Kävin eilen kuuntelemassa Kuurojen liiton seminaarin, jossa yhdistettiin Kuurojen museon uuden näyttelyn esittely jo parissa aiemmassa tilaisuudessa aloiteltuun menneisyyden vääryyksien työstöön.
Näyttelyn esitteli perusteellisesti Kuurojen museon emo-organisaation Werstaan v. t. museonjohtaja Ulla Rohunen. Kun seminaarin päätyttyä pääsin näyttelyn katsomaan, ymmärsin kuinka perusteellisesti. Lähs jokaisen esineen. (Kuvassa opastanut museotutkija, jonka nimeä en huomannut laittaa muistiin.)
Esityksessään Rohunen totesi (enimmäkseen kuuron) yleisön tietävän laitteista enemmän kuin museolaiset. Tilaisuuden tullen kipitin luokseen kysymään, oliko tarkoitus tietoa jotenkin kerätä talteen. No, ei ollut suunnitelmia. Vitriinin joka tekstiä en lukenut, mutta ainakaan isommalla tekstillä ei kehoitettu jakamaan tietoa museoväelle tallennettavaksi. Hukkaan heitetty mahdollisuus, minusta.
Ensimmäinen osa nivoutui mukavasti toiseen, kun Rohunen puheopetuksen osin kidutusvälineiltä näyttävien instrumenttien lisäksi näytti kuulolaitteen anojan saaman hylkäyksen vuonna 1950. Ei ollut kodin ulkopuolella ansiotyössä, joten kuuleminen ei ollut tarpeen. Varsinaisesti menneisyyden vallan käytön nurjan puolen esittelyn aloitti Maija Koivisto. Hän totesi oralismin, asuntolakoulujen ja viittomakielen kieltämisen olleen jo esillä ja keskittyi siihen mitä tiedetään ja ei tiedetä 1900-luvun rotuhygienian innoittamista sterilisaatioista ja avioliittokielloista.
Viitaten Horst Biesoldin kirjaan Crying hands Koivisto aloitti toteamalla, että vuosina 1933-45 sterilisoitiin natsien hallinnon toimesta ainakin 1215, jotka Biesold haastatteli tai tunnisti kyselylomakkeella. (Etsin tästä lisätietoa verkosta, mutta en osunut sivulle, jossa olisi kerrottu milloin tutkimus oli tehty.)
Suomessa sekä kuuroihin että sterilisaatioon liittyy Jyväskylän kuuromykkäin koulussa 1904-20 opettanut Matti Pihkala, joka vuonna 1918 julkaistussa kirjassaan Minkälainen Suomi meidän on luotava kannatti sterilisointeja. Hänestä voi lukea lisää kuurojen näkökulmasta Outi Ahosen blogitekstistä. Koivisto otti esiin myös Laila Wainolan, joka koki oman kuuroutensa sellaisena kärsimyksenä, että kannatti sterilisaatiota, jotta moista ei muut joutuisi kokemaan. Tämän hän kertoi kirjassaan Hiljainen tie, joka valitettavasti osui Koiviston käteen teini-ikäisenä.
Sterilisointilaki säädettiin Suomessa 1935. Kuurous ei ollut lain mukaan peruste pakkosterilisoinnille. Koivisto viittasi Markku Mattilan tutkimukseen, jonka mukaan rotuhygieenisin syin sterilisoitiin Suomessa 7530 henkilöä. Näistä 14 oli kuuroja, joilta on toimenpiteeseen lain mukaan täytynyt saada suostumus. Mutta kun tilanteessa on voinut olla lääkärin lisäksi kuurojen pappi tai muu auktoriteetti tulkkina, pelkkä paperin olemassaolo ei todista täyttä ymmärrystä eikä halua.
Sterilisaatioista on enemmän yksittäisiä kertomuksia kuin kokonaista totuutta ja Koivisto kaipasi tutkimusta. Sitä voisi kohdistaa hänen mukaansa myös vuoden 1929 avioliittolakiin, jonka mukaan kaksi syntymästään asti kuuroa eivät saaneet mennä keskenään naimisiin. Koivisto huomautti, että mitään muuta mahdollisesti geneettisesti välittyvää ominaisuutta ei laissa mainita.
Ihmisoikeusliiton edustajan Kaari Mattilan puhuessa sain flashbackin parin viikon taakse, jolloin kuuntelin Kirsi-Maria Hytösen esitystä SMY:n kuukausikokouksessa. Hytönen oli ollut tekemässä valtion tilauksesta selvitystä sijaishuollon kokemuksista. Kansainvälinen malli työlle oli olemassa ja ehkä siksi myös painetta sen teettämiseen. Sen sijaan vähemmistöjen menneisyyden voivat hoitaa järjestöt, Mattilan ministeriöltä kuuleman vastauksen mukaan. (Toukokuisesta Ihmisoikeusliiton seminaarista Historian vääryydet - Miten valtio voi hyvittää mennyttä? on näköjään tallenteet verkossa.)
Alustusten jälkeen Markku Jokisen johtamaan vilkkaseen paneelikeskusteluun osallistuvat Salla Fagerström, Outi Ahonen, Maija Koivisto ja Kaari Mattila. Mattilaa lukuunottamatta puhuivat viittomakielellä ja tulkkausta hyödyntävänä en pysynyt aina kärryillä siinä kuka puhui, joten en voi jokaista ajatusta liittää sanojaansa.
Tutkimusta, keskustelua, anteeksipyyntöä ja mahdollisesti hyvitystä tai korvausta kaipaavia menneisyyden aiheita:
- Oralismi. Puhe nostettiin arvokkaammaksi kuin viittomat, jotka lopulta vuosikymmeniksi kiellettiin. En ymmärrä miten lapset oppivat kouluissa mitään. Joku puhuja yhdisti liikkeen nationalismin "yhden kielen" ajatukseen/henkeen eikä välttämättä ole kaukana totuudesta.
- Asuntolakoulut. Esiintyikö näissä samoja ongelmia kuin on muussa laitosselvityksissä tullut ilmi? Panelistit olivat valmiita uskomaan, että henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä seksuaalista hyväksikäyttöä on ollut. Ensimmäistä aivan varmasti ja kenelle lapset olisivat puhuneet jälkimmäisistä kun/jos heillä ei ollut yhteistä kieltä vanhempiensa kanssa. Eivätkä vanhemmat näin ollen voineet kertoa mikä on sopivan raja. Itse asuntolakoulussa teini-ikäisenä 90-luvulla ollut panelisti totesi, etteivät laitoksen hoitajat osanneet viittoa. Toinen kärjisti viittaamalla eläintensuojelijoiden videoihin: kun yhteistä kieltä ei ole, voi toista eävää helpommin kohdella kaltoin.
- Lainsäädäntö. Palautettiin mieleen, että vielä 90-luvulla kuurot eivät saaneet suorittaa opettajan tutkintoa ja kuuro pappikin on saanut vihkimyksen vasta vuonna 2010. Mitä muuta?
(Tähän osittain liittyen koulusta keskusteltaessa todettiin, ettei kuurojen kiinnostusta koulutukseen on toisinaan (tai usein?) lannistettu.) - Sterilisaatio. Ks. yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti