana, ja sopei siis nyt minulle tulkiksi ja johdattajaksi mennessäni Luostarin sisäpuolta katsomaan. Pari nuorta venäläistä kohtelin alasessa kerrassa, jossa oli munkein koto, ravinto kamari ja esimiehen asunsia; ylisessä oli munkein kammiot (eli sellit), kaikki nyt tyhjinä. 
Katsomaan kirkkoakin, joka on saaressa keskellä koskea, Luostarin alla, vei vanhus minun. Täällä oli kaikki hyvässä järjestyksessä ikänkuin äsken olisi jumalanpalvellusta pidetty. Kuvia oli sekä kauniita että rumia, ja kaikille tiesi mies, joka "Valamossakin oli renkinä ollut" (tätä sanoi hän usein, ja vähän isosesti) antaa selitystä. Kyllä hän selitti "Helvetinsilmääkin" joka oli alttaritaululla, mut en muista enää mitä hän sanoi siitä. Jäänyttä kirkkopihkaakin eli pyhän savun ainetta sain siltä hyvällaiselta äijältä palaisen, mutta tämä mureni plakkarissani ja tuli hukkaan ennenkun jouduin sen suloista suitsutulta maistamaan. 

maanantai 16. syyskuuta 2019

Ylioppilaita muistanut apteekkari Carger

Karl Emil Carger syntyi Oulussa 22.7.1811 piirilääkäri Johan Herman Carger ja Johanna Katarina Brovallin pojaksi. Isoveljensä suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1825 ja Karl Emil seurasi jälkiään vuonna 1828. Myöhemmin testamenttimääräyksiensä lomassa hän muisteli, että
kun minä 16 vuotta vanhana pääsin ylioppilaaksi arvolauseella optimae spei ja kotiintullessani annoin isälleni ylioppilaskirjani muassa lompakkoni siinä olevine sinisine ja punaisine seteleineen, niin sanoi pappa mammalle seuraavata: "olettu koskaan kuullut ylioppilaan tulevan kotiin akademiasta, rahoja lompakossaan". Näistä pani hän tallelle 75 ruplaa, jolla piirtäjä maksettaisiin, joka piirtäisi kirjaimia sittemmin tehtyyn ja kadonneeseen sormukseen. Jälkiosan rahoista ynnä lompakon antoi hän minulle takaisin.
Karl Emil oli ylioppilasvuonnaan Oulussa apteekkari Skogmanin oppilaana ja suuntasi alalle valmistuen farmaseutiksi vuonna 1831. Hän pätevöityi lisää Helsingissä apteekkari Konrad Appelgrenin ohjauksessa vuosina 1831-36 ja pääsi sitten proviisoriksi. Näin ollen hän oli pätevä pyörittämään Karl Henrik Aschanin apteekkia Kauppatorin kulmalla ensin sijaisenaan pari vuotta ja sitten omissa nimissään 1838-1845.

Aschanin kuoltua Carger meni tämän lesken Andrietta Sofia Collinin kanssa naimisiin vuonna 1840. Avioliitosta tuli onnellinen ainakin miehen mielestä. Testamentissaan hän vaimonsa muotokuvan yhteydessä toteaa
Häntä rakastin minä enemmän kuin jotain jumalatarta. Ilman tätä kristillismielistä ja maailmallisesti iloista vaimoa minä en olisi voinut kestää kaikkia huoliani. Tulkoon hän teille, köyhät ja ahkerat nuoret ylioppilaat puolijumalattareksi. 
Avioliiton solmimisen aikaan Cargerin omistukseen tai hallintaan tuli Numlahden kartano Nurmijärveltä. Gösta Sundmanin (1854-1914) muistelman mukaan
Nuorempina vuosinaan Carger oli ollut harras maanviljelijä, ja maatilallaan, Nummilahden talossa Nurmijärvellä, hän teki paljon kokeita, rakenteli ja istutteli. M. m. hän viljeli juurikkaita valmistaakseen niistä sokuria ja tarjosi isälleni kupillisen siirappia, joka oli valmistettu Nummilahden juurikkaista. Hän tahtoi saada isäni kerallaan perustamaan sokuritehtaan ja alkamaan viljellä juurikkaita suuressa määrin, mutta ehdotus rajoittui vain kokeiluihin ja siirrettiin sopivampaan aikaan.
Cargerin kulma Pohjois-Espa 17:ssa Signe Branderin vuonna 1908 ottamassa valokuvassa
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Sundman oli koulupoika kun kävi ensi kertaa Cargerin kaupunkikodissa, joka apteekkioikeuksien myynninkin jälkeen oli Pohjoisespan ja Unioninkadun kulmalla kiinteistössä, jonka omisti edelleen apteekkari Aschanin perikunta.
Apteekkari Carger oli laiha kuin luuranko; hän sanoi itsestään kuluttavansa vaatteitaan sisäpuolelta.  [...] Huonekalut olivat mahongista ja punaisella, kukallisella kankaalla päällystetyt, ja sohvain yläpuolella riippui neliskulmaisia kullatuita peilejä sekä kyuttilälampetteja, jotka sytytettiin vieraiden saapuessa. Suuressa salissa loi valoa kristallikruunu, mutta se riippui niin matalalla, että sitä oli kartettava franseesia tanssittaessa. Kahta pelipöytää ja keinutuolia ei käy myöskään unohtaminen, kun haluaa kuvata tätä vanhaa kotia.  
Näköala huoneistosta on vielä tänäänkin jotensakin samallainen kuin Cargerin aikana. Vain esplanaadin puut ovat kasvaneet suuremmiksi ja tuuheammiksi sekä Kappeli itse laajemmaksi. Carger saattoi kesäisin kurkistaa molemmille totikuisteille, joille mahtui vain yksi pöytä kummallekin; mutta enempää ei tarvittukaan, sillä siihen aikaan ei tavannut kovinkaan monta sellaista, joka uskalsi nauttia totiaan keskellä esplanaadia. Tuttavia nähdessään hän laittausi sinne itsekin, muuten hän istukseli kotosalla pasianssia pannen.
Cargerin kulma on tapahtumapaikkana Topeliuksen runollisessa kertomuksessa.
Eos 3/1861
Apteekkari jäi leskeksi 7.4.1863. Sundmanin lukuisista Carger-anekdooteista viimeinen alkaa
Carger sairastui ja kutsutti isäni luokseen, jolloin minäkin sain seurata. Potilas sairasti nivelreumatismia ja näytti meille isoavarvasta, joka olipaisunut nyrkin suuruiseksi. »Se on hengenvaarallista,» selitti Carger, »se ei olekaan mitään arkileiniä, vaan oikeata podageria, ja sen vuoksi olen aikonut laatia testamenttini.
Tämän testamentin toimeenpanemiseksi se piti julkaista virallisissa lehdissä molemmilla kielillä, joten näin on luettavissa, että hän määräsi 27.4.1872
Jos rakas miniäni Emelie Eulalie Aschan on, niinkuin hän minulle on luvannut, viimeisinä päivinä kuolinvuoteeni vieressä, niin vetäköön hän, kun minä vedän viimeisen henkäykseni, sormistani kaksi kultasormusta, nimittäin kihlasormukseni ja minun ja vaimoni vihkimäsormuksen. Koska varsin hyvin tiedän, kuinka suuressa arvossa hän pitää anoppinsa kihla- ja vihkimäsormusta, niin pitäköön ne ja myöskin makuukamarilamppuni. Samaan aikaan lähettää Emma sanan professori Ahlqvistille ja lentolähetin Numlahden kartanoon Nurmijärven pitäjässä.
Kirkonkellojen ei tanvitse soida kuoltuani. Vanhain urhollisten palvelijaini tultua Numlahdesta kaupunkiin, pitää heidän paikalla saaman syödä ja puolen putelin olutta miestä päälle. Senjälkeen he kantakoot minut hautaan, jonka partaalla veli kirkkoherra Frans Snellman toimittaa maahanpanijaiset, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Älköötkä kuljettako minua ruumisvaunuilla, sillä kyllin tunnen Numlahtelaiset poikani, he sekä voivat että tahtovat kantaa minua, vähät tuosta, jospa joskus huokaavatkin välillä ja laskevat kirstuni siksi aikaa kadulle. Ketään muita ei hautajaisiin kutsuta kuin nämä Numlahdeu ukot ja pojat ja jos ukot yksinään eivät jaksa kantaa, niin ottakoon kukin vanhimman taikka sen jälkeisen poikansa tätä varten mukaansa, niin että vähintänsä 12 riskiä miestä on saapuvilla ja saakoot nämä 12 kantajaa maksun matkastansa hopeamarkoissa ja muistiksi kukin yhden hopeaisen ruokalusikoitani, joihin on stemplattu isäni hopeastemppeli. Sitten minä haudataan vaimo vainajani viereen, jonka sijan ostin hänen kuoltuaan ja siitä saadun kuitin pitäisi olevan muiden kuittien joukossa byrokaappini laatikossa. Takaisin palattuaan pitää Numlahden poikien ja ukkojen saaman juoda mielin määrin, mutta porttikielto on annettava ja vahvistettava näiksi tunneiksi jollakin poliisilla portilla, jottei, jos joku tulisi niin iloiseksi ja uteliaaksi, että tahtoisi katsastella Helsinkiä, sitä sallittaisi, vaan maatkoot he ja levätkäät, kunnes hiljaa nousevat rattaillensa ja menevät kotiin vaimojensa ja lastensa luokse. 
Karl Emil Carger kuoli 16.7.1872. Monimutkaisen ja osin hyvin yksityiskohtaisen testamenttinsa nojalla pääosa omaisuudestaan meni Helsingin yliopistolle, jonka konsistorin asia oli päättää vastasiko Suomalaisen kirjallisuuden seuran toiminta edelleen alkuperäistä tarkoitustaan niin, että se oli oikeutettu vuosituotto-osuuteensa. Näin Carger oli päättänyt jo vuonna 1867, mutta viimeisenä kesänään hän hautajaisjärjestelyjen lisäksi tarkensi, että
Ensiksi annan minä Suomen ylioppilaille, paitsi mitä testamentissa on lueteltu, kaikki öljyväritauluni, yksin vaimoni muotokuvankin. [...] Sitä paitsi annan minä ylioppilaskunnalle "Keisarin" ja "Keisarinnan" kuvat, Sjöstrandin vartalokuvat "Runeberg" ja "Porthan", edelleen professori Qvarnströmin teoksen "Kylpevä tyttö" sekä Thorvaldsenin "Kolme runotarta", "Venus" ja "Amor", mielinmäärin käytettäviksi. Kaikki huonekaluni, piironki luukulla tarjottakoot samoin Ylioppilaskunnalle ja Ylioppilashuoneelle.
Tämä hyväntahtoisuus on yliopistolla unohdettu samaan tapaan kuin monien muidenkin lahjoittajien. Tätä kirjoittaessani Finnasta löytyy Yliopistomuseon  kokoelmiin kuuluvan Karl Emil Cargerin 1830-luvulla Johan Lindhin maalaaman muotokuvan valokuva vesileimalla peitettynä ja käyttöoikeuksitta. Sen kuvaus kuuluu
Puolivartalokuva vasemmalle, katse eteenpäin, nojaa vasemmalla käsivarrellaan punaisella verhottuun korokkeeseen. Kihartuvat hiukset, jakaus oikealla. Musta takki, liivi, rusetti, kullanväriset kellonvitjat. Rintamuksessa kullanvärinen nappi, jossa viuhkamainen koriste. Kehys: Kullattu, kaareva, palmetti-, lehvä- ja kukkakoristeita.
Ei sanaakaan kuvan kohteen elämästä ja suhteesta yliopistoon.

