lauantai 11. helmikuuta 2017

Täydennysosia

1) Lenin-museon raportoinnista jäi pois vitriini, joka sinetöi museon erinomaisuuden silmissäni. Siinä on esillä kahden Hohenthalin valokuvat. Alhaalla triptyykissä Lennart ja suuren adressin joukkokuvassa (oletettavasti) mummoni isoisä.

2) Hätkähdin viime vuoden lopulla oppivelvollisuuden yhdenmukaistavuutta. Koulun välittämän tiedon ideologisuus oli uutta myös Sanna Ukkolalle, jonka kolumnia kommentoivat blogeissaan ainakin Leo Stranius, Saku Timonen,
Hän ei taida tulla ajatelleeksi, että hänen oma maailmakuvansa on suurelta osin peräisin koulusta.
Minä menin kansakouluun vuonna 1964. Ensimmäinen oppimani asia oli, että välitunnilta sisään mentäessä tehdään jono, jonka on oltava armeijamaisen suora. Suorimman jonon muodostanut luokka pääsi ensimmäisenä sisään.
Sittemmin opin, että ruuan kanssa ei ronklata, vaan lautanen syödään tyhjäksi sen sisällöstä rippumatta. Opin myös, että kiittäessään tytöt niiaavat ja pojat pokkaavat. Ja sitä kiittämisen aihetta riitti. Opettajaa piti kiittää ruuasta ja Jumalaa ihan kaikesta muusta. Välitunnilla oli erikseen tyttöjen ja poikien leikit, ja väärään sakkiin eksynyttä ivattiin avoimesti. [...]
Ei koulussa sinänsä mitään vikaa ollut eikä se traumoja jättänyt. Se vain noudatti oman aikansa yhteiskunnan ideologiaa ja muovasi siihen sopivia kansalaisia.
Sami Sundell ja Jari Kinnunen
Se, että puolet suomalaisista tekevät asiat tietyllä tavalla, ei poista ideologiaa ”normaalin” toiminnan taustalta. Ideologiat eivät ole vain vähemmistöiksi jääneiden tai sieltä ponnistavien ajattelumalleja.
Aihetta "sivuaa" myös Jyrki Kaarttisen väitöskirja Kansallissosialistinen kasvatus - politiikkaa vai pedagogiikkaa?, jota hän puolustaa Tampereen yliopistossa maaliskuussa.

3) Hammaslääkärilehdessä julkaistiin Heikki Vuorelan artikkeli Parturit ja välskärit ammattikunnan juurina. Suomi 100 vuotta - osa 1: Hammaslääkäriprofession synty. Vuorela mainitsee, että "Ulkomaalaisia paikkakunnalta toiselle kiertäviä hammaslääkäreitä, hammasoperatööreja, dentistejä ja puoskareita tuli Suomeenkin." Näistä kirjoitin blogissani lokakuussa 2014.

4) Kirjoittaessani Severin Falkmanista kesäkuussa 2016 Helsingin kaupunginmuseon sivuilta löytyi ristiriitaista tietoa ateljeensa ajoituksesta. Museon lehdessä 1/2017 (pdf, innovatiivinen nimi, eikö?) Jere Jäppinen valitsi näistä vuoden 1872. (Edelleenkään Severin Falkman ei ole ilmestynyt Edelfeltin verkossa julkaistuihin kirjeisiin.)

5) Gallen-Kallelan museon näyttelystä  jäi mainitsematta osuus, jossa käytiin läpi Gallen-Kallelan osoitteita 1900-luvun alussa. Mukana oli aikanaan selvittelemäni Pirtti, josta Fyren-lehtiä selaillessa löytyi tämä kansikuva numerosta 37/1904
6) Automaattiravintolan selvittelyn (osa 1 ja osa 2) olisin voinut jättää väliin, jos jo tuolloin olisi ollut vuoden 1911 lehdet digitoituina käytettävissä kotikoneella. Tuulispäässä 14-15/1911 aloitetussa tietosanakirjassa kun selitetään, että

Kulttuurikuntoilua

Talven pimeydessä Museokortti on pölyttynyt ja housut alkaneet kiristää vyötäröllä. Tarvittaisiin pysyvämpi elämänmuutos, mutta repäisin eilen sen verran, että hyppäsin bussiin ja matkustin Kuusisaareen, jonka Didrichsenin museossa pari päivää sitten avautunut Juho Rissasen näyttely kiinnosti. Kiinnosti muitakin, sillä keskellä arkipäivää en ollut museossa yksin.

