lauantai 19. tammikuuta 2019

Kirkkoherran aineellisen kulttuurin tavoittelu 1500-luvun lopulta (1/2)

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä esseestä sain 5/5, joten ilmeisesti lukukelpoisena kierrätän tänne kahdessa osassa, vaikka ei blogityyliä olekaan. 

1. Kirjallinen lähde

Rikkaimpia kirjallisia lähteitä aineellisen kulttuurin tavoittamiseen on tavaralistaus. Näitä on Pohjolassa tehty keskiajalta lähtien kuoleman jälkeen vainajan omaisuuden selvittämiseksi. Mutta myös moniin muihin tarkoituksiin. Isojen talouksien kuten linnojen, kuninkaankartanoiden ja yksityiskartanoidenkin irtaimiston hallitsemiseksi on tehty säännöllisiä tai ajoittaisia inventointeja. Omaisuutta voidaan luetella oikeuspöytäkirjoissa perinnönjakoja tai varkauksia käsitellessä.[1] Joissakin erikoistapauksissa inventaario voi myös dokumentoida rakennusten aineellista kulttuuria.[2]

Oleellista on se, että listaus on tehty tiettyyn tarkoitukseen ja tietyin periaattein. Esimerkiksi tunnetusti rikkinäiset kulhotkin listaavat 1800-luvun perukirjat saattavat yllättää jättäen mainitsematta perusvaatteita, jotka todennäköisesti on nähty arvottomiksi.[3] Valitettavasti periaatteita ei tavallisesti ole kerrottu listan yhteydessä, joten sisällöstä on tulkittava mahdollisesti kirjaamatta jäänyt.

Lisäksi listaus edustaa vain kyseisen hetken tilannetta. Ainoastaan kuninkaankartanoista on Suomen 1500-luvulla käytettävissä useampia jokseenkin samoin periaattein tehtyjä inventaarioita, joista on tavoitettavissa aineellisen kulttuurin muutoksia.

Vähäiset lähteet 1500-luvulla tarkoittavat vähäisiä mahdollisuuksia vertailuun, joka on ainoa tapa ymmärtää, mikä on tyypillistä tai erikoista. On siis varsin poikkeuksellista, että 1500-luvun lopulla eläneen kirkkoherran omaisuus on esitelty kahdessa lähteessä, jotka molemmat tarjoavat mahdollisuuden vertailuun.

Viimeistään vuonna 1557 Karkun kirkkoherrana aloittanut Mathias Martini oli toimessaan vielä kun hopeaveroa kerättiin vuonna 1571. Hän oli sen yhteydessä tehdyn listauksen mukaan Ylä-Satakunnan varakkain mies. Yhteiskunnan monetarisoitumisen ollessa vasta aluillaan on huomiota herättävää, että koko inventoidun omaisuutensa arvosta 1326,5 mk lähes puolet eli 600mk oli rahana. Erikseen laskettiin muu hopea, jota oli 60 luotia.[4]

Mathias Martinilla oli lisäksi 1,5 leiviskää tinaa ja 5,5 leiviskää kuparia, josta 1,5 leiviskää oli patakuparia. Osa metallista, kuten hopeastakin, on ollut käyttöesineitä, mutta Juhani Piilonen on esittänyt, että suuret määrät voisivat viitata ansioiden hankkimiseen metallinvälityksellä.[5]

Valitettavasti hopeaverojen kerääjät eivät siis välittäneet esineistä eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun kuin eläimiin ja arvometalleihin. Omaisuus tekstiileissä, huonekaluissa ja viljavarastoissa jätettiin huomiotta.

Kirkkoherrana Matthias Martini sinetöi Karkun verolistan, joten hän olisi joutunut todella pahoihin vaikeuksiin, jos olisi yrittänyt kätkeä omaisuuttaan ennen voutien tuloa. Sadalla jaollinen rahamäärä olisi kyllä kiinnittänyt myöhemmän ajan tilintarkastajan huomion.

Seuraava katsaus Matthias Martinin omaisuuteen on takavarikkoluettelo vuosilta 1590-1591.[6] Matthias Martini ei enää ollut kirkkoherra, sillä hänet oli erotettu toimestaan 1588, Mikko Hiljasen mielestä todennäköisesti Juhana III:n liturgiareformiin liittyen.[7]

Takavarikoitu omaisuus on todennäköisesti vain osa Matthias Martinin omaisuudesta ja on mahdotonta sanoa kuinka suuri osa. Listasta on kaksi versiota, sillä Matthias Martini sai takavarikoidun omaisuuden takaisin 27.6.1591.

Jättäen huomiotta listan rahat, eläimet, viljavarat ja painolla ilmoitetun metallin, entisellä kirkkoherralla on ollut kotonaan

Hopeakannu (25,5 luotia), 6 hopeatuoppia (18,75; 10,5; 11; 10,75; 9; 12 luotia), 10 hopealusikkaa (yht 30,25 luotia), kullattu hopeavyö remmeineen (30 1/8 luotia), kullattu hopeaketju (9 luotia), patjoja, tyynyjä, sänkyvaatteita, ryijyjä, lakanoita ja turkispeitteitä.

Takavarikoidut hopeaesineet, joiden lisäksi taloudessa on voinut olla muitakin, ovat painoltaan 167 ⅛ luotia. Maksettuaan vuonna 1571 kruunulle 10% tuolloin omistamastaan 60 hopealuodista, on Matthias Martini vaurastunut vielä merkittävästi.

Hopeaveroluettelo ja tiedot takavarikosta antavat siis kuvan erittäin vauraasta kirkkoherrasta, mutta varsin vajaan kuvan käyttämästään ja näyttämästään tavarasta. Kuvaa voisi jossain määrin tarkentaa vertailemalla takavarikkolistaa muihin samassa asiakirjassa oleviin. Onko niissä mainittu esineitä, jotka kirkkoherralta puuttuu? Tai voisi vertailla takavarikoituja määriä samaan aikaan eläneen aatelismiehen taloudesta tehtyihin inventaarioihin.[8]

Takavarikkolistassa mainittuja esineitä voi kontekstualisoida lukemalla esinetutkimusta, jota on ainakin Matthas Martinin hopeaesineitä koskien. Visa Immosen mukaan 1500-luvun lopulta on säilynyt kaksi hopeista “kaiverretuin kukin ja köynöksin” koristeltua kannua, joissa on “lieriömäinen runko, jonka kylkeen on kiinnitetty kahva”. Arvatenkin näistä on tarjoiltu olutta tai viiniä.[9]

Takavarikkolistassa hopeatuopiksi kutsuttu esine on joko hopeapikari tai hopeamuki. Pikarit saattoivat olla yksinkertaisia suoria tai suuta kohti laajenevia sylinterejä, mutta 1500-luvun lopulta tunnetaan myös juomalaseja jäljitteleviä rikkaampia muotoja. Hopeamukissa oli kahva.[10]

Hopealusikoista on säilynyt useampia esimerkkejä meidän päiviimme ja ne olivat 1500-luvulla laajemman ryhmän käytössä kuin edellä mainitut astiat.[11] Myös hopeavöitä päätyi 1600-luvun alkuun mennessä talonpoikaistalouksiin ja jo Olaus Magnus pohjoisten kansojen historiassaan vuonna 1555 kertoi, että täällä sekä miehet että naiset käyttivät kullasta tai hopeasta tehtyä vyötä.[12] Matthias Martinin taloudelle kuuluneen kappaleen kuvaus “med rem” tarkoittanee, että kyseessä oli ajalle omainen n.s. panssarivyö, jossa nahkaremmiin on kiinnitetty “peräkkäin suorakulmaisia, hieman kaarevia hopealaattoja”.[13]

Takavarikkolistan muista tavaroista tutkimusta on kohdistunut ryijyihin, mutta ymmärrettävästi keskittyen huomattavasti myöhempään aikaan, jolta on säilynyt esimerkkejä.[14] Näitäkin yksinkertaisemmilta tuntuvien sänkytekstiilien ja patjojen tutkimusta ei ole tiedossa. Kannattaa kuitenkin huomata, että omana aikanaan ne olivat niin arvokkaita, että päätyivät tämän kaltaiseen listaan.