Lähteet:
Åke Backström: Carger från Tyskland. Genos 66(1995), s. 120-123, 143-144
Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #14431
Edward Stigzelius: Apotekets vid Salutorget vid Salutorget i Helsingfors. Ett sekelminne. Finska apotekareföreningens tidskrift 10/1913
Cargerin kulma. Kuvia vanhasta Helsingistä. Helsingin kaiku 21/1914 (alkup. Gösta Sundman: Cargerska knuten. Veckans krönika 20/1914)
RK Nurmijärvi 1842-1851 s. 278
RK Nurmijärvi 1853-1862 s. 290
Helsingin kaupunginarkisto. Korttelikortisto. Kortteli 31
Suomalainen Wirallinen Lehti 25.2.1873

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Täydennysosia historian oppikirjoista

Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0
Elokuussa poimin mielestäni erikoisia ilmaisuja lukion oppikirjan esihistoriaosiosta. Kyseessä ei ollut yksittäistapaus, vaan arkeologituttavani kertoi löytäneensä toisesta tuoreesta oppikirjasta esihistorian kohdalta Wikipediasta kopsattua tietoa, joka sattui eroamaan merkittävästi uusimmista tutkimustuloksista. 

Esihistorian esityksissä ei mätä ainoastaan faktat vaan Ilari Aalto totesi, että 
Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.
A. Edelfeltin mukaan sommitellut ja piirtänyt Albert Gebhard
Turun museokeskusCC BY-ND 4.0
Ja Voiman otsikoinnin mukaan "oppikirjat kaipaavat moninaisempaa maailmankuvaa". Juttu käsitteli Eeva Rinteen tuoretta väitöskirjaa (Moni)kulttuurinen maailmankuva ja kuulumisen politiikka suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa ja nuorten kokemuksissa. "Rinne ei koe ilmiön taustalla olevan mitään varsinaista tietoista agendaa muiden kulttuurien epätasa-arvoisesta kohtelusta. Ongelmat johtuvat pikemminkin ajattelemattomuudesta ja vallitsevasta valtadiskurssista. Ei kyseenalaisteta oppia, johon on sosiaalistuttu."

Tämä sopii hyvin siihen, että Ilpo Tuikkala päätyy gradussaan Alakoulun historian oppikirjojen kuvat ihmiskuvan ja ihmiskunnan edistyskertomuksen rakentajina yhtymään aiemman tutkijan tulokseen, että "kirjojen välittämä ihmiskuva luo käsitystä ihmisestä, jonka alkukoti oli paratiisin omaisessa Afrikassa, josta hänet myöhemmin karkotettiin järjestäytyneeseen Eurooppaan. Ihmisen ideaalityypiksi nousee eurooppalainen valkoinen ihminen, joka asuu talossa kaukana luonnosta."
Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskusCC BY-ND 4.0
Sampsa Korpelan artikkelin Mitä lukion historian oppikirjat kertovat kristinuskosta? ingressistä selviää, että "yllättäen niistä monissa tosiaan toistetaan myyttejä kristinuskon ja historian suhteesta" ja lopuksi kysytään "Oletko itse löytänyt oppikirjoista virheellistä tietoa merkittävistä aiheista?" Ilmeisesti aika moni voisi vastata "juu". Löysinhän mömmöä koulussa käyttämästäni kirjasta (osa 1 ja osa 2) ja olen ihmetellyt tuoreempia oppimateriaaleja.

Oppikirja-aiheen jatkeeksi pari melko tuoretta gradua
Vanhempia opinnäytteitä teemoihin liittyen linkitetty aikanaan teksteihin Monikulttuurinen maamme ja suomalaisuus, Opitaanko historia parhaiten kirjoista?, Historian opetuksesta ja Tutkittua tietoa historiankirjojen suomettuneisuudesta.

lauantai 14. syyskuuta 2019

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (2/2)

Lounastauolla ABC-asemalla tuli mieleen, että on suunnilleen yhtä vaikea muistaa onko ollut tietyllä ABC-asemalla aiemmin, kuin pitää mielessään missä keskiaikaisissa kirkoissa on jo käynyt. Vain toisinaan koristelussa tai ympäristössä on jotain todella mieleenpainuvaa.
Kaarinan Pyhän Katariinan kirkossa on ollut pitkään mieleenpainuvaa se, että en ole päässyt sen sisälle. Olen muistaakseni ollut kahdesti opastettuna viereisellä rautakautisen kalmiston paikalla ja harmitellut kirkon ohi kävelyä. Ilmeisesti kirkko on jätetty tunkematta retkien ohjelmiin siksi, että sisällä on aika vähän keskiaikaa. (Säilyneistä maalauksista räpsimäni kuvat epäonnistuivat.)