Kyseessä ei ole iso retrospektiivi vaan pääosassa on Rissasen työstämä teoskokonaisuus lapsuuden muistosta isän kuolemasta. Taulut olivat koskettavia.
Valitettavasti lisätiedon esittämiseen oli valittu QR-koodit. Minulla ei ole tarvittavaa sovellusta puhelimessani eikä muistia uuden lataamiseksi, joten tarjolla ollut tieto jäi nauttimatta. Jos olisi annettu URL, olisin mielelläni näpytellyt sen käsin selaimeen. Ja kaikkein mieluiten pitänyt käsissäni A4-kokoista laminoitua lappusta.

Rissasen parissa ei kauaa vierähtänyt, joten lähdin Tapiolan vuosien tuttua kuntoilureittiä kohti Tarvaspäätä, jonka Gallen-Kallelan museossa myös oli äskettäin avautunut näyttely. Pääosa matkasta kulki Munkkiniemen mailla, joten ehdin mietiskelemään taas Petter Sundin aikaa samassa maisemassa. Talvia oli silloinkin.
Tarvaspäässä ei tarvinnut häiriintyä toisista kävijöistä, sillä olin museossa ainoa asiakas. Vaihtuva näyttely Kahden tulen välissä – Akseli Gallen-Kallelan kuohuva 1910-luku ei ehkä ole aiheeltaan erityisen vetovoimainen, mutta sopii Suomi100-juhlaan (johon Rissasenkin näyttely linkittyy).

Näyttelyn teemoja (ulkomuistista) ovat 1918, toimiminen itsenäisyyden alussa "virallisena taiteilijana" luomassa valtiollisia symboleja, suhteet muihin taiteilijoihin ja suunniteltu Kalevala-talo. Minusta näitä kaikkia olisi voinut tuoda esiin voimakkaammin esille esimerkiksi vääntäen rautalangasta, miten esillä olleet teokset liittyivät teemaan. 

Ikäänkuin ylimääräisenä teemana - konkreettisesti kaiken muun yläpuolella - oli torniin sijoitettu esineitä, jotka kertoivat Mannerheimin ja Gallen-Kallelan suhteesta. Suomalaisessa museokäytännössä tulkittavissa hätkähdyttäväksi suurmiehen aseman kyseenalaistukseksi. Kun sen sellaisena halusin nähdä.

Jo jokin aika sitten työntäessäni museolaisten eteen jossain Gallen-Kallelasta piirrettyjä pilakuvia, sain kuulla, että niitä olisi jossain tulevassa näyttelyssä esillä. Ilmeisesti tarkoitettiin nyt esillä olevaa näyttelyä. Koska osasin pilakuvia odottaa, petyin niiden määrään. Näin, vaikka tornin välikerros oli omistettu Gallen-Kallelan taiteen uudelleen käytölle. Kyseiset seinäplanssit olivat niin tylsän valkoisia, että vasta toisella kierroksella huomasin, että niissä oli (minulle mieluisia) virikekysymyksiä. Mutta tämänkin jälkeen tuntui, että olisi voitu tehdä enemmän. Mikä jäi siis päällimmäiseksi ajatukseksi koko näyttelystä. Oliko tehty kulttuurihistorian vai taiteen näyttelyä?

P. S. Sattumalta olin aiemmin tällä viikolla päässyt "uusien" digitointien selailussa Tuulispään juhlanumeroon 11-13/1913, jossa Aino ja Väinämöinen pysäyttivät mainoksessa, joka muistutti vahvasti Gallen-Kallelan teosta. Kun tätä tehtiin taitelijan eläessä, voiko teoksella olla klassikkosuojaa enää jälkikäteenkään?