[1] Haggrén 2.11.2018
[2] Esim. Piilonen 2007 s. 369-371
[3] Merja Uotilan tiedonanto joulukuussa 2018, artikkeli julkaisuprosessissa.
[4] KA2247:15v, 52; Suomen hopeaveroluettelot 1953 s. 115; Piilonen 2007 s. 138, 152, 630; Leinberg 1900 s. 87; Ehrnsten 22.11.2018
[5] Piilonen 2007 s. 293
[6] KA 129:52v-53, 131v-132
[7] Hiljanen 2017 s. 202
[8] Koskinen 2010
[9] Immonen 2015 s. 245-250
[10] Immonen 2015 s. 254-261
[11] Immonen 2015 s. 261-280
[12] Impola 1995; Pylkkänen 1955 s. 298. Lehtinen&Sihvo 2005 s. 61
[13] Immonen 2015 s. 299-305; Pylkkänen 1955 s. 299, 301
[14] Willberg 2008 s. 17-21; Sihvo 2009 s. 15-18

perjantai 18. tammikuuta 2019

Suomessa käyneestä taiteilijasta

Kiitos jonkun twiitin sain eteeni yllä näkyvän Nordiska museetin kokoelmiin kuuluvan maalauksen, jonka tiedot Digitaltmuseum.se -palvelussa ovat silmissäni sekavahkot. Tulkintani mukaan samassa kotelossa on ollut tämä kuva, josta eri aikoina kokoelmatietoihin kirjattuna
  • "Porträtt af en finsk kvinna. (sign. 'L M-e I --- 1816 = [?]. Lemoine)"
  • "Porträtt af okänd finsk dam, iklädd hvit prickig klädning. Sign. L M-e MXL.1816. Med fast glas."
  • "Damporträtt, midjebild i profil, vit empireklänning, uppsatt hår."
ja toinen maalaus maisemasta, jossa on uurna ja hautakivi
  • 'Hennes fantasigraf, målade 1816, förmodligen af fransmannen Maine under hans resor i norden.'
  • Troligen baksida till a. Framställer en grafvård med urna, omgifven med popplar. Å vården en med hår belagd infattning hvarå läses '..EONORE." Med löst glas."
  • Landskap med gravsten och urna mellan flankerande träd.
Vuosi 1816 tuntuu ainakin varmalta ajoitukselta. Valmistajaksi on erilliseen kenttään kirjoitettu "Lemoine, Marie Victoire", mutta toisaalla taiteilijaksi identifioitu "Erik Vilhelm Le Moine" museon saaman kommentin perusteella. Vähintäänkin sekavaa. Nordiska Museetin kokoelmaan kuuluu muitakin miniatyyrejä (tämä, tämä, tämä, tämä), joiden valmistajaksi on merkitty Marie Victoire, mutta kolmeen on jätetty ulkopuolisen kommentti Erikistä jo vuosia sitten ilman että se olisi nostettu vastaavalla tavalla esiin.

Ainakin Erik Vilhelm Le Moine oli taiteilija, joka oli Suomessa vuonna 1816. Suomenkielinen Wikipedia kutsuu häntä ruotsalais-suomalaiseksi, mutta Ruotsissa syntyneen ja kuolleen miehen oleskelu ja työskentely Turussa ja Helsingissä on tuskin kansallista identiteettiänsä muokannut? Finnan kautta hakien miehen tuotannosta tallessa ja tiedossa
  • naisesta miniatyyrimuotokuva, jonka taakse on kirjoitettu "Justina Aminoff född 1767 (?) - gift med Lagman Malm". Ilmeisesti naiselle annetun syntymävuoden perusteella ajoitus on annettu muodossa "1790-luvun loppu?" Verkosta löytyy Justinalle toinenkin ehdotettu syntymävuosi, mutta heittoa ei ole paljon. Kuollut hän on vuonna 1830, joten sitä ennen kuva on maalattu.
  • miehestä miniatyyrimuotokuva, joka on ajoittamaton, mutta asu tunnistettu vuonna 1808 käyttöön otetuksi suomalaisen tykistörykmentin luutnantin univormuksi
  • miehestä miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1813. Adeleide Brandtin äidin isän isä?
  • miehestä miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1814. Monogrammin C. A. C kautta yhdistetty Jyväskylän postimestariin C. A. Carlborg? Digitoitu kokoelmakortti ei selvennä asiaa.
  • naisesta miniatyyrimuotokuva, jossa on signeerauksen yhteydessä vuosiluku 1816. Monogrammi LJCL yhdistetty Louise Constance Lampaan (o.s. Weckman)
  • Näköala (Helsingin) Tähtitorninmäeltä pohjoiseen 1816. Jostain syystä tästä puuttuu teoskuva kokonaan. Jos joskus saataisiin korkean resoluution digikuva, voisi kiinnostaa. Heikkona korvikkeena digitoitu painokuva Folkkalender 7/1917:stä
Wikipedian mukaan Le Moine lähti ennen Turun paloa Ruotsiin, mutta aika moni mahdollisesti Suomeen liittyvä työ on ajoitettu myöhemmäksi. Sanomalehdet eivät ajoituksia selvennä, paitsi tulon osalta, sillä Le Moine ilmoitti Åbo Allmänna Tidningissä 6.7.1813 Turkuun tulostaan ja osoitteestaan kaupungissa. (Unohdin kirjastossa käydessä tarkistaa Freckellin Offentliga nöjet. Muukin painettu kirjallisuus voi sisältää verkkoa oikeampaa tietoa.)

torstai 17. tammikuuta 2019

"Ädle Nordenstam, en tia till!"

Maria Julia syntyi 9.3.1793 todennäköisesti isänsä, everstiluutnantti Johan Bergstråhlen, virkatalossa Karlsdal Kirkkonummella. Ainakin kasteensa jo seuraavana päivänä merkittiin Kirkkonummen kirjoihin. Äitinsä Carolina Margareta von Christiersson kuoli kesällä 1799 ja vuosi myöhemmin 7-vuotias Maria Julia sai äitipuolen.

Suomen sodan aikana Ruotsin armeijassa palveli isänsä lisäksi neljä isoveljeään. Sodan jälkeen ainakin isä ja äitipuoli olivat Ruotsin puolella. Mutta 5 vuotta Mariaa vanhempi isosisko meni 5.3.1810 jossain naimisiin Venäjän armeijan kapteenin Reinhold Johan Nassokinin kanssa ja heidän tyttärensä kastettiin Kuopiossa Tapaninpäivänä. Perhe muutti Tallinnasta Snappertunaan vuonna 1816 (RK 1814-20 s. 347).

Isosisko on jo kuollut kun Maria Julia ilmaantuu läheisen Tammisaaren vihittyjen listaan, jonka mukaan hän oli mennyt naimisiin jonkun kotona Hämeenlinnassa 11.5.1826 Venäjän armeijan lääkärin Augustin Winterin kanssa. Tämä kuului roomalais-katoliseen kirkkoon, mutta Maria Julia pidettiin luterilaisen kirkon kirjoissa. Mutta 20.6.1830 syntynyt tytär Bogumila Carolina liitettiin paavilliseen uskoon. Suomessa oli tähän aikaan yksi ainoa katolinen seurakunta, joka toimi Viipurista käsin. Sen toimituksista on tallella joitakin rekisterisivuja Venäjän arkistossa, mutta turhaan pyörittelin niistä kuvattua mikrofilmiä Kansallisarkistossa. 

Marian isän kuoltua 1840 Tukholmassa perukirjaansa ei merkitty Marian asuinpaikkaa. Pesään jäi jaettavaa, mutta niin oli jakajiakin. Marian veli edusti isosiskon lapsia perukirjoituksessa, mutta kukaan ei edustanut Mariaa. (Svea Hovrätt - Adelns bouppteckningar EIXb:260 (1840), 32)

Maria Julian varassa aviomiestään ja tytärtään seuraten näyttää siltä, että he muuttivat vuonna 1845 Porista Porvooseen. Aviomiehensä kuoltua Maria Julia lähti puutteellisen papin todistuksen kanssa 1849/1850 Helsinkiin, jossa hänet merkittiin kahdelle sivulle samassa rippikirjassa ja toiselle tyttärensäkin. Toukokuun lopussa 1853 hän sai muuttokirjan Ahvenanmaalle. 

J. M. Nordenstam kuvattuna 1865, Wikimedia
Kirkonkirjojen mukaan aika Helsingissä, josta Emil Nervander kirjoittaa Historietter-sarjansa yhdeksännessä osassa (Hemma och ute 11-12/1912), jää siis varsin lyhyeksi. Nervanderin mukaan Maria Julia Winter oli jäänyt lääkärimiehensä kuoltua taloudellisesti heikkoon asemaan ja tyttärensä Bogumilan kanssa ajoitti vierailunsa tuttavien luo ruoka-aikoihin. Mikään salaisuus rahatilanteensa ei siis ollut ja Winter on avoimesti tuttavilleen kertonut käynnistään kuvernööri J. M. Nordenstamin luona. Tämä oli kuunneltuaan rouvan selostuksen antanut 10 ruplan setelin, minkä jälkeen rouva oli sanonut "Ädle Nordenstam, en tia till!".

Helsingissä olo päättyy ainakin Marian tyttären osalta vuonna 1856, tosin samana vuonna Rauman postimestarin viran saanut miehensä Karl Gustaf Pundani näyttää kirkonkirjojen mukaan muuttaneen Raumalle vasta 1859. Bogumila kuuluu avioliiton jälkeenkin katoliseen kirkkoon, joten hänelle ei muuttoa kirjata, mutta yksikertaisuuden vuoksi (?) saa rivinsä rippikirjaan. (RK 1854-1860 s. 2771861-67 s. 337)

Raumalla ollessaan Bogumila sai Fredrika Runebergiltä ainakin pari kirjettä (Nya Pressen 20.2.1909). Nervander mainitsee, että äiti ja tytär tunsivat J. L. Runebergin sisaret ja ilmeisesti myös vaimonsa.

Pundani sai vuonna 1874 postimestarin paikan Jyväskylästä. Jyväskylässä kuoli 13.1.1876 Marie Julie Winter 82-vuotiaana. Muuttotodistuksena Turusta kirjattiin Jyväskylän kirkonkirjaan kuusi päivää kuolemansa jälkeen (RK 1870-81, s. 223; sisäänmuutot). Lähtöään en Turun muuttaneiden listasta löydä eikä mikään kikkakolmonen tunnu paikkaavan yli 20 vuoden aukkoa olinpaikoissaan.

Bogumilan aviomies kuoli Savonlinnassa 11.3.1891. Pari oli lapseton ja yhteisen testamentin nojalla Bogumila peri miehensä omaisuuden. Perinnön käsittely oli kuitenkin vielä 9 vuotta myöhemmin kesken, sillä Karl Gustafilla tiedettiin olevan kaksi veljeä, mutta näiden tai mahdollisten jälkeläisten sijainnista Venäjällä ei ollut tietoa (Finlands Allmänna Tidning 10.12.1900).

Bogumilan kuoltua 25.4.1905 uusi testamenttinsa mainittiin Nya Pressenissä 12.5.1906. Hän oli jättänyt 500 markkaa Raajarikkoisten auttamisyhdistykselle. Saman summan hän jätti Kansanvalistusseuralle (Kirjastolehti no 3/1908).

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Verojen kuittikirjat

Harrastettuani sukututkimusta 24 vuotta sain Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa (signum Fö II 35) ensimmäistä kertaa eteeni verojen kuittausvihon, joita ilmeisesti oli melkein joka talossa. Kun tiedustelin asiaa kanssasukututkijoilta, sain tietää, että vastaavia kuittipohjia käytettiin vielä 1908 ja yhdellä oli tallessa "isomummon isän, isomummon ja isovaarin kuitit maksetuista veroista", joista osa kuvasta tihrustaen 1910-luvulta. Nämä ja yksi erillinen 1800-luvun kappale arkistokokonaisuudessa olivat erillisiä lippusia.

Mutta 1700-luvulla oli käytössä pieniä vihkosia. Minusta kiehtovaa, sillä talonpoikaisessa kodissa ei silloin paljoa paperitavaraa ollut ja itselleni on ehtinyt muodostua käsitys, ettei lukutaidolle ollut muuta harjoitusta kuin kinkerit. Lisäksi nämä ovat materiaalia, jossa nähtiin ja mahdollisesti ymmärrettiin numeroita ja laskemistakin. Mielelläni tietäisin paljonko kuittikirjat maksoivat ja oliko niiden hankinta pakollista.

Pinon päällimmäinen oli ollut käytössä Vähässäkyrössä 1731-1745. Huomiotani herätti se, että vihko oli painettu suomeksi. Kynän laitoin mukaan antamaan mittakaavaa.

Ruotsinkielinen versio samasta (eli myös vuodesta 1731 alkava) oli käytössä Turun läänissä Tyrväällä.


Ajallisesti seuraavasta kappaleesta puuttui kansi ja ehkä alkusivujakin , mutta käyttö Mikolassa/Nikulassa oli aloitettu viimeistään vuonna 1767 ja päättyi 1784 tai pian sen jälkeen.
Tuo oli ensimmäisiä hieman pienempi samoin kuin vuosisadan lopulla painetut. Tämä vuonna 1792.

Ja vuonna 1807 painettu, jonka täyttö oli lopetettu vuonna 1809.


tiistai 15. tammikuuta 2019

Hapansillikalastusta Ruotsin rannikolla

Etsiessäni lisätietoa Aron Mathesiuksesta ruotsalaisista sanomalehdistä osuin Posttidningarissa 2.1.1808 julkaistuun lähes kahden palstan mittaiseen ilmoitukseen testamentista ja kuolinpesästä. Leskirouva Catharina Nordlindhilla (o.s. Håberg) oli testamentteja ainakin kolme ja perillisiä enemmän kuin viitsin laskea. Näistä leskirouvan verisukulaisia olivat
Leskirouvan sisaren Anna Håbergin lasten isä oli Pyhäjoella elänyt Abraham Mathesius, Aronin velipuoli. Näitä lapsia N[ils] (värjäri Kalmarissa), Hedvig, Maria (aviomies tehtailija Johan Lundin), Brita (aviomies Raahen porvari Ervast), Anna Catharina (kuollut, aviomies siltavouti Eschener).

Sursill-sivustojen perusteella (esim. tässä) lapsisarja on tunnettu, mutta Nilsin (s. 27.11.1768), Hedvigin (s. 10.8.1764) ja Marian (s. 18.1.1760) lapsia ei ole mainittu. Ei tutkittu vai ei löydetty?

Nilsin ammattiin ja syntymäaikaan sopiva kuolinilmoitus on sanomalehdessä Barometern 4.6.1842:
ArkivDigitalin perukirjahakemisto tuottaa sukunimellä hakien tähän sopivan perukirjan, jonka (Ölands södra mots häradsrätt (H) FII:69 (1843) Bild 411 / sid 403 (AID: v79189.b411.s403, NAD: SE/VALA/01649)) mukaan hänellä oli tuolloin elossa kolme tytärtä: Carolina (aviomies kupariseppä A. P. Berg Kalmarissa), Dorothea (aviomies entinen mylläri C. G. Holmgren Kalmarissa) ja Hedvig (aviomies nahkuri C. G. Cedergren Mörbylångassa).

Hedvigin perheestä on valmista tietoa ruotsalaisella keskustelupalstalla:
Hattmakaren Johan Björkman 1770-1825 och hans hustru Hedvig Mathesius 1764-1825, bebodde fastigheten nr 264, 5:e Rundelen i Kalmar fr o m 1811 då dtrn Anna Kristina föddes och till sin resp död i lungsot 1825. Paret hade också en son, Olaus, född 1814.
Källor: (bl a) Kalmar sf, AI:7,s105, AI:29,s313.
ja tähän korjauksena
Johan Björkman var gift två gånger. Först med Katarina Ander(sdotter?), som var mor till barnen Anna Kristina f. 28/12 1811, Olaus 27/2 1814 och en dödfödd gosse 1816. Katarina dog 18/11 1819 och Johan gifte om sig med Hedvig Mathesius 12/12 1820. De fick inga barn.
Familjen finns i AI:12 sid 179 och i AI:17 sid 139.
Jälkimmäinen kirjoittaja on oikeassa, sillä Anna Kristina ja Olaus ovat Björkmanin ensimmäisen aviovaimon perukirjassa (Kalmar rådhusrätt och magistrat 1600-1830 FI:50 (1818-1820) Bild 551 / sid 548 (AID: v78373.b551.s548, NAD: SE/VALA/01674))

Marian aviomiehen perukirjaa ei Tukholmasta löydy, joten lapsien olemassaoloa ei ole helppo tarkistaa. Maria on itse kuollut köyhäinhuoneella eli tuskin tehty perukirjaa hänellekään.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Helsinkiläiset Hollannin laivastossa

Perjantaisen merihistoriasession keskustelussa mainittiin, että suomalaisia on ollut myös Alankomaiden Itä-Intian komppanian laivojen miehistöissä, joista on koottu tietokanta. Joku taisi aiheen kimpussa olla, mutta ryntäsin silti kokeilemaan itsekin. Turkua (tai sen näköistä) oli aivan liian pitkä lista, joten valitsin testaukseen kotikaupunkini. Paikannimien kirjoitusasuissa on tavanomaista variaatiota, joten Helsingiksi tulkitsemiini on voinut eksyä joku muukin.