Erikoisin muisto keskiajasta jäi ryhmältämme lähes huomaamatta. Aivan viime tingassa joku kysyi sakariston oven vieressä olevasta systeemistä, josta kai lähempää näkyi, että sisällä on kello. Paikallinen vastuuhenkilö kertoi, että se on 1700-luvulla tehty rippikello. Katolisessa messussa sitä oli käytetty ehtoollisessa ainakin kertomaan hetki, jolloin ehtoollisleipä ja -viini muuttuivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Reformaation jälkeen sitä on käytetty yksinkertaisesti kutsumaan ehtoolliselle?

Itse viehätyin ison lehterin maalauksista ja erityisesti niiden suomenkielisistä teksteistä. Paikallinen osasi kertoa, että vastaavia tekstejä, mutta ei aivan samoin sanoin on Paimiossa ja Raumalla. Retkeläisille jaetusta materiaalista puolestaan selvisi, että maalaukset on tehnyt Jonas Bergman vuosina 1759-1760.
Päivän viimeinen kirkko oli Paraisten. (Kuvassa oikealla piispa Jakob Tengströmin hautahuone.) Täällä olin ollut vuonna 2015, jolloin blogitekstini mukaan saimme jossain määrin epäluotettavaa opastusta.
Tuolloinkin olin ihaillut holveihin jääneitä maalauksia.


Mutta tällä kertaa ihastuin erityisesti lehteriin kuvattuihin Raamatun naishahmoihin, jotka olivat saaneet ilmeisen anakronistiset vaatteet, joissa kiinnitti huomiota myös anteliaat kaula-aukot. Pukutyylin perusteella tekemäni arvaukseni maalausajasta piti paikkansa: retkimateriaalista selvisi, että maalaukset on tehnyt Gustaf Lucander vuonna 1771.

Vuoden 2015 retkellä kävimme Simonkylässä katsomassa arkeologista kohdetta. Sinne suuntasimme tälläkin kertaa, mutta nähdäksemme jäänteet vanhasta kalkkikivilouhimosta.
Muurauslaastiin välttämättömästä kalkinpoltosta oli puhetta tiistain luennolla. Hämärästi muistin ja blogiteksti vahvisti, että olin kuullut ja hämmästellyt tätä jo vuonna 2014. Ja sittemmin unohtanut.

Retken lopuksi, onneksi jo auringonkin paistaessa, kävimme Kuusiston piispanlinnan raunioilla. Niiden reippaiden "restaurointien" jäljiltä vain muotoa uskaltaa pitää "alkuperäisenä". Siinä oli vaikuttavaa meren läheisyys ja päälinnan pihan koko.



perjantai 13. syyskuuta 2019

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (1/2)

Avoimen yliopiston retki lähti torstaiaamuna liikkeelle syksyisessä säässä katsomaan osin samoja paikkoja kuin kurssin aiheena olleet Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket. Ensimmäinen kohteemme oli Perniön kirkko. (Ajomatkalla meitä viihdytettiin tarinalla 1600-luvun penkkiriidasta. Seurakunnan muistakin ristiriidoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Esivalta, pappi ja paikallisyhteisö : Pernion kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700.)
Kirkossa oli ihailtavana säilyneet holvimaalaukset, jotka näyttivät ensin pelkältä ornamentiikalta, mutta joukossa on (kai tunnistettaviksi tarkoitettuja) ihmishahmoja. Tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, kun heikommassa valaistuksessa jäävät väistämättä näkymättömiin. Eli kyse lienee minulle tavoittamattomasta uskonnollisesta ajattelusta aivan kuten (muistiin palanneet) Milanon tuomiokirkon katon sadat pikkupatsaat, jotka eivät näy kadulle ollenkaan.

Kuorin lattiassa oli jäljellä hienoja hautakiviä.
Kirkkolaiva on saanut ympärilleen vitriinin, sillä hyvin varovaisesti ja nimeämättömiin asiantuntijoihin vedoten sitä arveltiin Suomen vanhimmaksi säilyneeksi. Sen mainittiin jo vuoden 1752 inventaariossa ja laivatyypiltään edustaa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyä kravellia.
Osa kirkon veistoksista kuuluu nyt Museovraston kokoelmiin, mutta jäljellä on krusifiksi ja kaksi pientä värinsä menettänyttä hahmoa.

Seuraava kirkko oli Kemiön, joka oli 1781 palanut niin, että lattiassa olleet hautakivetkin olivat säpäleinä. Pari oli koottu paljon myöhemmin asehuoneen seinälle.
Sisätilassa oli siis keskiaikaa enää muoto, jonka korostamiseksi 1960-luvun korjauksessa oli purettu urkulehteri ja sen maalaukset oli koottu entistä muistuttaen.

Kemiön askeettisuuden jälkeen esteettisesti rikas - taidehistoriallisen tutkimusretken silmissä katolisen näköinen - Sauvon kirkko teki vaikutuksen
Paikalliset ovat rikkauteen ilmeisesti tottuneet, sillä pyhän Yrjänän hevosen jalkojen viereen oli jätetty virsikirja ja käsidesipullo, jotka siirsimme valokuvauksen tieltä pois. Itse kuitenkin näköjään otin kuvan niin, että kyseiset esineet näkyvät pöytäliinalla varustetulla pöydällä. Taustalla rekonstruoitu piispanistuin.
 Hautajaisvaakunoita on säilynyt runsaasti.
Holviornamentiikkaa
Komea ovi, jonka ajoitusta en selvittänyt.
Ruumisvaunut olivat esillä olevan kirkkoneuvoston pöytäkirjan lainauksen perusteella vuodelta 1912.
Seinämaalauksista oli jäljellä ympäri kirkkoa suurikokoisia kohtauksia, joissa (lähes?) kaikissa oli puhekuplaa muistuttava teksti.
Tämä piru on nykyisen lasten leikkinurkkauksen vieressä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Mitä kateederilla tapahtui?

F. A-n:n koulumuistelma julkaistiin Uudessa Suomettaressa 24.11.1873:
Tultuani —n kaupungin kouluun, vähän yli yhdentoista vuoden vanhana Savon suomalaisesta kodista — näin kuuluu kertomus koulupojan päiväkirjassa — , oli minulle kaikki outoa ja tuntematointa. Uteliaisuudella katselin koulu-huonetta monine opetuskaluineen ja tuntemattomia, vaan viisastevilla lauseillaan tuttavuutta tarjoavia uusia kumppaneitani. Vähittäin tutustuivat minulle jonkun viikon kuluessa uudet olot siihen määrään, että tiesin, mitä olivat nuo koulu-huoneen seinille ripustetut isot moniväriset paperi-levyt, mikä tarkoitus oli mustalla liitu-taululla ja mitä tehdään tuolla notkealla merenruoko-kepillä, joka seisoi uhkaavana, vaan usein pilkallisesti kohdeltuna liitutaulun ja muurin välissä. 
Vielä enemmän tekeentyi koulu-elämä minulle, kun oppilaat, joita silloin oli koulussa vähän yli kolmenkymmenen, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin. Aivan päinvastoin uskotteli minua, ennen kouluun lähtöäni, kotokylässäni asuva Iivakka-kielinen kyläräätäli, ettei kaupungissa pitänyt saamani muka suomen sanaa kuulla, jota varten hän minulle opettikin ainoat ruotsin sanansa, joita hän oli oppinut herrastaloissa ollessaan mongertamaan. Arvelipa vielä nimenkin kouluun tultua muutettavan ruotsalaiseksi. Naapuri T:n pojalle on annettu koulussa komea, ström-päätteinen nimi, sanoi vanhus, ja minulle sepitti hän entisen nen-päätteisen sijaan varalle jo ruotsalaisen nimen, ihanan imelällä liin-päätteellä, aivan niin uuden uutukaisen, ettei jäänyt vanhasta nimestäni, kuin ensimäinen kirjain vanhoillaan oliaksi. Niin muikeaa yritti olla nimeni historia. 
Mutta jättäkäämme tämä. Koulussa eivät asiat olleetkaan aivan niin, kuin vanhus oli aavistellut. Kahdellakolmatta osalla pojista oli suomalaiset nimet, mitkä kotoansa olivat tuoneet, ja samoin sain minäkin nimeni pitää muuttumatta. Vielä enemmän tulivat vanhuksen ennustukset koulusta perättömiksi, kun suomalaiset pojat saivat läksyt suomenkielisistä kirjoista: Katekismosta, Hybnerin Biblian-Historiasta ja Palmblad'in maantieteen osviitasta y. m., sillä olihan nyt vuosi 1856 eletävänämme. Löytyi kuitenkin koulu-elämässä vielä asia, jonka perille vasta-alkuisten suomalaisten poikain oli vaikea päästä, ja se oli seuraava: 
Koulu-Huoneen perällä oli näet rakenne, jota ruotsalaiset pojat nimittivät katederiksi. Katederiin astui opettaja joka aamu, ennenkuin hän opetuksen alkoi ja joka ilta, kohta kuin opetus oli päätetty koulussa. Joka kerta seurasi opettajaa aina vuoroonsa katederiin yksi ruotsia taitavista pojista lukemaan outoa kieltä, luultavasti ruotsia. Hänen siellä vähän aikaa luettua, kohosi kaikkein huoneessa oliain käsi otsalle silmäin eteen, jota seurasi hetkisen hiljaisuus. Suomalaiset pojat, näkö-aistiamme seuraten, teimme samoin. Jokainen täysi-ihminen olisi ulkomuodosta, sanoja ymmärtämättäkin huomannut, mikä tehtävän tarkoitus oli, vaan yhden- eli kahdentoista vanhalle pojalle ei se ollut helppo arvoitus. 
Sanon arvoitus, syystä, että se semmoisena meille pysyi koko lukukauden, sillä pilkalliset vastaukset olivat kohta valmiina, jos arvoitukselle selitystä kysyimme niiltä onnellisemmista veitikoilta, jotka asian tiesivät. Lukukauden puolivälissä luulimme kuitenkin salaisuudelle selityksen keksityksi. Eräänä päivänä, näet, Paavo H. taisi hyvin läksynsä latinan kieli-opissa, mikä ei koskaan ollut häneltä sujunut. Opettajakin jo ihmesi Paavon harvinaista taitamista. Samana iltana sai Paavo lukea katederissa. Tässä selitys salaisuudelle, sanoi eräs suomalaisista pojista. Koko toimitus on mielen-osoitusta sille, joka päivän läksyt on hyvin taitanut. Se onnellinen saa jotakin ansioluetteloaan lukea toisille kehoitukseksi. Jaa, mielen-osoitusta, mielen-osoitusta, myönsimme kaikki, jotka katederi-toimista olimme ymmällä. Tämä keksintömme oli mielestämme oikea, jopa teki mieli siitä kerskaellakin. — Vaan kuinka kävi?
Parin viikon päästä, eräänä Heluntai-lauantaina, ei Paavo H. taitanutkaan käytellä latinaista tekosanaa "Amo", mikä hänellä oli jo kolmannen kerran läksynä. Opettajan kärsivällisyys Paavoa kohtaan oli tällä kertaa loppunut.

Hän otti merenruoko-kepin ja antoi sillä kolme, neljä lyömää laiskurille laihain olkapäiden yli. Puolenpäivän aikaan julisti opettaja Heluntai-luvan ja astui samalla katederiin. Mutta ihmeeksemme tuo lyölytetty Paavo astuu perässä ja tekee katederi-toimituksen, miten ennenkin. Tämä Paavon Heluntailauantainen onneton kohtalo kumosi kokonaan suomalaisten poikain ennen tehdyn päätöksen katederimenoista, sillä Paavon ansiot eivät suinkaan tänäpäivänä ansainneet minkään-laista mielen-osoitusta. Näin pysyi arvoituksemme vielä yhtä käsittämättömänä, kuin lukukauden alussakin oli ollut. 
Keväällä tuli rehtori rovasti R. tutkintoa pitämään koulussa. Hän alkoi puheensa seuraavilla sanoilla: "Alkakaamme tämä toimituksemme rukouksella". Samassa astuivat opettaja ja koulun ensimäinen oppilas Oskar S. katederiin, jossa viimeksi-mainittu luki suomeksi aamurukoukset. Tässä arvoitus sai vasta kaivatun ja todellisen selityksensä, sitten kun se oli Savon poikain arvoituskykyä ensin koetellut lähes puolen vuotta. 
Kuva Tuulispää 2/1912 hieman muokattuna.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kuolleista merimiehistä

Rannikkokaupungeissa tutkimusta tehdessä ei ole harvinaista, että joku perheen poika lähtee merille ja kohtalonsa jää epäselväksi. Tai näin on ainakin käynyt omissa tutkimuksissani useammin kuin kerran. Joskus on kirkonkirjoihin tehty luotettavan oloinen kirjaus kuolinpaikasta kaukana, mutta useammin tietoa löytyy lehdistä.

Jo ennen merimiehiin erikoistuneita lehtiä. Olen aiemmin jakanut esimerkin 1700-luvulta ja Inrikes tidningar tarjoaa toisen 28.2.1800.


Turusta Henric Tallberg, Elias Wileen ja Johan Alander, Helsingistä Eric Hagelberg, muualta Uudeltamaalta Wilhelm Sohlberg olivat kuollessaan jättäneet jotain omaisuutta, jota sopi tiedustella Tukholman merimieshuoneelta.

Yritin titteleillään hakemalla löytää vastaavaa Suomen varhaisimmista sanomalehdistä, mutta epäonnistuin. Merimiestä Johan Halander kuulutettiin (Åbo Tidningar 4.12.1797 ) ja ahvenanmaalaista merimiestä oltiin julistamassa kuolleeksi (Åbo Allmänna Tidning 14.11.1815). Hieman myöhemmin oli useampia kuulutuksia, joilla merimiehen vaimot hakivat vapautta uuteen avioliittoon, mutta ei kuolinilmoituksia. Eli ilmeisesti olivat harvinaisia.

Johtopäätöstäni vahvistaakseni tein sjömanhus-haun ruotsalaisiin sanomalehtiin ja löysin lehdestä Hwad nytt? 18.3.1785 toisenlaisen harvinaisuuden: ilmoituksen merimiehen kuolemasta kuivalla maalla.


20-vuotias Carl David Norman Suomesta kuoli kuumeeseen eksyttyään matkalla Göteborgista Tukholmaan.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Torpparin pojasta vaprikööri

Johan Wilhelmin syntyessä 4.4.1818 isänsä Erkki Erkinpoika oli torppari Tyrvään Vatajan Haapaniemessä. Neljä vuotta myöhemmin hän ja vaimonsa Liisa Juhantytär muuttivat lapsineen Karkkuun, Suoniemen kappelin Tyrisevän kylän Anttilaan. Myöhemmän muistelun mukaan Isojoelta kotoisin ollut Erkki oli "luja ja jäykkä mies" ja Suoniemestä lähtöisin ollut Liisa "hellä Jumalaa pelkääväinen vaimo".

Johan Wilhem oli 18-vuotias lähtiessään lapsuuden kodistaan. "Hän joutui Porin kaupunkiin, jossa ensi palveli assessori Arrheniusta ja sitte pääsi oppiin puuseppä Ramstedtille. [...] Opin käytyä ja jonkun ajan työtä tehtyä myöskin Turussa, Alander antausi menemään Pietariin, jossa hän täydensi oppinsa ja teki työtä yksityisille mestareille, työjohtajana valtion tehtaissa, Isakin kirkossa j.n.e. vuosien 1849-1852 välillä. Palattuansa takasin kotimaahansa hän sijottui Helsingin kaupunkiin, jossa sai mestarin nimen ja oikeudet v. 1853 ja huonekalutehtaan oikeuden v. 1860." Vuoden 1862 osoitekalenterin mukaan puuseppämestari Alander asui omistamallaan tontilla Pikku-Roballa.

Yritystoimintansa ohella Alander oli vuosina 1864-1876 vaivaishoitojohtokunnan jäsen, 1872 palotoimituskunnassa ja vuosina 1872-1880 Helsingin seurakunnan kirkkoraadissa. Hän oli Helsingin käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuuskunnassa yhdistyksen perustamisesta eli vuodesta 1868 alkaen ja vuodesta 1880 valtuuskunnan esimies. Vuonna 1869 Alander valittiin Helsingin suomalaisen yksityislukion johtokunnan jäseneksi.

Kirkkoraadin jäsenyydestä huolimatta Alander oli perustamassa Luterilais-evankelista yhdistystä ja uskonnollinen elämänsä keskittyi rukoushuoneeseen, jossa hän
luki elikkä puhui usein suomen kielellä yhteiseksi kehoitukseksi ja oli siten hyvin tuttu niille, jotka ovat ottaneet osaa hartaushetkien rukoushuoneessa. Myöskin ruotsiksi puhui Alander joskus, mutta se ei tahtonut häneltä oikein sujua; sillä hänellä oli kankea suomalainen kieli. [...] Alander ei ollut mikään aivan lahjakas ja viehättavä puhuja, ei hän voinut aina saada oikein selvillekään, mitä hän tarkoitti; mutta joka totuutta rakasti, kuunteli häntä kuitenkin mielellään; sillä hänellä oli hyvä raamatun taito, syvä käsitys uskon asioissa, tarkka tieto ihmishengen tarpeista ja todenperäinen, vakainen ja teeskentelemätön esitystapa. 
Kuollessaan 1883 Johan Vilhelm Alander "jätti jälkeensä rakkaan puolison Amanda Maria Martin'in, jonka kanssa oli ollut naimisissa 26 wuotta, ja neljä lasta, joista yksi oli poika." Amanda Marian sukunimi on muissa lähteissä, kuten Ulrika Juseliuksen keräämissä tiedoissa, Thunberg,

Daniel Nyblinin valokuva vuodelta 1890
Museovirasto CC BY 4.0
Alanderin lapsista näkyvimmän jäljen on tehnyt tytär Elisabet (Betty), joka on vilahtanut tällä blogissakin lastentarhamuseon yhteydessä. Jorma Virtasen mukaan
Lapsuuskodissaan Elisabeth Alander ja hänen kolme sisarustaan olivat saaneet voimakkaan uskonnollisen kasvatuksen. Vuosina 1868–-1875 Elisabeth Alander kävi Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun. Isän kuoltua vuonna 1883 Elisabeth Alander vieraantui hengellisistä harrastuksista ja hänen kiinnostuksensa kohdistui ajankohtaiseen naisasiaan. Vuonna 1884 hän liittyi juuri toimintansa aloittaneen Suomen Naisyhdistyksen jäseneksi, toimien vuodesta 1886 lähtien yhdistyksen perustaman työnvälitystoimiston johtajana. Jo keväällä 1883 hän tutustui Hanna Rothmanin lastentarhaan ja ystävystyi entisen koulutoverinsa kanssa. Vuonna 1890 hän teki valintansa ja vaihtoi työnvälityksen lastentarhatyöhön. 
Elisabeth Alander opiskeli Berliinin Pestalozzi-Fröbel-Hausissa lukuvuoden 1891–-1892. Hän asui äitinsä kanssa Pikku-Roba 12:ssa ja saman osoitteen ilmoittanut taideyhdistyksen piirrustuskoulussa ja Hjalmar Munsterhjelmin luona kouluttautunut maalauksen opettaja Mia Alander lienee sisarensa ja vuonna 1890 samassa osoitteessa 22-vuotiaana kuollut Johan Werner veljensä. Elisabet ja Mia omistivat Pikku-Roban 12-14 vuonna 1906.

Lähteet:
Tyrvään kastetut
Suoniemen rippikirja 1822-1829 s. 92
Karkun rippikirjat 1829-1835 s. 139, 1837-1844 s. 346
K. J. N. : Johan Vilhelm Alander. Kotimatkalla 1/1894
Adresskalender för Helsingfors stad 1862Adresskalender för Helsingfors stad 1896Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897, Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1906
Hufvudstadsbladet 12.10.1894, Folkwännen 24.04.1890

maanantai 9. syyskuuta 2019

Sairaalan perustaja

Vuosia sitten kirjoitin Elämänmäen tohtori Lybeckistä. Äitinsä Sofia Lovisa syntyi 15.6.1840 Georg Magnus Järnefeltin ja Amalia Renata Stenbäckin tyttäreksi.

Lehdessä Nutid 6-7/1900 kerrotun mukaan Sofia Lovisa oppi kehräämään lankaa 6-vuotiaana. Vanhempansa eivät nähneet omaa opetustaan riittäväksi vaan Sofia Lovisalla oli kotiopettaja, hän kävi neitien Stråhlmanien yksityiskoulua ja lopulta oli Haminassa Forsblomin pensionaatissa.

Sofia Lovisa Järnefelt menetti äitinsä 9-vuotiaana ja Luumäen kappalaisena kuolleen isänsä ollessaan 15-vuotias. Naisten äänessä 10/1908 julkaistun muistokirjoituksen mukaan hän
sai hän vanhempiensa kuoltua koko nuoruutensa päivät taistella toimeentulonsa puolesta ja sama taistelu alkoi jälleen, vieläkin ankarammassa muodossa, kun hän v. 1868 puolisonsa, tri Frans Edvard Lybeck'in, kuoltua jäi pienen poikansa kera puille paljaille.
Frans Edvard Lybeckin toimista Ikaalisten seudun nälkävuosien uhrien auttamiseksi on Veikko Huuska kerännyt tietoa, johon sisältyy sanomalehtiotteet Lybeckin kuolinpesän hakemisesta konkurssiin. Avunpyyntö valtiolta ei tuottanut tulosta (SWL 19.3.1869).
Mutta hän ponnisteli lakkaamatta, kävi käsiksi mihin työhön tahansa, matkusti jonkun vuoden kuluttua Helsinkiin käydäkseen kätilökurssin ja johti siinä sivussa leipomoa toimeentullakseen.
Tampereen Sanomat 23.12.1871
Ehkä juuri työhön pystyväisyytensä takia Sofia Lybeck ei saanut myöhempäänkään avuanomukseensa positiivista vastausta keisarilta (FAT 2.12.1875). Vuonna 1876 hän muutti 10-vuotiaan poikansa kanssa kirjat Tampereelta Helsinkiin (RK 1870-81 s. 180).
Helsingfors Dagblad 22.6.1880
Vuoteen 1880 mennessä Sofi Lybeck oli ilmoituksessaan käyttämänsä tittelin perusteella koulutettu kätilö. Seitsemän vuotta myöhemmin hän antaa Nya Pressenissä 15.5.1887 selvityksen Helsingin yksityissairaalan toiminnasta. Naisten äänen muistokirjoituksen sanoin, Lybeckin havaittua
mitenkä kipeän tarpeen vaatima koti hermosairaita varten oli, teki hän sellaisen perustamisen elämänsä päämääräksi. Monet raskaat askeleet astuttuaan ja monen yksityisen luo turhaan käännyttyään, sai hän vihdoinkin valtiolta pienen kannatuksen ja vuokrasi sairaalaansa varten Leppäsuon huvilan. Se näyttäytyi tuota pikaa riittämättömäksi, jonkatähden hän hankki valtiolainan ja osti Töölöössä sijaitsevan Kammio nimisen huvilan, jonka maalle hän rakennutti ajanmukaisen hermosairaalan v. 1892, ensimäisen laatuaan meidän maassamme.
Kammion alueen rajasivat myöhemmin kaavoitetut Sibeliuksenkatu (aik. Kammionkatu), Töölönkatu, Runeberginkatu ja Mannerheimintie. Y. Weilinin kirjoitusta Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924) jälleen ja lopuksi lainaten
Rouva Lybeck, joka oli yhtä kuulu tarmostaan kuin Alli Trygg, vuokrasi sitten koko Kammion alueen rakkaita hullujaan varten. Siellä hän vaali heitä kuin kana poikiaan, apunaan tohtori Lybeck, kunnes edellinen kuoli ja jälkimmäinen perusti jonnekin Hämeeseen puol'uskonnollisen lahkonsa, jonka jäsenet kävelivät alasti. Hän luuli heidän siten parantuvan hulluudesta ja muista taudeista.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

"Digitaalinen kulttuuriperintömme"

Perjantaina konklaavi Digime järjesti ensimmäisen seminaarinsa. Digime on lyhennetty sanoista "Digitaalinen kulttuuriperintömme" ja on ymmärrettävissä turhankin laajasti. Oikeasti kyse on Finnaan ja muihin kansallisiin infraratkaisuihin linkittyvien organisaatioiden työntekijöiden pitämisestä tietoisena kehityksestä. Mutta "muut"kin olivat tervetulleita eikä päivä ollut ihan ajanhukkaa.

Jo aamukahveilla kuulustelin Kansallisarkiston työntekijän, jolta kuulin, että tiloissaan tehtävä vapaaehtoiskuvaus pendaa standardeihinsa sopivan kameran saamista. Onneksi en ehtinyt vyöryttää toiminnan näkymättömyyttä muiden niskoille. (Edelleen jännityksellä tämän ja SSHY:n tulevaisuutta miettien.)

OKM:tä edustavan Tapani Sainion esityksestä selvisi, että parhaillaan tarjoamansa digitointiavustuksen ehtona on lisenssointi tai vähintään käyttöehtojen määritys. Jees! Olisipa ollut jo kymmenen vuotta sitten.

Valtiovarainministeriön Riitta Autereen esitys tiedonhallintalaista meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kalvollaan näkynyt sana julkisuusperiaate toi mieleen ajatuksen, että "joku" voisi joku päivä pohtia kunnolla sitä, mille materiaalille riittää se, että se on saatavissa arkistossa, ja mitä "sopii" laittaa verkkoon muodossa, jonka sanatkin ovat koneluettavissa. Mielessä siis edelleen korkeimman oikeuden tuomiot.

Juha Henrikssonin KAM-juridiikkapuheenvuorosta ei tarttunut mitään paperille. Pidempi esityksensä Tietosuojan vaikutus arkistointiin ja aineistojen käyttöön on katsottavissa verkossa samoin kuin tallenne tilaisuudesta Tietosuoja KAM-sektorilla. Jotenkin mystisesti alunperin EU-direktiivissä nähdyt ongelmat ovat hävinneet, mutta pelkään niiden iskevän joskus kuitenkin takaisin.

Muutokset saavutettavuutta koskevassa lainsäädännössä ovat menneet ohi korvieni, joten sen ajankohtaiskatsauksessa oli kiinnostavaa asiaa. Viittomakieltä äskettäin harrastaneena ymmärrän hyvin, miksi julkisella rahalla tuotettuihin videoihin lähitulevaisuudessa on tehtävä tekstitys. Mutta uhkakuviin taipuvaisena pelkään tämän johtavan helposti siihen, että tallenteita tilaisuuksista ei enää verkossa jaeta.

Erkki Tolosen Finna-katsauksessa jämähdin todella marginaaliseen asiaan eli alkukalvonsa kulmaan, jossa julistettiin Finnalla olleen 2,3 miljoonaa kävijää vuonna 2018. Koska tein työkseni useita vuosia verkkosivustojen käyttäjästatistiikkaa, tiedän, että sana kävijä kuullostaa asiaan perehtymättömien korvissa helposti uniikilta ihmiseltä. Joten twiittasin "Eikö voitaisi esittää käyntejä eikä epävarmoja ja epäselviä "kävijöitä"? (Kyllä, käyntikin on määritelmäkysymys. Mutta silti.)"

Kun Finnan Twitter-tilillä satuttiin poimimaan esiin sama luku, ärsyynnyin lisää ja kysyin "Miten olette määritelleet ja mitanneet "kävijän"?". Tilaani ei ollenkaan auttanut vastaus "Kävijöillä tarkoitamme toisistaan erotettavissa olevia käyntejä.", sillä käsitteiden sekoittamista toisiinsa inhoan yli kaiken. Joten vastasin "Mutta jos tosissaan "käyntejä" niin miksi puhutte kävijöistä? Tai, kyllähän minä syyn tiedän - antaa vaikutelman, että lähes puolet kansasta olisi palvelun käyttäjiä. Ihan pikkasen epärehellistä, IMHO."

Finnan tiliä oli hoitamassa viestinnän ammattilainen, joka jatkoi rauhallisesti "Käytämme standardin mukaista tapaa määritellä miten käynnit erotetaan sivulatauksista. Jos sama kävijä tulee eri päivinä, lasketaan tämä eri käynniksi." Toisin kuin minä: "Eli, kun yhden "käynnin" aikana kirjaudun kolmella kirjastokortilla ja yksillä yliopistotunnareilla, olenko tilastoissanne yksi käynti vai viisi (mukaanlukien kirjautumattoman tilan)? Jos viittaatte "standardiin", niin sille tarvitaan tunnistetiedot." Mystisestä standardista ei tullut tietoa, mutta sain vakuutuksen, että "Olet tilastoinnissamme tässä tapauksessa yksi käynti".

Mikä viittaa siihen, että määrittely nojaa evästeisiin ja/tai IP-osoitteeseen sekä tietenkin johonkin aikaväliin, jonka inaktiviteetti päättää käynnin. Tai jos otan Finnan vastauksen kirjaimellisesti raja on päivämäärän vaihtuminen. Digime:n etusivulla oli linkki Finnan käyttö ja trendit 2018 -raporttiin, jossa metriikkana tosiaan oli käynnit eikä kävijät. Mistään standardista ei ole puhetta, vaan viitataan käytettyyn mittausohjelmistoon. Johon toivottavasti joku on perehtynyt, vaikka rapsan tekemiseen oli käytetty konsultteja.

Finna-esityksen varsinainen asia meni siis aika lailla ohi. Noteerasin kuitenkin suunnitelman mahdollistaa joukkoistaminen museoiden aineistojen kuvailussa. Erittäin mielenkiintoista. Olen nimittäin viime aikoina yrittänyt Finnaa käyttäessä jaksaa mömmöä nähdessäni painaa "ota yhteyttä" -nappia ja valittaa sinne muun eetterin sijaan. Enimmäkseen olen saanut asiallisia vastauksia sähköpostiin. Mutta muutoksien toteuttaminen ei ole aina niin helppoa eli Museovirastosta on jo kahdesti todettu, että kokoelmajärjestelmänsä vaihdon takia mitään ei nyt voida tehdä. Jaksavatkohan säilyttää muutostarpeet ja näpytellä niitä systeemiin myöhemmin?

Eli joukkoistamiseen palaten tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä museot tekevät tai pystyvät tekemään annetulla tiedolla. Ehkä se jätetään suosiolla Finnaan eikä yritetä vientiä kokoelmatietokantaan?

