lauantai 17. marraskuuta 2018

Marraskuun alkupuoli

1.11.
3.11.
  • Sähköisen äänestyksen odotusta jo yli 90 vuotta (Joulukärpänen 1927)
4.11.
  • Miksipä rajoittaa kallonmittaus vain ihmisiin?
  • Om jag någonsin skriver på svenska en längre uppsats, kallar jag den för "Oförgriplige tanckar om några ämnen".
6.11.
  • Vaikeuksia keksiä joululahjoja? Kävisikö tyylipukuinen kahvipannunukke? Ohjeet kaavoineen lehdessä Koti ja käytäntö 6/1929
  • Kun oikein tarkasti katsoo, niin näyttää siltä kuin vuoden 1929 vartaloihanne olisi ollut litteä ja laiha. Kuvat Muoti-kuvastosta, josta saattoi tilata kaavoja. Digitointi @NatLibFi

7.11.
  • Porthanin arkeologian käsite eroaa hieman nykyisestä. (Käsikirjoituskokoelmat @NatLibFi Eö I 11)
  • Olisikohan pitänyt alkaa tilintarkastajaksi kun tilikirjat jaksavat viehättää? Seuraavalla sivulla 2 ruplan menoselite joulukuussa 1860 "erityiseen tarpeeseen". [Tästä tilikirjasta jatkoineen ajastettuna blogikirjoitus.]

12.11.
  • Blogitekstieni tyyli on näköjään antiikkista, samaa kirjoitti Lukianos. (Maanantai on ihana aloittaa nauramalla.)

Maahan sijoitus Kälviällä


Eilisellä aineelisen kulttuurin luennolla puhuttiin kätköistä ja aarteista. Tuli tästä mieleen Uudessa Suomettaressa 3.4.1876 julkaistu Kälviän kirje, jossa kerrottiin tosi tapaus, joka oli tapahtunut lähes 50 vuotta aiemmin.
Oli mies, joka tunnettiin nimellä "Pyssy-Juho". Tämä esitti naapurilleen Saaralan Juholle, joka oli nykyjään saanut periä hyvän talon, että perustettaisiin yhteinen aarre. Saaralan Juho suostui esitykseen ja aarteen paikaksi valittiin hietakuoppa lähellä Pyssy-Juhon asuntoa. Aarteesen piti pantaman pieniä hopiarahoja, vähintäänkin kerran viikossa, vaan sen parempi jos pantaisiin joka päivä. Jonkun ajan perästä saataisiin poimia sieltä isoja hopioita, sen kuin haluttaisi. 
Niin tehtiinki. Saaralan Juho, jota oli rikas, pani kourallisittain pieniä hopioita usiamman kerran viikossa, Pyssy-Juho vaan jonkun viisi- tai kymmenkopeikkasen. Sitä tehtiin joku aika, niin Saaralan teki mieli nähdä aarteen tapoja. Ruvettiin kaivamaan ja — mitä ihme! Pieniä hopioita ei näkynytkään, vaan sen sijaan usioita koko ruplan kappaleita. Tästäkös Saarala ihastui ja yhä innokkaammin pitkitti pienten rahain panoa. 
— Mutta kuinkas kävi lopuksi? Saaralalta loppui irtaimet rahat, täytyi ottaa lainaksi; sillä eihän aarre vielä ollut muodostunut, — vakuutti johtaja. Saaralan talo tuli vallan huonosti asutuksi, ja kukapa sitä työtä viitsisi tehdä, kun sellainen rahasto on saatavana, ja olihan silloinkin viinaa molemmillekin Juhoille. Viimein rupesivat lainan-antajat vaatimaan Saaralalta rahojaan takaisin. Mikäs hätänä, onhan aarre jo kypsynyt! 
Saarala meni nyt vaatimaan Pyssy-Juhoa kanssaan aarteesta rahoja kaivamaan, vaan tämäpä ei ollutkaan halukas siihen, pani jos joitakin esteitä eteen. Turhaan pyydettyänsä, meni Saarala yksinään, mutta — voi kauheaa petosta! Ei löytynyt isoja hopioita, — eikä edes yhtään pientäkään, vaikka kuinka olisi kaivanut. Tätä hän valitti Pyssy-Juholle, mutta mitäpäs siitä hyötyi. Rahat olivat menneet, eivätkä enään koskaan palanneet. Sitten vasta kertoi Saarala tämän asian muille; siihen asti oli se ollut heidän kahden salaisuus. 
Saaralan talo meni velkoihin, ettei jäänyt koko omaisuudesta, kuin pieni tupamökki asuttavaksi, ja muiden työssä täytyi ansaita elatus itsellensä ja perheellensä sekä, vanhaksi tultua, anella armeliasten ovilla. — Lukija varmaan kysynee, kuinkas Pyssy-Juhon kävi? Eipä paljon paremmasti. Köyhänä hänkin kuoli, sillä sellainen tavara, "joka helposti tulee, se helposti menee!" 
Kälviän Saaralassa on rippikirjassa 1822-32 isäntänä Johan Johansson, jolla on rikemerkintöjä vuoden 1830 paikkeilla ja joka on seuraavassa rippikirjassa syytinkiläinen. Ei siis ole mahdotonta, että tarina olisi totta. Ja tekeväthän ihmiset nykyäänkin typeriä sijoituksia varmaa tuottoa odottaen.

Kuva: Tikka - pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen, helmikuu 1892

perjantai 16. marraskuuta 2018

Suomen ystävä Alankomaissa


Turun museokeskuksessa työskentelevällä Kari Hintsalalla on tapana joukkoistaa esineselvityksiään FB-tilillään ja eilen hän heitti eteemme ranskaksi siistillä käsialalla kirjoitetun postikortin. (Ja antoi myöhemmin sen kuvien käyttöluvan tähän blogitekstiin.) Silmäilin sitä ja olisin kouluranskalla saanut jotain tolkkua, mutta jätin toisille innokkaille. Näitä (tietenkin) löytyi ja keskiyöllä Kari oli päässyt ihmettelemään
"Hmm, miksiköhän W. Van der Veugt (kuten itse tuon nimen lukisin) on saanut suomalaisilta kerrassaan 400 uudenvuodenkorttia? Kilttiä että aikoo kaikkiin vastata... Olisiko hän voinut olla joku maansa (kulttuuri?)vaikuttaja joka nousi Suomen tueksi helmikuun manifestin vuoksi, ja siksi moinen suosio? Tämähän käy mielenkiintoiseksi. Pitääköhän mobilisoida Kaisa jo tämän selvittämiseksi?"
Satuin itse olemaan uneton ja huomasin tägäyksen itseeni keskiyön jälkeisenä tuntina. Mieleen tuli oitis tiistaisella residenssikäynnillä esitelty merkkihenkilö Willem van der Vlugt. En tehnyt muistiinpanoja Villa Kleinehissa, mutta jäi mieleen, että esittelijä näytti kopioksi kutsumaansa Pro Finlandia albumia ja selitti van der Flugtin muotokuvan olevan ainoa ulkomainen eduskunnassa/valtioneuvostossa(?). Eteishallissa oli miehen muotokuva, jossa pilkotti Pro Finlandia.

Lähetystön edustajalta saamani kirja tarjoaa hieman lisätietoa. Siinä on aukeama van der Flugtin pojalle, joka oli suurlähettiläs Helsingissä 1946-1954, ja kulmassa lukee lyhyesti
Leidenin yliopiston oikeusfilosofian professori Willem van der Vlugt pani alulle tsaari Nikolai II:lle osoitetun vetoomuksen Suomen autonomian puolesta. Professori van der Vlugt luovutti 3000 eurooppalaisen oppineen allekirjoittaman vetoomuksen eräiden muiden professorien kanssa tsaarille 1899.
Eurooppalaista kulttuuriadressia keisari Nikolai II:lle viemään valittu
kansainvälinen lähetystö. W. van der Vlugt toinen vasemmalta.
Museovirasto CC BY 4.0.
Näin ollen on ymmärrettävää, että hän tammikuun alussa 1900 toteaa saaneensa 400 uudenvuodentoivotusta Suomesta. Saman vuoden aikana hän (hollannin ja ruotsinkielisen Wikipedia-sivunsa mukaan) julkaisi arvatenkin ammatilliseen osaamiseensa nojaten kirjan Finland, de rechtsvraag ja 10 vuotta myöhemmin Un nouveau conflit russo-finlandais (1909) ja Mémoire à conculter sur la question finlandaise (1910). Finnaa selaillen näkyy muitakin Suomeen viittaavia julkaisuja. Suomen itsenäistyttyä Willem van der Vlugt osallistui Ahvenanmaan kysymyksestä käytyyn kiistaan.

Naisakatemia

Lukiessani Lydia Hällforsin kirjaa Äidin muistelmia tapasin mielestäni ensimmäistä kertaa tiedon Naisakatemiasta, "jonka yliopiston opettajat olivat perustaneet jo v. 1873 korkeampaa sivistystä haluaville naisille" (s. 159). Hällfors oli kuunnellut ainakin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin luentoja.

Mitä muuta tästä akatemiasta on sanottu? Sanomalehdissä Naisakatemia mainitaan tietenkin. Uusi Suometar julkaisi 22.9.1873 etusivullaan pitkän kirjoituksen Nais-akatemian perustamisen johdosta ja kertoo 5.1.1874, että
Naisten sivistyksen korottamiseksi on viime vuonna astuttu huomattava askel eteenpäin. Helsingissä on perustettu "Nais-akatemia" ja Turussa "lukusali naisia varten", joilla molemmilla on sama tarkoitus. 
Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia II:sta selviää, että
Juuri mainittu Naisakatemia, johon alote lähti suomenmieliseltä taholta, oli yksityinen tiedemiesten yhdistys, joka kolmena tai neljänä talvikautena toimeenpani luentosarjoja naisia varten. Kaarlo Bergbom piti ainakin kahtena vuotena luentoja kirjallisuushistoriassa. Luentopaikka oli kemiallinen lukusali laboratoriohuoneessa ja sanotaan sen olleen täynnä innostuneita kuulijoita kun Bergbom luennoitsi. [...] Erään kuulijan [Nti Alma Floman, nykyään lehtorin rva Jalava] muistiinpanoista näkee, että Bergbom 1874-75 käsitteli Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta 18:lla vuosisadalla ja 19:n vuosisadan alkupuolella. 
Yrjö Koskinen toteaa kirjassaan Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa, että
Ensimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan, seuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena. Tunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena rajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi pääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin. V. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi minulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia
Eli
1873 Helsingissä käynnistettiin muutamien yliopistonopettajien toimesta pitkään valmisteltu naisakatemia saksalaisen mallin mukaisesti. Oppilaitokselle oli laadittu hyvin laajat kurssit. Sen oppilasmäärä jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi ja toiminta oli lopetettava jo kahden lukuvuoden jälkeen. (Jari Salminen: Alamainen sivistysprojekti, tasa-arvo ja edistys. Suomen yksityisten oppikoulujen rakenteellinen kehitys 1872-1920)
Kuullostaa melko tieteelliseltä, mutta
Joidenkin tutkijoiden mukaan vuosina 1873 – 1874 naisyleisölle pidetyt yleistajuiset luennot, niin sanottu ”naisakatemia” oli ensimmäisiä maassamme järjestettyjä tieteen kansantajuistamisen tapahtumia. (Juho Karjalainen: Tieteen popularisointi vuosina 1925 – 1928 julkaistussa lehdessä Valo: Tiedettä kaikille.)
Muotikuva Illustrirter Kalender für 1873

torstai 15. marraskuuta 2018

Himolukija Punkalaitumella #kirjastotarina

Nestor Niemelän omin sanoin helmikuussa 1887 (kirjassaan Mäkelän veljekset. Kuvaus Hämeestä)
Minä olen köyhän syytinkitorpan poika, syntynyt [12.9.1862] rehellisistä, yksinkertaisista vanhemmista. Kirjaimet opin lapsuudessani, kyselemällä mikä on tuo ja tuo? Siten vähitellen rupesin oppimaan kirjaimia sanoiksi sovittelemaan. Minkäänlaista koulua en ole päivääkään käynyt! Koulusalini on ollut humisevat metsät, opettajani suomalainen kirjallisuus.

W. N. täydentää Pyrkijässä 5/1891
Niemelä osasi alusta aikain hankkia itse sivistyksensä. Minkäänlaista kouluopetusta ei hän koskaan saanut, eikä hänen kotonaan ollut muuta kun uskonnollista kirjallisuutta, mutta katekismonsa ja Raamatun historiansa hän "osasi kuin vettä valaen". Ollen siis rippikouluaineissa paras, sai hän Raamatun lahjaksi. 
Hän oli terve, aikaisin vaurastunut, rotevakasvuinen nuorukainen. Mieli levoton, haaveksiva ja ehkä jo taipumus miettivään synkkämielisyyteen yksinäisyydessä, mutta seuroissa iloinen velikulta. Niinpä alkoi hän ottaa osaa kylän nuorukaisten seuraelämään tanssiin, yöjuoksuihin j. n. e. 
Mutta juuri tähän aikaan hän sattumalta joutui lainakirjastoon ja sai sieltä Hahnsson'in "Kaksoisveljekset". Henkeään pidätellen ahmi hän sen sisällyksen ja kävi sitten säännöllisesti joka viikko vaihtamassa kirjoja, niin että hän 3—4 vuoden kuluessa oli lukenut koko kirjaston, noin 700—800 nidosta.
Kuva julkaisusta The Monticola 1901

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Villa Kleinehin emännästä


Maanantaiaamun Twitter-surffauksessa huomasin Alankomaiden suurlähetystön tarjoavan käyntejä Kaivopuiston Villa Kleinehiin enkä tietenkään viivytellyt ilmoittautumistani. Rakennuksessa on nykyään yläkerrassa suurlähettilään asunto ja alakerrassa edustustilat, joihin avoimet ovet luonnollisesti rajoittuivat. Rakennuksen historiasta kerrottiin hieman ja Alankomaiden suhteesta Suomeen enemmän.

Onneksi en tällä kertaa en jättänyt selvitystyötä jälkikäteen tehtäväksi. Vaan olin kaivanut esiin ainoan vanhan blogitekstin, jossa Kleinehin pariskunta oli vilahtanut. Tuolloin olin ihmetellyt museotekstiä, jonka mukaan Maria Christina Forsell olisi ollut Louis Gabriel Kleinehin toinen vaimo.

Tällä kertaa aloin ihmettelemään Kansallisbiografian artikkelia, jossa Maria Christina Forsellilta puuttuu elinvuodet ja vanhemmat, jotka kuuluvat tavanomaiseen formaattiin. Sekä sitä, että artikkelissa mainituista 9 lapsesta vain kaksi oli perhetiedoissa mainittu nimeltä. Kysyttyäni syytä sain vastaukseksi "Kyseessä ei ole toimituksellinen linjaus vaan tiedon puute."

Lähdesaatavuus on nyt toinen, mutta kyllä kirjoitusaikanakin Kleinehin perukirja, jossa 9 lapsen nimet mainitaan, olisi ollut nähtävissä (HKA 6109). Helsingin vuonna 1856 aloitetussa rippikirjassa s. 48 näkyy lapsista kuusi ja Marian syntymävuosi. Tiedon puutteen sijaan työn puutetta, minusta. Tai toimituksllinen linjaus siitä, että kirjoittajilta ei työtä vaadittu. (KB:n artikkelin mukaan "Kleinehin myös kerrottiin olleen aktiivinen jäsen Helsingin saksalaisessa seurakunnassa". Rippikirjan mukaan hän oli katolinen eli peruslähteeseen ei ole nähty syytä tarttua ollenkaan. Ehkäpä siksi, että on oletettu kuuluminen saksalaiseen seurakuntaan.)

Tänä päivänä lapsilista on suhteellisen täydellisenä (yksikään ei kuollut ennen aikuisikää?) kahdessa verkon sukupuussa. Toisessa on jopa Marian syntymäpäivä 26.9.1822 Elimäellä, avioliiton solmiminen 15.5.1840 Elimäellä ja kuolema 21.12.1886 Helsingissä. Mutta kummassakaan sukupuussa ei ole hänen vanhempiaan.

Elimäellä syntyminen näkyy varhaisemmassa Helsingin rippikirjassa. Siinä mainitun muuttokirjan Maria on saanut Viaporista. Kiitos FamilySearchin indeksoinnin Viaporia ennen hänet löytää helposti Elimäen rippikirjasta 1835-45 s. 188 Peippolasta, jossa talouden päänä on Pehr af Forselles (s. 1782). Hän oli tuonut taloon vaimonsa Sofia Wilhelmina Tauben (s. 1805) vuonna 1835.

Sivun alareunassa on Hedvig Jonaedr. Edlund (s. 1788 Norrköping), joka on synnyttänyt 6 lasta olematta naimisissa. Edellisessä rippikirjassa 1824-34 s. 479 Hedvig on "naikkonen" heti Pehr af Forsellisin jälkeen, jonne nostettu alemmalta samalla sivulla. Kastettujen listassa häntä kutsutaan taloudenhoitajaksi vuosina 1830 ja 1833. Lapsilla on rippikirjassa sukunimi Forsell. Johtopäätöksien vetäminen on helppoa, mutta jättää epävarmuutta.

Maria Christinan sisaruksia olivat Magnus s. 10.11.1820, Carl Otto s. 19.3.1825 (rippikirjassa kasvattipoika), Agneta Charlotta s. 14.9.1827, Pehr August s. 15.7.1830 ja Reinhold s. 12.8.1833. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa Magnuksen ja Carl Oton "isän sanotaan olevan toimitussihteeri Petter af Forselles († 1860)" ja ylioppilasmatrikkelissa 1853-1899 Pehr Augustin isä "toimitussihteeri, tilanomistaja Berndt Ludvig af Forselles". Suhtaudun viimeksi mainittuun suuremmalla skeptisyydellä kuin edellisiin.

Tällainen oli siis "haminalainen suku", johon Marja Pehkosen ja Wikipedian mukaan Maria Christina Forsell kuului. Marja Pehkosen artikkeli Louis Kleineh - unohtumaton isäntä on julkaistu kirjassa Villa Kleineh - kylpylävieraiden kesähuvilasta Alankomaiden residenssiksi (Memoria 15, 2003). Kirjoja on suurlähetystöllä vielä sellaiset määrät, että kun hiukan kiinnostusta osoitin, sain kappaleen kotiin tuomiseksi.


tiistai 13. marraskuuta 2018

Puurakennusajatuksia

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä kakkosluennolla todettiin, että arkeologinen lähdeaineisto on lähes aina sidottu paikkaan ja tarjoaa näin hyvän lähtökohdan mikrotason tutkimuksiin. Kun taas historiantutkimuksen kirjallisissa lähteissä yhdestä paikasta on monesti jäljellä vain hyvin fragmentaarinen ja yleiselle tasolle jäävä lähdeaineisto, mutta puolestaan (jollain tarkkuudella) kuva laajan alueen tilanteesta.

Tämä palasi mieleeni kun perjantaina sekä Suomen ja lähialueen arkeologian kurssin luennolla että aineellisen kulttuurin kurssin luennolla käsiteltiin asuntoja. Joko en ollut koskaan kuullut Suomesta löytyneen merkkejä skandinaavistyyppisestä hallitalo tai olin moisen unohtanut. Fennomaaninen puoleni työntyi esiin ja tulin johtopäätökseen, ettei kaksi tai kolme tapausta, joista yksi kauppapaikalla, koko Länsi-Suomea kattavaa rakennuskultuuria tee. Sanovat koulutetummat mitä tahansa.


Huomattavasti helpommin uskottavaa on hirsirakennusten käyttö, josta on edelleen silminnähtävät todisteet. Ja teoria on lasten leikkikaluversiosta tuttua. Kuin legopalat loksahtelevat hirret paikalleen... Kun vielä usein puurakentamiseen yhdistetään "yksinkertaisuus", turhan helposti (ainakin itseltäni) unohtuu kuinka paljon osaamista salvoen tehdyn rakennuksen tekeminen vaatii.

Hyödyllistä muistutusmateriaalia löysin YouTubesta. Ruotsalaisten kirkkorekonstruktioprojektissa videokuvaus oli valitettavasti lopetettu hirsien käsittelyyn, mutta kuinka paljon pitikään tehdä ja tietää jo sitä ennen! Kolmessa eri videossa kerrotaan parrujen halkomisesta toisessa kirkkoprojektissa. Kolme viimeistä ruotsalaista videota on perinnetallennusta. Yli 80-vuotias kirvesmies, joka oli kerännyt tietoja vanhoista hirsirakennuksista, toteaa, että ne rakennukset, joita ei ole jouduttu sammaleella tilkitsemään kestävät kauimmin. Laatu ratkaisee.

Lopussa on kaksi amerikkalaista videota historian elävöittäjien projektista, jossa "primitiivisiin" työkaluihin kuuluu kirveen ohella saha ja pora.
Rekonstruktionen av Södra Råda medeltidskyrka
Ekfällning med yxa
Om skogen i Hökensås
Ett träd väljs ut och fälls med yxa
En stock öghuggs
Öghuggna stockar dras ut från skogen med häst
En stock drätthuggs och hämtas med häst och kälke
En stock blockas och klyvs till sparrar
Virkesberedning
Medeltida träklyvning - Ett försök att återskapa hantverkskunskap (erilainen kuin alemmat, nähtävissä myös englanninkielisellä tekstityksellä)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (6 min)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (22 min) 
Läggning av ett nävertak 
En timmermans teorier om timring - Alvar TrogenKnutsamlingen - Alvar Trogen visar timmerknutarRegionala timmertraditioner - workshop oktober 2014 