Gezicht op Kaap de Goede Hoop te Zuid-Afrika, Rijksmuseum
Kustakin miehestä löytyy tiedot tulosta, menosta ja laivasta sekä linkki alkuperäiseen dokumenttiin. Työekonomian nimissä olen lisännyt käsityönä hakutuloksiin vain palvelusvuodet. En vertaillut tietoja kovin tarkasti ja alusten nimien avulla miesten nimiä voisi yhdistyä lisää sekä arvailujani vahvistua/kumoutua.
  1. Abraham Bizaan  1787-1788 (kuollut)
  2. Adam Nijborg 1785-1787
  3. Adam Rief 1785-1788 (kuollut)
  4. Anders Troufast 1786-1788 (kuollut)
  5. Andreas Nustroom 1789-1791 (kuollut) Nyström? Lienee sama kuin Andries Nustroom 1786-1789
  6. Andries Hageman 1775-1776 (kuollut)
  7. Andries Hendrikson 1786-1787 (kuollut)
  8. Andries Olander 1769-1770 (kuollut)
  9. Andries Oman 1790-1792 (kuollut) Åman?
  10. Andries Lindstroom 1785-1787 Lindström?
  11. Andries Mallenbergh 1738-1740 (kuollut)
  12. Andries Jusilius 1784-1785
  13. Carel Witkop 1757-1765
  14. Carel Strumberg 1792-1796
  15. Carel Nuwstroom  1766-1767 (kuollut) Nyström?
  16. Carel Johannes Salovius 1774-1776 (kuollut)
  17. Carel Jansz Stroom 1721-23 (kuollut) 
  18. Carel Carelson 1777-1779
  19. Carel Groenholm 1773 (kuollut) Grönholm? Lienee sama kuin Carel Greunholm  1772-1773
  20. Carel Limnander 1787-1793
  21. Carel Witkop 1771-1773
  22. Christiaan Wik 1787-1788. Lienee sama kuin Christiaan Wik 1786-1788
  23. Christiaan Westling 1768-1769 (kuollut) Lienee sama kuin Christiaan Westling 1768-1769 ja Christiaan Westling  1767-1768 
  24. Christiaan Niestroom 1794-1795 (kuollut) Nyström? Lienee sama kuin Christiaan Nustrom 1790-1791
  25. Claas Tutterman 1767-1769 (kuollut) Lienee sama kuin Claas Putterman 1767-68
  26. Daniel Swerin 1792-1793 (kuollut)
  27. Dirk Linquest  1785-1787 Lienee sama kuin Dirk Linquest 1787 (kuollut)
  28. Dirk Oman 1767-1769  
  29. Dirk Ooman 1767 (kuollut)
  30. Dirk Jansse 1771-1773 (kuollut)
  31. Dirk Tomander 1774-1777
  32. Erich Lingforst 1785-1788 (kuollut)
  33. Erik Larman 1787-1788 (kuollut)
  34. Erik Peterel 1785-1786
  35. Erik Wakkelien 1792-1793
  36. Frans Hendrik Noortberg 1764-1765 (kuollut)
  37. Gabriel Numan 1767-1769 Nyman? Lienee sama kuin Gabriel Numan 1769-1771
  38. Gabriel Pien 1786-87
  39. Gabriel Lemstroom 1787-1789
  40. Hans Waalman 1768-1774 (kuollut)
  41. Harmen Juliander 1763-1764 (kuollut)
  42. Hendrik Tolstrom 1785-1788
  43. Hendrik Bergkwist 1788-1791 Lienee sama kuin Hendrik Bergkwist 1791-1796
  44. Hendrik Vloede 1790
  45. Hendrik Kraanberg 1786-1787 (kuollut) Granberg?
  46. Hendrik Forstram 1792
  47. Hendrik Vostrum 1783-1784
  48. Hendrik Hendrikson 1784-1785 (kuollut)
  49. Hendrik Louwstroom 1775-1776 (kuollut)
  50. Hendrik Kortman 1764-1766
  51. Hendrik Brand 1771-1772  Lienee sama kuin Hendrik Brandt 1771-1772 
  52. Hendrik Jonas 1786-87 (kuollut)
  53. Jacob Loman 1770-1771 (kuollut)
  54. Jacob Uberg 1775-1777
  55. Jacob Oman 1764-1765 (kuollut)
  56. Jan Vorstman 1713-1717
  57. Jan Aspelin 1776-1777
  58. Jan Jansse 1772 Ehkä sama kuin Jan Janssen 1772 (kuollut)
  59. Jan Laurein 1788-1791 Lienee sama kuin Jan Lorijn 1791-1792
  60. Jan Carlien 1790-91 (kuollut)
  61. Jan Jans 1767-1769
  62. Jan Woesstroom 1770-1772
  63. Jeremias Seuderman 1776-1780 Söderman?
  64. Johan Hallien 1785-86 (kuollut)
  65. Johan Heinrich Sibbern 1788-1792
  66. Johan Pieterson 1787
  67. Johan Vors 1767-1768 (kuollut) Fors?
  68. Johan Landien 1787-1789
  69. Jonas Hasselgreen 1767-1769 Lienee sama kuin Jonas Hasselgreen 1772-1773 (kuollut)
  70. Louwerens Meijer 1773-1775
  71. Maarte Matijsse 1711-1712
  72. Mathijs Dirckz: 1712-1715
  73. Mathuijs Harteling 1762-64 Lienee sama kuin Matthijs Harteling 1762-1764 ja Matthijs Hartling 1765-1766
  74. Matthias Friek 1775-1776 (kuollut)
  75. Matthijs Fostroom 1767-1768 (kuollut)
  76. Matthijs Lantstroom 1773-1777
  77. Matthijs Sanstroom 1768-1772 Sandström? Sama kuin edellinen
  78. Matthijs Zeeman 1771-1778 (kuollut)
  79. Matthijs Niklij 1771-1772 (kuollut)
  80. Maurits Winderquist 1787-1788 Lienee sama kuin Maurits Winderquist 1787-1798
  81. Michil Fammelien 1773-1774 (kuollut)
  82. Moses Williams 1787-1790 (kuollut)
  83. Otto Wilhem Brommer 1786-1792
  84. Peter Grundaal 1787-1788 Lienee sama kuin Pieter Grundaal 1786
  85. Petter Tahlstroom 1792-1793 Dahlström?
  86. Pieter Mathijzen 1696-1698 (kuollut) 
  87. Pieter Hansen 1783
  88. Pieter Stroomfort 1788-1792
  89. Thomas Blomster 1766-68 Lienee sama kuin Thomas Blomster 1768-1770
  90. Willem Carter 1790-1791

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Joukkoyksikköjen stipendirahastot ylioppilaille

Lagervallista kirjoittaessani en löytänyt vahvistusta enkä lisätietoa 1800-luvun upseerien perustamista ylioppilaiden stipendirahastoista. Nykyisilläkin Helsingin yliopiston sivuilla on niukasti tietoa vanhoista rahastoista, mutta sittemmin avatut digitoidut lehdet toivat eteen kaipaamani yksityiskohdat.


Kaarlo Teräsvuori oli koonnut lehteen Maatalous (10, 13, 14, 15-16/1920) agronomian opiskelijoille sopivia stipendejä ja näiden joukossa on
Ne kuusi suomalaista tarkk'ampujapataljoonaa, joiksi v. 1812 perustetut 3 suomalaista jääkärirykmenttiä oli v. 1827 muodostettu, hajoitettiin jo 1830. Kahden pataljoonan, viidennen ja kuudennen, upseerikunta ja siviilivirkamiehet lahjoittivat pataljooniansa musiikki- ja artellikassojen säästöt yliopistolle kahdeksi stipendirahastoksi. 
Tarkk'ampujapataljoonan, Viidennen suomalaisen, v:lta 1832, 3 à 140 mk, 4 vuodeksi mainitussa pataljoonassa sen hajotessa palvelleiden upseerien tai siviilivirkamiesten jälkeläisille tai saman pataljoonan aliupseerien, korpraalien, musikanttien ja sotamiesten jälkeläisille. Etuoikeutettujen ei tarvitse suorittaa tutkintoa, ellei heitä ole useampia kuin avonaisia stipendejä. 
Tarkk'ampujapataljoonan, Kuudennen suomalaisen, v:lta 1830, 5 à 180 mk. 5 v:ksi tutkinnotta 1) mainitussa pataljoonassa v. 1830 sen hajotessa upseereina tai siviilivirkamiehinä palvelleiden jälkeläisille, 2) samassa pataljoonassa tai entisessä Viipurin eli Suomen jääkärirykmentissä aikaisemmin palvelleiden upseerien, aliupseerien, korpraalien, musikanttien ja sotamiesten, tai 3) muissa hajoitetuissa suomalaisissa pataljoonissa palvelleiden upseerien jälkeläisille, tai etuoikeutettujen puutteessa muille ylioppilaille siksi kuin etuoikeutettu ilmoittautuu.
Lisäksi
V. 1854 Suomeen perustettu ruotujakoinen armeija käsitti 9 tarkk'ampujapataljoonaa, jotka hajoitettiin v. 1867. Seitsemännen, Poriin sijoitetun pataljoonan, upseerikunta oli jo v. 1858 soittokuntaa perustettaessa päättänyt, että jos se syystä tai toisesta hajoitetaan, silloinen kassasäästö lahjoitettaisiin yliopistolle stipendeiksi. Näin sai alkunsa 
Tarkk'ampujapataljoonan, Seitsemännen ruotujakoisen, stipendirahasto v:lta 1868, josta nykyään annetaan 300 markan stipendi 4 vuodeksi mainitussa pataljoonassa sen hajotessa palvelleiden aliupseerien, korpraalien, musikanttien ja sotamiesten jälkeläisille.
Siinä sitä olisi ollut taloudellista intressiä sukututkimukseen. Ainakin vielä vuonna 1983 stipendejä on jaettu, mutta sittemmin ilmeisesti lakattu:
Anoin tuota Viidennen tarkk'ampujapataljoonan stipendiä, koska muistin isän joskus kertoneen, että hän oli saanut sen omana opiskeluaikanaan. Opiskeluaikanaan hän oli jo kahden lapsen isä ja stipendit ja muut pienetkin tulot olivat varmasti tervetulleita lapsiperheelle. Lisäksi hän kertoi, että koska kukaan ei enää 1950-luvulla tiennyt kenen esi-isä on ollut Viidennen tarkk'ampujapataljoonan joukoissa, stipendiä ei haettu eikä sen vuoksi myöskään jaettu.
Kuva Tikka : pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen 8.2.1891