Joukkoistamisen tulevaisuuden kehityksenä mainitsi myös Helsingin kaupinginmuseon työntekijä päivän päättäneessä paneelikeskustelussa. Mielenkiintoista. HKM:nkin suuntaan kokeilin nimittäin "ota yhteyttä" -nappia kirjoittaessani Töölön tehtaasta. Toistaiseksi ei vastausta. Ehkäpä aikansa menee miettiessä (kuulemma saapuvia) faktatarkistuspyyntöjä kuvistaan tehtyihin kirjoihin. Taitaa mennä jonkin aikaa, ennen kuin yritän uudelleen.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Täydennysosia käsialoista


1) Instituutioiden historiablogikatsauksesta jäi puuttumaan Lapin yliopiston kulttuurihistorian blogi Menneisyys elää meissä.  Siinä julkaistiin tässä välissä Annastiina Leppälän teksti Kaunokirjoitus. Sen taiteellisuus, koristeellisuus ja historiallisuus, jonka mukaan "Ensimmäinen kaunokirjoitusta edustava tyyppikirjaimisto suunniteltiin suomalaisille kouluille vuonna 1931". Ensimmäisyys on tässäkin asiassa määrittelykysymys, sillä Mimmi Bährin kaunokirjoitusvihot olivat kouluylihallituksen hyväksymisleimalla varustettuja jo vuonna 1885.

2) Käsialoista jatkaakseni, sukututkijoiden itseopiskelumateriaalikoosteesta jäi puuttumaan Lars Bägerfeldtin Bokstäver & gamla handskrifter. Att läsa handskrifter från Vasatiden och Stormaktstiden samt tidiga kyrkoböcker (pdf).

Ja koosteesta sekä Ruotsista puheen ollen äskettäisiltä naapurimaan sukututkimuspäiviltä on verkkoon jaettu Michael Lundholmin esitelmä lähdekritiikistä. Hän aloittaa sukutarinoista, mutta kommentoi myös seurakuntien historiakirjojen "alkuperäisyyttä" todeten esimerkiksi tasaisen kirjoituksen kielivän siitä, että kirjat on kirjoitettu puhtaaksi jälkikäteen muistilapuilta.

3) Leppälän teksti kommentoi nykytilannetta, jossa kouluissa ei enää opeteta sidottua kirjoitusta. Kun sukututkijoiden keskustelussa näkee selvää ja standardia 1800-luvun käsialaa kutsuttavan vaikeaksi, herää väistämättä huoli tutkimuksen tulevaisuudesta. Ja 1900-luvun käsinkirjoitettujen lähteiden moninaisten muotojen ohituksesta. Kuvituksena käytetyt käsialanäytteet Aitasta 1/1927, jossa esiteltiin kirjailijoiden tapoja kirjoittaa. Kansakoulunopettajaksi koulutetun Hilja Valtosen oli huomattavasti selvempää kuin tähän poimimani, mutta ei sekään mitään mallikirjoitusta..

perjantai 6. syyskuuta 2019

Vuoden 1616 valitukset ja niiden muistaminen

Stockholmsposten referoi/arvioi 30.6.1794 samana vuonna ilmestynyttä neljättä osaa kirjasta Svea rikets historia under Konung Gustaf Adolf den Stores Regering, joka kattoi vuodet 1616-1619. Sanomalehteen kirjoittanut oli innostunut erityisesti nostamaan esiin Suomesta kuninkaalle, tämän oleskellessa Turussa, toimitettuja valituksia.

Kirkkonummelta ja Karjaalta kerrottiin Mauritz Christerssonin (Horn till Åminne) Venäjältä palattuaan vaatineen talonpojilta kestitystä, johon hänellä ei näiden mielestä ollut oikeutta. Hans Ramista esitettiin vastaava valitus ainakin Lohjalta. Nimettömäksi jätetty Uudenmaan aatelismies oli ominut kolme kruununtilaa, joista ei maksanut veroja. Toinen aatelismies oli Venäjän sotaretkelle lähtiessään pysähtynyt 35 hevosen (ja oletettavasti lähes yhtä monen miehen) kanssa jonkun lesken luo ja lyönyt palvelijoita sekä polttanut lesken lapsen hiukset. Ja vienyt leskeltä ja 7 naapurilta heinät ja kaurat. Mynämäellä Henrik Fleming oli vienyt talonpojalta viljaa, muuta ruokaa ja savupiipullisen kamarin sekä hakannut tämän niin, että hän oli osan vuodesta sängynomana. Ja niin edelleen.

Aatelisten lisäksi Uudeltamaalta valitettiin papeista. Kirkkoherra Thomas Tenholassa oli ottanut hautausmaksuna ainoan lehmän, vaikka tämä oli yleisen käytännön vastaista. Varsinais-Suomen puolella Vehmaan kirkkoherra Erik oli jättänyt jumalanpalveluksia pitämättä ja ripityksen yhteydessä repi seurakuntalaisten hiukset ja korvat.

J. E. Waaranen väitöskirjassaan Landtdagen i Helsingfors 1616 och Finlands dåvarande tillstånd (1862) mainitsee s. 8-9 osan aatelisista tehdyistä valituksista. Papeista tehdyt valitukset ovat verkkohakujen perusteella saaneet julkisuutta ainoastaan kun ruotsalainen kirjoittaja innostui taustoittamaan vuodella 1616 sisällissotaamme ja tätä juttua toistettiin ainakin kahdessa sanomalehdessä: Finlands Folkkommissariats Notisblad 25.3.1918 & Arbetet 2.4.1918.

Kyösti Väänäsen toimittamassa paimenmuistossa Thomaksen kohdalla ei ole mitään mainintaa valituksista. Vehmaalla "seurakuntalaiset valittivat käräjillä 1616 kirkkoherran liian ahneesti perineen saataviaan ja suosineen rikkaita köyhempien seurakuntalaisten kustannuksella.", mutta valituksista kuninkaalle ei ole mitään puhetta.

Ainakaan Mauritz Christerssonin kohdalle Jully Ramsay ei ole rälssisukujen selvitykseensä tehnyt mainintaa valituksista. Toisin kuin Väänäsellä hänellä ei ollut käytössään niiden julkaistua versiota, jota SHS ryhtyi valmistelemaan vuonna 1934. Kaksi vuotta myöhemmin Vuoden 1616 valitusluettelot julkaistiin sarjassa Suomen historian lähteitä. Tätä kirjoittaessani niitä ei ole vielä digitoitu.

Tammelan Bucht-suvun tutkijat paikansivat muutama vuosi sitten Svea rikets historiaa kirjoittaneen Jonas Hallenbergin 1616 valituksiin liittyvää aineistoa Uppsalan kirjastosta. "Kansallisarkisto ei ollut kiinnostunut asiakirjan hankinnasta Suomeen. Kun kyselystä (Lauri Terho oli puhelimitse tiedustellut asiaa kahdesti) oli kulunut yli vuosi, niin päätimme sukuseuran toimesta tilata asiakirjat Upsalasta suoraan. Risto Ylitalo soitti yliopiston arkistoon suoraan ja sopi digitoinnista. Parin viikon kuluttua saapui 422 sivun kokoinen asiakirjapaketti digitoituna sähköpostilla Ristolle."