Townsends Presents: "Raising a Log Barn"Handmade Log Building with Primitive Tools
Kuvat: Malene Thyssen, Wikimedia (CC BY-SA 3.0), & Taxelson, Wikimedia

maanantai 12. marraskuuta 2018

Lumessa tarponut ja maatiloja hallinnoinut

Vanhempien kertomat vaivalloiset koulumatkat ovat klisee, enkä muista koskaan moista oikeasti nähneeni ennenkuin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista sain käsiini Avellan-suvun papereiden kopiot (Aa IV 74).

Gustaf Adolf Avellan oli 1832, noin kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, kirjoittanut muistiinpanoja tämän elämästä.

Isältään Gustaf Avellanilta tai mahdollisesti myös tämän veljiltä Gustaf Adolf oli saanut kuulla, että näiden isä Johan Avellan oli suuressa köyhyydessä kasvattanut 7 poikaansa ankaruudella, jota 1830-luvulla saattoi kutsua totiseksi julmuudeksi, joten lienee sitä varmasti nykypäivästäkin katsoen. Gustafin lapsuusvuosina isänsä oli oman isänsä apulainen Kaarinan kappalaisen toimessa, jonka Johan sai varsinaisesti vuonna 1753.

Pyhän Katariinan kirkko. Samuli Lintula, CC BY-SA 3.0, Wikimedia
Perhe asui Kaarinan kirkolla, joka on kävelyetäisyydellä Turun keskustasta, joten Gustaf kävi Turun katedraalikoulua kotoa käsin. Vaikka olisi ollut hukkua kinoksiin. Koulupäivät alkoivat kello 5, mutta koska kotona ei ollut seinäkelloa eikä taskukelloa, Gustaf lähti varmuuden vuoksi ajoissa ja oli usein kaupungissa kun koulun ovet ja kaupunkilaisten pihaportit olivat vielä lukossa.

Näin koettu kylmyys oli Gustaf Adolfin tulkinnan ja ymmärryksen mukaan isänsä aikuisvuosien sairastamisen syynä. Sairastamisen kuvausta hän kirjoitti useamman sivun, mutta ei mielestäni maininnut ollenkaan sitä, että isänsä Kokemäen kirkkoherrana vastasi seurakunnan kivikirkon rakentamisesta (*). Sen sijaan kirjoituksensa lopuksi hän huomautti, ettei pappilassa isän virkakaudella 1778-1832 kuollut kukaan ennen kirkkoherraa itseään.

Kokemäen kirkko, joka Avellanin jälkeen laajennettiin ristikirkoksi.
Kotivalo, CC0, Wikimedia 
Hieman lyhyemmän tekstin Gustaf Adolf on kirjoittanut äidistään Lovisa Fredrika Branderista, joka oli 16-vuotias tullessaan Kokemäen pappilan emännäksi. Miehensä työn ja sairauden sekä perinnöillä ja ostoilla kerääntyneen maaomaisuuden vuoksi hänellä oli lopulta hoidettavanaan pappilan tilusten lisäksi Porin Vähä-Rauman kylässä Liinaharjan rustholli ja tämän augmenttitila Pekka, Laitilassa ja Pyhämaalla Palttila, Mattila, Seppä, Junnila, Haveri ja Olli, Nakkilassa Villilän säteri (vuodesta 1788) ja puolet Kellahden säteristä.

Tilaluettelon löysin samassa kansiossa olleesta Satakunnan maalaisväen äänenkannattajan vuonna 1942 julkaiseman jutun kopiosta. Artikkelissa tilojen hoitajaksi kerrottiin kirkkoherra itse, apunaan poikansa Gustaf Adolf. Luulisin kuitenkin Gustaf Adolfin oman kuvauksen olevan lähempänä totuutta. Hän antoi äidilleen kunnian jopa pappilan peltojen ojituksesta. Tarkoittamatta tietenkään, että tämä olisi ojia ollut kaivamassa.

(*) Tästä perusteellisesti Ella Viitaniemen väitöskirjassa Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Tentti ja taidetta

Turun yliopiston verkkokursissa Suomen historian linjat ja murrokset oli tällä tokavikalla viikolla vuorossa tentti. Miunmaun mukainen: sai pitää kirjan esillä. Ja kukapa sitä olisi kotonani vahtinutkaan.