lauantai 12. tammikuuta 2019

Tieteen perjantai

Päästyäni Tieteiden yössä vauhtiin aloitin perjantaina Tieteen päivien annin nautinnan sessiosta Suomalaiset merimiehet maailman merillä ja satamissa. Suomalaiset 1700-luvun Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian purjehduksilla Erja Kettunen-Matilaisen esittämänä oli osin tuttua, sillä kaivelinhan mainitsemaansa tietokantaa jo 8 vuotta sitten ja pari vuotta sitten nuohosin Sjöhistoriska museetin näyttelyä varsin huolellisesti.

Mutta yllärinä tuli, että on olemassa suomalaisen Israel Reiniuksen päiväkirja Kiinassa käynnistä 1746–48 ja hän teki Kiinasta sittemmin myös akateemisen opinnäytteen. Toinen kävijä, josta Kettunen-Matilainen oli löytänyt enemmän tietoa on P. J. Bladh, joka 1780-luvulla asui Kantonissa 6 vuotta ja vaikutti sittemmin Kaskisissa.

Laika Nevalaisen esityksessä merimiesten elinoloista runsas sata vuosi sitten jäi mietittymään merimiesarkkuun liittyvät käytännöt. Louis Clerc on tutkinut Suomen konsuleita Ranskassa ja kertoi näiden katsoneen kieroon lähes kaikkia muita matkailijoita kuin liikemiehiä.

Sitten hyppäsin toiselle puolelle yliopiston päärakennusta kuuntelemaan, miten blogistaan tuttu Otto Aura puolusti väitöskirjaansa Työvelvollisia, toipilaita ja sotavankeja : Työvoiman sotilaallinen käyttö Suomessa toisen maailmansodan aikana. Selvisi, että innoitteena ja aineistona oli ollut Auran isoisän muistelma. Tämä olisi kyllä näkynyt itse tutkimuksesta ja sen tiedotteestakin. Vastaväittäjän puheesta opin, että teoriattomia historiantutkimuksia saa tehdä ja niitä voi kutsua empiirisiksi.

Väitöstilaisuus kestää mitä kestää, joten Tieteen päivien sessiosta Pioneeritutkijat Suomen tiedeinstituuttien menneisyydessä ja nykyisyydessä jäi ensimmäinen eli Elise Garritzenin esitys kuulematta, mutta tämän salin esitykset tallennettiin, joten sen voin kuunnella myöhemmin. Hänen jälkeensä puhui Patricia Berg Hilma Granqvistin antropologisesta pioneerityöstä Palestiinassa 1920- ja 1930-luvulla. Samasta aiheesta oli aiemmin päivällä puhunut på svenska SLS:n seminaarissa Modiga kvinnor Sofia Häggman. Valitettavasti ihminen ei voi olla useassa paikassa, mutta kunhan tartun silitysurakkaan otan seminaarin tallenteen kuunteluun.

Berg mainitsi, että Granqvistin arkistoa digitoidaan ja julkaistaan vaiheittain verkossa. Käytäntö nimien ja asiasanojen poimimisesta kuullosti hyvältä.

Julkaisua tuntui kaipaavan myös Björn Forsénin esittelemät Wilhelm Lagusin matkapäiväkirjat ja -kirjeet. Tämä historiantutkijoille tutumman W. G. Lagusin poika oli vuosina 1850-54 tehnyt vaimonsa kanssa kiertomatkan Odessa-Ateena-Wien. Odessassa hän oli mietiskellyt skyyttejä, mutta myös käynyt Benderissä jäljittäen Kaarle XII:n reittiä. Kyseinen pätkä on SSH-käsiksessä edelleen tekemättä (vaikka päiväkirjat löytyivät digitoituina elokuussa), joten höristin korviani.

Selvisi, että Lagus oli julkaissut tuloksensa jossain Odessan paikallisessa sarjassa venäjäksi (tai mahdollisesti ukrainaksi) eikä artikkelia ole tutkijat löytäneet. Suomen ainoa kappale on Åbo Akademissa. Mutta mahdollisesti siitä on versio ruotsiksi tai jotain pohjamateriaalia Laguksen arkistossa...

perjantai 11. tammikuuta 2019

Tieteiden yöstä

Aloitin eilisen Tieteiden yön SKS:n juhlasalissa, jossa teemana olivat liikkuvat kuvat. Ensimmäiseksi katsottiin Turska pakkasesta. Lyhytelokuva kirjallisuuden kriittisten editioiden tarpeellisuudesta eli viimeisin SKS:n Metropolialla teettämistä videopätkistä. Toisin kuin edelliset, joita olen nähnyt YouTubessa, tämä oli hyvä, hauska ja informatiivinen. Opin ainakin, että oravien haukkuminen tarkoittaa ruoskimisrangaistusta.
Kuva vuoden 1922 Kihlauksesta. Elonet
Outi Hupaniittu kertoi SKS:n omimista Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ja siitä, miten nämä linkittyivät Kihlaus-näytelmän vuoden 1922 filmatisointiin. Kyseisen filmin esitysversiota ei ole säilynyt, mutta lopuksi katsoimme äskettäin tehdyn version, jolla pyrittiin alkuperäiseen henkeen. Todennäköisesti mainion elävän musiikin ansiosta kokemus ei ollut ollenkaan niin kamala kuin Hupaniitun siteeraamat aikalaisarviot antoivat odottaa. Koska en ole nähnyt enkä lukenut Kiven näytelmää, filmi oli ihan samaa tasoa kuin suurin osa suomalaisesta elokuvatuotannosta: käsittämätöntä käytöstä ja ylinäyttelemistä.


Sitten kipitin kulman taakse ensivierailulle (upea porraskäytävä!) Kulttuurikeskus Studium Catholicumiin, jossa Anita Geritz kertoi Alsassiin vuonna 1492 iskeytyneen meteoriitin herättämistä ajatuksista vuosisatojen varrella. Kivi itsessään oli pitkään esillä paikallisessa kirkossa, vaikka siihen ei jumalallisuutta liitetty. Paitsi tietenkin tulkittiin tuoreeltaan enteeksi. Minulle tuli mieleen Sofia Gustafssonin kirjaesittely Järtecken på 1500-talet. Aiemmin paikalla puhuneelle Osmo Pekoselle puolestaan Bembölen meteoriitti, joka vuonna 1899 muokattiin Suomessa osaksi sortovuosien vastustusta ja jopa roudatiin Pariisin maailmannäyttelyyn Suomen osastolla. (Enkö ole aiemmin kuullut moisesta? Olisinko voinut unohtaa?)

Sitten Tieteiden talolle oli kaikenlaista. Tieteellisten yhdistysten pisteiden toiminnallisuus osoittautui kirjalliseksi. Suomen Historiallisen Seuran ständillä olisi voinut veikata Vuoden historiateosta, kuolemantutkimuksen ständillä kirjoittaa kysymyksiä. Minulle uudella entiteetillä, mutta kuulemma jo 50 vuotta toimineella ICOMOSin Suomen osastolla, oli tietokilpailu maailmanperintökohteista. Poppoo menetti kredibiliteettinsä oitis, sillä esittelijä selitti Sammallahdenmäen kivikautiseksi. (Muistan edelleen jotain Suomen arkeologian kurssilta!)

Asiallisempaa tietoa arkeologiasta oli tarjolla yläkerrassa, johon osuin sopivasti kun Ninni Närväinen arvuutteli maalaiskohteen kaivaukselta löytynyttä esinettä ja paljasti sen 1700-luvun lopun hammasharjan jämiksi. Mahdollisesti olin sen FB-sivulla Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi tuoreeltaan nähnyt, mutta oli unohtunut.