torstai 5. syyskuuta 2019

Suntion koulu Vesilahdella

Nimimerkin Kah eli Vesilahdella kasvaneen G. A. Hemanin omaelämäkerralliselta näyttävä teksti Herätteitä julkaistiin Suomalaisen sanomalehtiliiton albumissa Suomalainen vuonna 1911. Se alkaa 1860-luvun alkupuolelle sijoittuvalla koulunkäyntikuvauksella. Ja nehän minua jaksavat viehättää. Varsinkin kun mainitaan laskutaitokin. Ja nainen opettajana.
Minä olin pantu suntiolle luvunlaskukouluun. Äitini kyllä osasi "räknätä" ne salaperäiset laskut, jotka sittemmin olen tavallisesta kertotaulusta ulkoa oppinut, ja isäni koetti monesti minulle selittää, mitä siitä tuli kun Vinkkilässä oli 5 veräjää, joka veräjällä 5 ämmää, joka ämmällä 5 kissaa, joka kissalla 5 hiirtä; mutta emmehän me siitä selvää kumpikaan oikein tarkoin saaneet, sillä emme osanneet "pännällä räknätä". 
Kirjoittamaan täytyi minun oppia niistä aakkosista, jotka koko kulmakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö, suutarin Miina, oli minulle tehnyt. Mutta luvunlaskua ei juuri sentään käynyt omin päin opetteleminen, varsinkin kun ei ollut varaa ostaa oikeata "räkninkikirjaa". Ja siksipä oli minun mentävä suntiolle kouluun. 
Ja pian minä siellä opin yhteenlaskun ja vähennön. Kertolasku oli jo aika "visaa" ja jakolaskuun sitä "huntramänttiä" vasta oikein tarvittiin. Sanomattomalla kunnioituksen tunteella kuulin suntion joskus puhuvan Kohman maisterin kanssa "murtoluvuista" ja "kolmiluvun laskusta". Oikein minua pelotti, sillä nämä ihmeelliset laskutavat tuntuivat minusta olevan ihanteen huimaavassa korkeudessa. 
Kovin ahkeraa ei kuitenkaan "lukua laskettu". Pidettiin pitkiä loma-aikoja. Ja paljoa enemmän minua miellyttikin laulut ja runonpätkät, joita suntio hyvällä tuulella ollessaan meille luki ja joskus lauloikin.
Torpparin pojalle suntion koti oli outo ympäristö.
Muistan vielä aivan hyvin, kuinka kodikkaalta ja hauskalta se suntion "sali" näytti. Minä, joka olin tottunut pirtin nokeen ja pahasti savuavan uunin tiuraan, pidin tätä "salia" melkein taivaan kuvana. Lattia oli aina puhtaaksi "kuurattu" ja osittain matoilla peitetty, katto vaaleanharmaaksi maalattu, ja seinät . Niin, ne seinät vasta merkilliset olivatkin! Ne olivat paperoidut ihan sanomalehdillä, taikka niinkuin siihen aikaan oli tapa sanoa: aviisilla. Vaikka suntio ei ollut mikään varakas mies, oli hänelle monta vuotta jo tullut "aviisit". Ja uskollisesti oli hän ne säilyttänyt. Paljon niitä oli hänellä talletettuina siteissä, jotka hän itse oli tehnyt. Mutta paljon niitä oli seinäpapereiksikin mennyt. Siinä sitä oli monta numeroa, taisipa olla koko vuosikertoja vanhaa Suometarta. Ja aina oli lehden "johtava" luettavissa, vaikka lehti olikin toiselta puolelta ruisjauhovellillä seinään liisteröitty.
Yrittäessäni löytää tämän suntion nimeä huomasin, että Vesilahdella oli apulaispappi, jota kutsutaan pitäjänopettajaksi.  Mutta suntion opetukselle oli erikseen tarvetta. G. A Hemanin kuva muistokirjoituksestaan Vartijassa 5-6/1917

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kiskon Mommolan Sofi Rosell

Mommolan päärakennus. Valokuva Maija Matikka/Museovirasto. CC BY 4.0
Naisten äänessä 10/1911 julkaistu muistokirjoitus loppui sanoihin "ja varmasti tulee Mommolan ja Kiskon pitäjän historiaan ikuisiksi ajoiksi piirretyksi kunnioituksella ja rakkaudella nimi Sofi Rosell." En tiedä muistetaanko Rosellia Kiskossa, mutta ainakaan Museoviraston rakennusympäristösivulla ja Mommolan rakennusinventoinnista ei hänen nimeään löydy. Tätä kirjoittaessani häntä ei ole merkitty edes äitinsä lapseksi Geniin.

Sofi Rosell syntyi Turussa 6.5.1836 vanhempinaan piirilääkäri Gustaf Rosell ja Katarina Sofia Hjelmerus. Äidinisänsä Kristian Hjelmerus oli kuollut vuotta aikaisemmin. Hänen appensa Matts Augustinin vuonna 1801 ostama Mommola Kiskossa tuli Rosellille tutuksi lapsena kesänviettopaikkana ja isänsä kuoltua vuonna 1842 siitä tuli pysyvä kotinsa loppuelämäkseen. Pikkusisko Carolina meni Mommolasta miehelään 7.7.1869, mutta Rosell jäi vuoteen 1894 eläneen äitinsä asuinkumppaniksi.

Lapsuudestaan Naisten ääneen kirjoittanut toteaa, että "Taitavien kotiopettajattarien johdolla sai hän koulusivistyksensä, ja olipa Fia niin etevä kasvien tuntija esim. että hän vielä vanhoillakin päivillään saattoi opastaa ylioppilaita kasvien keräyksessä ja tutkimisessa." Osana kasvatusta äitinsä oli 15-vuotiaalle syntymäpäivänä antanut kirjeen, jossa "luettelee hän pikku Fiallensa tämän heikkouksia ja vikoja ja pyytää lastansa joka vuosi tutkimaan itseänsä, josko on voinut näitä voittaa, ja sanoo äiti lopuksi että meidän ihmisten, tullaksemme onnellisiksi ja hyviksi, tulee voida unohtaa itsemme. Tätä kirjettä on Fia uskollisesti säilyttänyt 60 vuotta, ja lukenut joka syntymäpäivänsä aamuna."

Sisarensa kuoltua vuonna 1877 Rosell (Naisten äänessä kerrotun mukaan) "lunasti hän itselleen tämän perillisiltä Mommolan ja hoiti sitä yksin uskollisten palvelijainsa avulla."
Mallikelpoinen oli järjestys tässä kodissa. Lattiat lumivalkeat, kotikutoiset matot käytävinä ja huonekalusto vanhanaikainen; — porstuakin kodikkaasti sisustettuna ystävällisen näköisenä ja tervehti tulijata! Ja askareet sujuivat siellä hiljaa ja melutta kellon mukaan, ei tuntunut talossa koskaan olevan kiirettä eikä epäjärjestystä.
Äitinsä kuoltua Mommolaan muutti Rosellin seuraksi tämän lapsuudenystävä Sophie Clayhills, jonka äiti Helena Gustawa Jylén, oltuaan Rosellin äidin kotiopettajatar, oli 19.9.1833 Mommolasta käsin mennyt naimisiin johtaja Thomas Clayhillsin kanssa. (Sophie Clayhills kuoli 16.7.1913, mistä löytyy lehdistä vain maininta Tammerfors Nyheterissä 2.1.1914.)

En tiedä onko Uuteen Auraan 11.6.1911 kirjoittanut sama ihminen kuin Naisten ääneen, mutta yhteenveto Rosellin elämästä on hyvin samanoloinen:
Vainaja kuului vanhan ajan vaatimattomiin ja herttaisiin henkilöihin, jonka kristillistä lämpöä uhkuva koti oli avoinna yhtä hyvin alhaisille kuin ylhäisillekin. Kaikki ilman eroitusta olivat tervetulleita ja sama sydämellinen kohtelu tuli jokaisen osaksi. Apua tarvitsevat varsinkin olivat lähellä hänen sydäntänsä. Välttääkseen ihmisten kiitosta hänellä oli tapana antaa avustusta hiljaisuudessa niin huomaamatta kuin mahdollista. Lukemattomat köyhät kiitollisuudella muistelevat armeliasta vainajaa. Mitä herttaisin suhde vallitsi hänen ja lukuisten alustalaisten välillä. Se oli ihanteellisen patriarkkaalinen, kaikki kuuluivat samaan perheeseen, eikä ajan tyytymättömyyden henki kyennyt järkyttämään tuota herttaista suhdetta, sillä vainaja asetti aina alustalaistensa edut ensi- ja oman etunsa viimeiseen sijaan. Vainajaa muistelevat kaipauksella lähinnä 3 sisaren lasta, lukuisat alustalaiset sekä lukemattomat ystävät. 
Sofi Rosell kuoli 7.6.1911.