Tentittävänä kirjana oli Kirsi Vainio-Korhosen pyöreän syntymäpäivän johdosta tehty juhlakirja, jota olin aiemmin vain vilaissut. Turhan hätäisesti, minkä tarkempi luenta paljasti. Tarkkuus on tietenkin suhteellinen käsitys. Ohitin reippaasti Anu Lahtisen kirjoittaman henkilöhistoriallisen katsauksen, joka olisikin ollut relevantti yhteen tenttikysymykseen. Onneksi piti vastata vain kolmeen neljästä.

Yksi tenttikysymyksistä kohdistui Suvi Rytyn artikkeliin Kavalat kaupungit ja modernin elämäntavan kirous. Paluu luontoon 1900-luvun alun urbanisoituvassa Suomessa. Vastaaminen oli helppoa, sillä olin tehnyt runsaasti muistiinpanoja ihmetellen yhteyksiä nykyajan elämään, jossa myös ihmiset kokevat tarvetta tehdä henkilökohtaisia valintoja yleisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kasvissyöntiä ja kulutuskritiikkiä jo 100 vuotta - yhä marginaalissa.

Luonto ja viljely osana Turkua vilahti edellisen viikon keskusteluavauksessani, mutta Panu Savolaisen artikkelista Näkymättömien puutarhojen varjoissa. Ruotsin ajan lopun turkulaispihojen puut, viljelmät ja istutukset tonttikatselmusten valossa selvisi paljon lisää.

Topi Artukan artikkelissa Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa oli paljon tuttua, sillä luin lähteitään kirjoittaessani kuningasparin matkasta kesällä 1802. Taisin väittää valssin olleen tuolloin jo etabloitunut osa tanssiaisia, mutta Artukka ajoittaa suosion vakiintumisen 1810- ja 1820-luvuille. Joka tapauksessa ällistyttävän paljon aikaisemmaksi kuin Yhdysvalloissa, jossa erään verkkosivun mukaan valssia demottiin vasta vuonna 1834.

Kirjan innovatiivisin artikkeli oli mielestäni Tiina Männistö-Funkin Kävelevien naisten kaupunki. Sata vuotta sukupuolta Turun kaduilla. Männistö-Funk oli käynyt läpi tuhansia Turusta otettuja katuvalokuvia ja tehnyt huomioita sukupuolista, säädystä ja iästä. Se, että naiset ovat enemmistönä joukkoliikenteessä, on tuttu havainto, mutta Männistö-Funk osoittaa, että naisia on miehiä enemmän myös jalkakäytävillä.

Tentin luvun keskellä kävin Ateneumin äskettäin avatussa näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa. Sekä Männistö-Funkin että laatukuvamaalauksesta artikkelissaan historiaa etsineen Johanna Ilmakunnaksen innoituksesta aloin katsoa taidetta "sillä silmällä".

Menneisyyden muuttokuormista jaoin aikanaan kuvauksen vuodelta 1909. Tanu Mannisen grafiikkatyössä Muutto vuodelta 1939 oli myös mukana huonekasvi, mutta muu omaisuus mahtui isoon kahden kannettavaan pärekoriin ja tunnelma on surullinen. Yksi muuttokuorma liikkui käsikärryillä vossikoiden ohi Marcus Collinin maalauksessa vuodelta 1931. Sen jalkakäytävällä käveli mies olallaan säkki, mitä ei nykyään usein näe. Maalauksessaan Katu vuodelta 1925 tunnelma on harmaa ja masentunut eli aivan toinen kuin Helsingin kaupunginmuseon Suruttomassa kaupungissa.

Ilokseni löysin myös nykyisen kotini ympäristön kuvattuna Einari Wehmaan maalauksessa Näkymä Töölönkadulta (1943). Valitettavasti en tekijänoikeussyistä voi ottamaani kuvaa jakaa. Näkymän etualalla on punatiilinen panimo, joka 40-luvulla oli jo jotain muuta. Mistä tuleekin mieleen, että kyseinen rakennushistoriakatsaus on edelleen blogin luonnoskansiossa.

(Alkukuvassa yksi harvoista näyttelyn maalauksista, jonka tekijänoikeus on rauennut. Henry Ericssonin (1898-1933) Fazerin baari vuodelta 1931.)