Närväisen mukaan hammasharjat ovat harvinaisia löytöjä ja myös kirjalliset maininnat olemattomia. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa käsittelin 1700-luvun viimeisten vuosien tilikirjoja (joista blogipostaus aikanaan), mutta ei ollut kyllä niissäkään puhetta hammasharjoista. Sen sijaan sitä, miten puinen hammasharja on tehty, ei tarvitse ihmetellä. Sillä internet: Pig Hair Toothbrush, Sand, and Hooves: Teeth Cleaning from Scratch.

torstai 10. tammikuuta 2019

Rajaa ja täydennä

Yksiössä asuvalle kirjaprojektin jumiutuminen puoleksi vuodeksi ainoalle pöytätasolle on epäkäytännöllistä, epäesteettistä ja pölyistä. Mutta kuten arvasin, tauon jälkeen käsikirjoituksesta erottui korjattavaa. (Onneksi myös paljon hyvää sisältöä, jonka jo olin unohtanut.)

Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit oli tehty tarkoituksellisesti rennolla kädellä ja se näkyi paikottain lukukelvottomana rakenteena. Olin kirjoittanut proosatekstiksi sivukaupalla perheitä, joista ei ollut asuinpaikkoja ja päivämääriä kummempaa sanottavaa. Lisäksi koska olin seurannut mitä haaroja sattui huvittamaan, lukiessa olin nyt aivan hukassa siinä missä mennään ja miksi jotain oli tutkittu ja toista ei.

Eli aloitin uudelleenrajauksella: pääluvut esittelevät esivanhemmat; alaluvut yhden lapsen, lyhyesti tämän lapset ja lisäksi mahdollisesti pitkälle maailmalle lähteneen jälkeläisen, jonka elämästä kerron laveammin, paperia säästämättä. Näin - toivottavasti - lukijalla on mahdollisuus pysyä kärryillä väkimäärässä ja saada välillä pidempiä pätkiä aidosti yhtenäistä kertomusta.

Ja minä voin kohdentaa aikani ensisijaisesti tekstin paranteluun enkä "vielä yhden" sukututkimushännän keräämiseen.

Tiedon haulle on tälläkin rajauksella tarvetta ja mahdollisuuksia. Jo kahdessa päivässä käsikirjoituksen pariin palattuani löysin nanoserkun omakuvasta valokuvan, jota yritin turhaan hakea viime vuonna. Ja hiffasin, että Tukholmassa asuneesta neiti-ihmisestä löytyi osoitekalentereista enemmänkin tietoa kuin ammattinimike ja osoite. Stockholmskällan esittää osoitekalenterit niin monessa pätkässä, että en ollut klikkaillut loppuja auki ja näin oli jäänyt huomaamatta, että niissä on tietoja m.m. kouluista opettajineen ja yhdistysten vastuuhenkilöistä. Jokseenkin älyvapaasti olin tulkinnut opettajaksi esittäytyvän neidin olevan yksityisopettaja, mutta selvisi, että olikin ollut arvostetussa tyttökoulussa maikkana. Yhdistystiedoista sain puolestaan täydennystä jo aiemmin näkyvyydeltään päättyville digitoiduille sanomalehtitiedoille.

ArkivDigitalin tilauskautta on toivottavasti jäljellä projektiin vaadittava aika. Sen kätevä käyttö rekistereineen on saanut unohtamaan muun ja lähes sattumalta huomasin 1800-luvun lopulla liikkuvien etsimiseen hyödylliset väestölaskennat, joita voi hakea nimellä Riksarkivetin sivuilla vuosilta 1860, 1870, 1880, 1890, 1900, 1910 ja 1930. Sattumalta myös yksi perukirja löytyi Riksarkivetin haulla, mutta ei ArkivDigitalissa, jossa kyseinen asiakirja oli digitoituna käytettävissä.

Haastavaa etsittävää riittää, joten eilisiltainen FB-päivitys kuului:
No niin, illan lopuksi lähti sähköpostia Gävlen kirkkoherralle yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen väitöskirjansa tiimoilta. Onneksi nainen jäi kakkoseksi Uppsalan piispan vaalissa viime marraskuussa, muuten olisi voinut tulla herranpelkokynnys vastaan.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Opettajan tilikirjoista

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa on 3 tilivihkoa signumilla 1984:36. Kirjaukset alkoivat 2.8.1860 kyytirahalla Pälkäneeltä Vehmaalle. Joitakin viikkoja myöhemmin, 21.8.1860, vihittiin Pälkäneellä kirjoilla ollut Josef Magnus Limon ja Vehmaan kirkkoherran tytär Helena Josefina Mollin.

Vasabladet oli 28.7.1860 kertonut, että Josef Magnus Limon oli valittu Vaasan tyttökoulun apuopettajaksi. Tilikirjaan merkittiin 2.9.1860 kyytiraha Vehmaalta Vaasaan, jossa nuoripari merkittiin vuokralaisten rippikirjaan 1857-63 sivulle 304.

Nuoren parin elämään sopivasti tilikirjan seuraavat sivut täyttyvät ilmiselvistä uuden talouden ostoksista:
Pesuvati kannuineen 70 kop, tarvekalu 40 kop, 2 juomapulloo 55 kop, tusina juomaklasia 1,70 ruplaa, 1/2 tusinaa veitsiä ja kahveleita 1,40 ruplaa, planksmörjaa ynnä lankkiharjat 50 kop, 1/2 tusinaa teekuppeja 80 kop, 2 k. prikkoja 1,25 ruplaa, 2 voi-astia 20 kop, ... teekannu 35 kop, kahveepannu 1,50 ruplaa, 2 kastrullia 2,30 ruplaa, kattunia 25 kop, kiviastioita 30 kop, 2 akkunapeitettä keppineen 4,75 ruplaa, ... 2 karottia 40 kop, etikkapullo ja suola-astiat 30 kop,
Ja niin edelleen. Esimerkit syyskuun 1860 menoja, mutta tilikirjasta löytyy myöhempiäkin taloustavaroiden täydennyksiä. Sekä asunnon vuokraa.

Joulukuussa 1860 maksettiin kyytirahaa Vaasasta Vehmaalle ja paluumatkalla tammikuun puolivälissä 1861 kyytirahaa Raumalta Vaasaan. Sieltä tehtiin kesällä 1861 "Reisu Pälkäneelle".

Kun tilikirjan pitäjän tulojen lähde on opetus, tuntuu hänen yhdistämisensä Josef Magnus Limonin persoonaan turvalliselta. Tulonlähteet on selkeämmin kerrottu vuodelta 1864, jolloin tilikirjanpitäjä oli nostanut palkkaa sunnuntaikoulusta, naisväenkoulusta ja lukiosta, sekä vuodelta 1865, jolloin hän oli ansainnut naisväenkoulussa, lukion apulaisena, sunnuntaikoulussa ja triviaalikoulussa. Ylioppilasmatrikkelin mukaan Limon oli Vaasan lukion apulainen vuodesta 1863. Siitä, että tilikirjan pitäjä oli Vaasan koulumaailmassa kertoo kulu Gestrinin läksiäisistä 1.6.1865.

Vahvin todiste tilikirjan ja Limonin yhteydestä on jälkimmäisen tyttären syntymä 13.7.1861. Tilikirjan pitäjä maksoi lapsenpäästäjälle 12.8.1861, osti kehdon 29.9.1861 ja vaimoväen myssyn 30.9.1861. Olettaisin Helena Josefinan käyttäneen myssyä kirkotuksessaan.

Tilikirja jatkuu samantapaisena kunnes vuonna 1866 käsiala muuttuu huolimattomammaksi ja kieli pääosin ruotsiksi.

P. S. Tilikirjan pitäjän sisar oli veljeään kuuluisampi Sofia Theodolinda Hahnsson.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Nanoserkku Lontoossa

Käsikirjoituksessani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit on mukana Matthias Schildtin Göteborgissa 1800-luvun alussa syntynyt jälkeläinen, joka asuttuaan vuosikymmeniä Yhdysvaltain itärannikolla muutti Lontooseen, jossa kuoli. Ottaen huomioon kyseiselle porukalle ominaisen liikkuvuuden ei ollut yllättävää huomata, että Matthiaksen jälkeläisiä oli tässä Euroopan suurkaupungissa aiemminkin. Mutta ehkä kuitenkin hieman erikoista, että he olivat Suomessa syntynyttä haaraa.

Matthias Schildtin tyttärentyttären pojanpoika Aron Mathesius syntyi Pyhäjoella 24.11.1736. Opiskeltuaan Oulun triviaalikoulussa, Uppsalan yliopistossa ja Turun akatemiassa hänet vihittiin papiksi 5.12.1767 ilmeisesti saatuaan pätkätyön Kalajoen kirkkoherran apulaisena. Jo vuonna 1768 hänet mainitaan Lontoon ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena.

Lontoon ruotsalaisesta seurakunnasta olen kerran lyhyesti kirjoittanutkin. Ruotsalaisen artikkelin perusteella seurakunnalle valmistui uusi kirkko 1720-luvun lopussa Itä-Lontooseen ja tästä luovuttiin vasta 1900-luvun alussa, joten Merimiehen ystävässä 6/1883 kuvattu kirkko lienee Aronin tuntema.
Aronin avustama kirkkoherra Arvid Ferelius oli kolme vuotta aiemmin haudannut Lontoossa Aronin poliittisesti aktiivisen velipuolen Johanin (SBL, BLF), jonka matkan syynä sanotaan olleen salainen toimeksianto.

Aron seurasi Fereliusta kirkkoherrana 1773. Edellä mainitun artikkelin mukaan hänen virkakaudellaan seurakunnan kirkkon itäosaan valmistui sakaristo, jota on pidetty Lontoon kauneimpana. Kotimaassakin huomioitiin pitämänsä saarna, joka painettiin vuonna 1781.

Götheborgska Nyheter 6.7.1782
Tätä enemmän huomiota ovat historiankirjoituksessa saaneet Aronin jakamat tiedot Ruotsista Lontooseen myös päätyneen Emmanuel Swedenborgin "mielenvikaisuudesta". Maaliskuussa 1772 Swedenborgin ollessa kuolinvuoteellaan hän ei hyväksynyt Aron Mathesiusta avukseen vaan piti löytää toinen pappi.

Aron pidätettiin kertaalleen virasta useampien rikkeiden vuoksi (egenmäktig förvaltning av kyrkomedlen, personliga utfall från predikstolen, bristande ordentlighet vid protokollens förande och dess undertecknande med ledamöters namn utan deras vetskap), mutta sai sen takaisin alkuvuodesta 1779. Vuonna 1785 Aronia itseään pidettiin niin mielenvikaisena, että hänen piti jättää työpaikkansa.

Jostain syystä hän ei palannut lapsuutensa Pohjanmaalle vaan päätyi varsinaiseen Ruotsiin Björsäterin seurakuntaan, jossa meni 1.12.1789 naimisiin vänrikintytär Johanna Kempen kanssa. Vihittyjen listan jälkeen uutinen tulipalosta Inrikes Tidningarissa 10.3.1797 kertoo Aronin tuolloin asuneen Halvfaran tilalla.


Kolme vuotta ennen kuolemaansa Aron sai vielä kirkkoherran viran Fågelåsin ja Hjon seurakunnassa, jonka rippikirjaan vietiin poikansa ja tyttärensä, joiden syntymäpaikaksi merkittiin Stora Halffara.

Aron kuoli 29.11.1808. Genin sukupuun mukaan sekä tyttärellään Marialla että pojallaan Johanneksella oli jälkeläisiä.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Kylliälän kasvatuslaitoksen äitirouva

Ulrika Katarina syntyi 13.7.1846 Rantasalmella Ahvensalmen kylässä talonpojan pojan Matts Henrik Partasen (s. 1821) ja Brita Caisa Immosen (s. 20.12.1820) tyttäreksi. Hän lähti kotitalostaan 1865, kun sai muuttokirjan Kontiolahdelle, jossa meni naimisiin.

Ilmeisesti avioliitto ei kestänyt kovin kauaa, sillä Lastensuojelulehdessä 11/1929 julkaistussa muistokirjoituksessa kerrotaan Ulrika Katarinan toimineen taloudenhoitajana useissa suurissa säätyläisperheissä ennenkuin solmittuaan avioliiton tehtailijan ja kauppiaan N. Tschirkinin kanssa "joutui liikkumaan monenlaisissa yhteiskuntapiireissä". Tschirkinin kuoltua Helsingin osoitekalenteiden perusteella Ulrika Katarina asui Sörnäisten huvilassa Vallgård 6 vuosina 1899-1902 ja sitten lyhyen aikaa Bulevardi 28:ssa.

Helmikuussa 1903 hänestä tuli emännöitsijä lähellä Viipuria sijainneeseen Kylliälän kasvatuslaitokseen. "Heti toimeen ryhdyttyään hän pyysi oppilasten nimittämään itseään äidiksi, sillä se hän tahtoi koettaa heille olla, eikä oppilaat hänestä milloinkaan muuta nimeä käyttäneetkään kuin Äitirouva." Lastesuojelulehdessa 12/1929 "Kylliälän kasvatuslaitoksen kasvatti n:o" muistelee
Sekä kasvattien, että koko laitoksen henkilökunnan sydämet valloitti vastustamattomasti rakkaudellaan laitoksen emännöitsijä, rouva N. Tschirkin, jota yleisesti puhuteltiin kunnianimellä "äiti". Jos vielä voisin häntä puhutella, niin liittäisin aina häntä tarkoittaessani "äiti"-sanan edelle sanan hyvä, sillä tosiaan hän oli hyvä äiti. Äidillisellä hellyydellä ja rakkaudella hän meitä kaikkia kohteli. Häneen turvauduimmekin kuin konsanaan lapset äitiinsä, hänelle putteemme ensiksi esitimme, huolemme kerroimme ja salaiset murheemme uskoimme, ja hän se oli aina valmis äidillisellä ymmärtämyksellä meitä auttamaan, lohduttamaan ja rohkaisemaan.
Milloin vahingossa tai pikkukahakoissa itsemme haavoitimme, kiiruhdimme oitis itkukurkussa äidille valittamaan. Ja — aina oli apu valmiina — haavat hän sitoi sekä lempeällä puheellaan ja kauneilla neuvoillaan ehdytti kyyneltulvan sekä tyrskyävän rintamme tyynnytti. Sairaana ollessamme hän meille rohdokset ja herkut kantoi ja vuoteemme ääressä ilonamme viipyi. Hän huolehti puhtaudestamme, vaatetuksestamme ja ruuastamme. Kaikessa hän meidän parastamme valvoi. 
"Runsaan 15 vuotta jaksoi hän hoitaa tointaan ilman kesälomia taikka virkistysmatkoja. Alituisessa työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään kului hänen aikansa. Vielä senkin jälkeen, kun oli emännöitsi jän toimesta luopunut, jatkoi hän työskentelyään laitoksessa. Ei näön hämärtyminen eikä sormien vapiseminen saanut häntä luopumaan rakkaasta ompelukoneestaan ja sukkakoristaan." Ulrika Katarina Tschirkin, o.s. Partanen kuoli 16.4.1926 Kylliälässä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Luottaako muistiin vai kiveen?

Kun teen verkkohaun "William Archibald Cramp" on ensimmäinen osuma Turun Sanomien juttuun Pieniä haudattuja tarinoita, jossa kerrotaan värikkäästi, että
William Archibald Cramp oli matkalla Pietarista Turkuun. Suurin osa mutkaisista teistä oli jo takana - Piikkiöstä oli enää hujaus Turkuun.
Cramp ei kuitenkaan päässyt ehjänä perille. Piikkiössä hevoset pillastuivat, kyyti kaatui ja matkustaja loukkaantui. Cramp kuljetettiin Turkuun sairaalaan, mutta turhaan. Oli toukokuu vuonna 1806, kun englantilainen kuoli.
Juttuun viitaten on Wikipediaan tiivistetty, että Cramp kuoli "matkallaan Pietarista Turkuun". Samaisella sivulla on kuitenkin selkeä otos Crampin hautakivestä.
Lax, Wikipedia, CC BY 4.0
Suomessa yleisesti ymmärretyllä englannin kielellä paadessa lukee, että William Archibald Cramp kuoli Turussa matkallaan Englannista Pietariin, eikä päinvastoin. Lisäksi voi todeta, että Götheborgs Tidningar kertoi 7.11.1805 Pietarista tulleesta W. Crampista ja Dagligt Allehanda 30.4.1806 Göteborgista Tukholmaan tulleesta William Archibald Crampista, mikä mahdollistaa käynnin talvella 1805-06 Englannissa.

Turun kirkonkirjojen mukaan tukkukauppias William Archibald Cramp kuoli 27-vuotiaana kuumeeseen ja haudattiin 13.6.1806. Hautakiven kanssa lähes samanaikainen Åbo Tidning 11.11.1807 kertoo kuolemaa edeltäneen nopean sairastumisen eikä siis liikenneonnettomuuden, joka lienee myöhemmin muodostunutta kertomusperintöä.

Samaisen sanomalehden mukaan vanhempansa teettivät hautamerkin Pietarissa, josta se tuotiin Turun tuolloin upouuden hautausmaan komistukseksi. Hautamuistomerkin osat olivat Carraran marmoria, joka tunnetusti ei Suomen säätä kestä, joten korjaustarpeesta puhuttiin hautausmaan laajennussunnitelman yhteydessä syksyllä 1861 (Åbo Underrättelser 1.10.1861). Mitään ei tapahtunut ja neljä vuotta myöhemmin päätettiin kuuluttaa Times-sanomalehdessä sukulaisia työn maksajiksi (ÅU 11.4.1865). Yritys ei onnistunut ja lopulta varat lahjoitti kauppias J. Scharlin ja kivenhakkaaja Forström muokkasi graniitista hautamuistomerkin kopion, johon vanha laatta kiinnitettiin (ÅU 31.8.1867, 26.11.1867). Se ei siis nykymuodossaan tarkasti otettuna ole hautausmaan vanhin muistomerkki, kuten esim. Emil Nervander kirjassaan På skansen: till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888) esittää.

Oliko Crampilla vuonna 1865 eläviä sukulaisia? Selvää vastausta ei verkkosivuilta löydy. Kirjan The United States and Russia : the beginning of relations, 1765-1815 mukaan Pietarissa oli entiteetti
"Cramp and Cazalet (William Archibald Cramp and Noah Cazalet), St. Petersburg merchant house; became William Archibald Cramp & Co., 1786." 
Eurooppalaiseen tapaan voi kuvitella kauppiaan nimenneen poikansa kaimakseen ja verkon sukutauluista (esim. täältä) löytyykin Pietarissa eläneen William Crampin ja vaimonsa Jeanne Cazaletin vuonna 23.6.1778 syntynyt poika William Archibald. Harmillisesti (tämän harjoituksen näkökulmasta) häneen on kuitenkin yhdistetty avioliitto vuonna 1838. Jos tieto on virheellinen ja kyseessä Turussa kuollut mies, niin 1860-luvulla ainakin tämän äidin veljen lapsia olisi ollut elossa Pietarissa ja isän sisaren jälkeläisistä yksi Skotlannissa. Turkulaiset taisivat valita väärän sanomalehden.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Täydennysosia


1) Komea mainoskuva Helsingistä tuli vastaan kootessani listaa tiennäyttäjistä Gustaf Stålhandsken kirjasesta Vägvisare i Helsingfors och dess omgifningar (1895). Kyltti toi tietenkin mieleen syksyn Villa Klinehissa käynnistä syntyneet tekstit Villa Kleinehin emännästä ja Suomen ystävä Alankomaissa.

2) Lokakuinen READ-iltapäivä jätti täysin avoimeksi miten koneluettu käsinkirjoitettu teksti tullaan saattamaan asiakkaiden käyttöön. Loppuvuodesta keräsin muistoni monesti luvatusta Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta. Ja kas, vuoden kolmantena päivänä Kansallisarkiston asiakasraadilta (FB-ryhmä, sopii liittyä) pyydettiin kommentteja "uudistettavaan Astiaan (hakutoiminto ja tekstitunnistettujen kuvien selaaminen ja käyttö)."

Siis ei sitten kuitenkaan mennä Finnaan? tai ainoastaan Finnaan? Rautalankamallien mukaan visio ei ole kovin kaukana nykyisestä. Missä on hyvää se, että toteutus on realistinen, ja huonoa se, että uutta hyvää ei ole paljoa. Tunnistetun tekstin hyödyntäminen on jätetty asiakirjan tasolle, mikä on selvästi hukattu mahdollisuus. Pysyvästä tunnisteesta ei ollut merkkiäkään, mikä on pikkasen hälyttävää. Silkkaa idiotismia on ehdotuksessa finnamaiset aineistotyyppi, paikkatieto ja asiasanat, joita Kansallisarkiston aineistossa ei ole kattavasti, joten asiasta tietämättömät jäävät ihmettelemään tyhjää hakutuloslistaa.

3) Viimeisin erikoisena pidetty synnytys blogissa on Kolmoset Naantalissa 1764 ja se lopussa on linkkejä vanhempiin teksteihin. Ikäänkuin samaa sarjaa on Juha Vuorelan blogikirjoitus Viisi lasta samana vuonna.

Tietääkseni hän eikä kukaan muukaan ole kirjoittanut suomalaisista "siamilaisista kaksosista". Ensimmäisen tällaisen tapauksen löysin Turun Wiikko-Sanomista 2.11.1882, jossa kansainvälisen katsauksen lopuksi todettiin
Muutamia vuosia sitten syntyi Suomessakin, Viipurin Läänissä kaksi vattasta yhteen kasvanutta tyttö-lasta, jotka kuolivat muutaman päivän päästä, ja Turun Akademian leikkaus-huoneessa sitten leikeltiin.
Ruumiinavauksesta luulisi jääneen jotain lähteitä. Ylioppilaslehden jutun mukaan "Suomessa syntyy siamilaisia kaksosia keskimäärin yksi tai kaksi vuosikymmenessä", joten luulisi 1800-luvulle osuneen toisenkin tapauksen. Parempi tietenkin ellei.

4) Aivan liian pitkään mieltäni on vaivannut englantilaisessa historiasarjassa esitetty seremoniallinen peltojen kierto, vaikka näköjään olin löytänyt tietoa suomalaisesta vastineesta jo vuonna 2015. Varmennukseksi selitys Sunnuntaitervehdyksestä 19/1915:
Rukoussunnuntailla on nimensä niistä rukoussaattokulkueista, joita tämän sunnuntain ja Helatuorstain välisinä päivinä pannaan toimeen katolisessa maailmassa. Jo toista tuhatta vuotta sitten säädettiin ne koko silloiselle länsimaiselle kristikunnalle. Seurakunta kulki silloin pappeineen pelloilla ja niityillä litaniaa rukoillen, anoakseen siunausta maan hedelmälle ja poistaakseen yleisiä maanvaivoja. Nämä "käyntipäivät" niinkuin niitä Ruotsissa ja Suomessa nimitettiin, säilytettiin meillä vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin puolipyhinä, jolloin aamupuolella oli kirkoissa saarnattava ja iltapuolella saatiin olla töissä. Saattokulkueet sensijaan lakkautettiin. Vasta v. 1772 lakkautettiin nämä "käyntipäivät".
5) Tekstiini von Platenista sain informatiivisen kommentin "Larin Kyösti julkaisi herrasta romaanin Beata rouvan kilvoitus 1944.Hän oli jo koulupojasta tutkinut von Platenin elämää ja haastatellut hänen lähipiiriään". Tekstin julkaisun jälkeen sattui Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortiston läpikäynti etenemään P-kirjaimeen ja huomasin siellä olevan tallessa miehen omaa tekstiä.

6) Apropoo käsikirjoituskokoelmat. Julkaisin pari otosta Aleko Liliuksen allekirjoituskeräelmistä jo edellisissä täydennysosissa ja Twitter-koosteessa. Mutta vielä yksi esimerkki siitä, miten outoon paikkaan paperi voi päätyä. Hilda Käkikosken käsialan näytteenä Liliuksella oli todistus Lauri Mäkiselle Mäkikylässä 1885. Sarjassa järjestelmällisellä haulla lähes mahdoton löytää, tai oikeastaan ei, jos sattuisi tietämään, että opettaja li julkkis ja on hauissaan todella perusteellinen...

7) Vasta Wienin matkani jälkeen kuuntelin Henry Abramsonin esitelmän Who Was Isaac of Vienna (Or Zaru'a)? Noin vuosina 1180-1250 eläneestä ja pitkin Eurooppaa kulkeneesta miehestä tiedetään hämmästyttävän paljon, sillä hän jätti jälkeensä mittavan käsikirjoituksen, jonka pääpointti oli esittämänsä tulkinnat juutalaisesta tapaoikeudesta. Mutta Abramson totesi sen olevan myöskin toistaiseksi vähän käytetty lähde juutalaisten elämään tähän aikaan, sillä kaivatut laintulkinnat kertovat mikä koettiin ongelmaksi, mikä oli uutta jne.

Isakin yhteys Wieniin ei ole kovin tiukka, mutta silti ihmetyttää, ettei häntä mielestäni mainittu juutalaista keskiaikaa esittelevässä museossa. Tai ehkä esillä oli vain nimi, joka ei sanonut mitään. Käsikirjoituksensa on oiva jatke matkalla mietittyyn kirjalliseen kulttuuriin. Itävallan kansalliskirjastohan juhli 650-vuotiasta käsikirjoitustaan ja Isakin teksti on yli sata vuotta vanhempi. (Abramsonin luennossa ei käsitelty säilyneiden käsikirjoitusten historiaa ja todennäköisesti ne ovat kaikki myöhäisempiä kopioita.) Kirjallinen kulttuuri ympäristössä oli vielä nuorta mutta juutalaisille vanhaa perintöä.