perjantai 10. helmikuuta 2017

114-vuotiaana kuollut

Oulun Wiikko-Sanomia kertoo 8.8.1840, että
Vaasan tienoisa kuoli v. 1796 sotamies Michel Bäckström, 114 ja puolen vuoen vanhana. Hän oli syntynyt Teuvasa. 32 vuoen vanhana vietiin hän 1714, fankeuteen Venäjälle. Sieltä karkasi hän, muutamia vuosia siellä oltua. Karku-matkallaan eli hän leivälla ja hampunsiemenillä. Vihdoin tuli hän Haminan kaupunkiin ja sieltä Ruottiin. 
Tämä mies oli nuoruuesta ollut pitkä vartaloltaan, erinomaisella ruumiin voimalla ja ilosella mielellä. Aina 106 vuoteen asti teki hän uutterasti työtä, hänen kuolleen poikansa talosa, Martins nimeltä, Sundomin kyläsä, liki Vaasan kaupunkia. Hän oli erinomainen tupakin rakastaja, ja saatua pikku tilkan viinaa, tuli hän iloseksi ja veisaili palkinnoksi kaikenlaisia venäjan viisuja, joita hän fankeuesaan oli oppinut. 
109 vuoen vanhana sai hän uuet hampaat, niin että hän taisi syyä kovaa leipää. Aina 112 vuoen ikään oli hän vielä niin vöyräs, että hänestä oli vielä siinä ijäsä hyvä apu luhalla ja niityllä. Mutta viimmen katosi häneltä näkö ja kuulo, ja nyt hoijettiin häntä kuin vasta syntynyttä lasta ja syötettiin aivan lusikka-rualla. Kuitenki taisi hän sanoa mikä vuosi aika oli ja muisti suurimmat Juhla-päivät. Viimme aikoina nukkui hän enemmiten ja siis ei oikeen tarkkaan havattu, millonka hän heitti henkensä.
Mustasaaren haudattujen lista vuodelta 1796 tuntuu olevan hävinnyt, mutta M. Lindholmin selvitys Närpes kompanis soldater i Malax socken 1734 – 1810 mainitsee pitkäikäisen Michel Mattsson Beckströmin. Sama mies? Maalahden rippikirjan mukaan tämä on syntynyt vuonna 1689 (vai 1699?) ja ilmeisesti sotilasrullien mukaan 1708.

Sanomalehden tarinaan verrattuna kirjaus armeijaan 31.3.1742 on aivan liian myöhäinen ja eron yhteydessä 30.8.1757 Beckström todettu pieneksi ja heikoksi, mikä ei istu Bäckströmin kuvaukseen. Beckström ei liene ollut (edes) pikkuvihan aikana sotavankina vaan joutuu jättämään paikkansa kun toinen Beckström (!) palaa vankeudesta. 

Lindholm tuntee Beckströmille kolme vaimoa. Beckström muutti Maalahdesta perheineen 1787 Mustasaaren Sundomiin, kun tytär oli menossa naimisiin sotilas Abraham Tranan kanssa. Mustasaaren rippikirjassa 1784-1790 Michel Bäckströmille on merkitty syntymävuosi 1680. Rippikirjassa 1791-1796 Maria on leskenä sotilaiden joukossa, mutta isäänsä ei mainita. 

Sama sotilasnimi, pitkäikäisyys ja Sundom voivat olla sattumaa, mutta 114 vuoden ikä niin epäuskottava, että luulisin ajan ja mahdollisesti jopa sotien sekoittuneen.

Luuranko viikatteineen Fyren 4/1899

torstai 9. helmikuuta 2017

Suomi 1900 ja jotain

Koska pidin Alfred Backan Ylen radiolle tekemistä ohjelmista Nittonhundranånting, varasin kirjastosta kirjansa Finland hundranånting 1917-2017 heti kun sen jostain uutuusluettelosta huomasin. Aivan yhdellä istumalla en kirjaa saanut luettua, sillä formaatti, jossa kullakin vuodella on aukeama, jossa on pieniä pätkiä, alkoi pian puuduttaa.
Backan kuvia kumartelematon huumori viehätti alusta loppuun. Kaikki saivat osansa: kansallismieliset, svekomaanit ja fennomaanit. Voi hyvin olla, että jokunen viite ja sitä myöden vitsi meni itseltäni ohi ja pahoin pelkään, ettei kokonaisuus tule kestämään aikaa. Kuten ei ajankohtaishuumori koskaan. Parhaimmillaan tekstit olivat juuri silloin kuin ne menneisyydestä muka kertoessaan kommentoivat oikeasti tätä päivää.

Kirjaan ei ole haettu mitään uusia totuuksia, joten kaiken olisi pitänyt olla ennestään tuttua. Mutta yllätyin kuitenkin joistakin jutuista ja ajoituksista. Loppuosan lukeminen oli tuskaa. Kaiken 2000-luvulla tapahtuneen olisin ajoittanut "pari vuotta sitten" ja todellisuudessa aikaa oli kulunut paljon enemmän. (Videon Why Every Year Feels Shorter Than the Last mukaan aika tuntuu kuluvan nopeammin, jos ei ole masentunut/tylsistynyt. Eli parempi näin päin?)

Voin suositella ruotsinkielentaitoisille ja huumorintajuisille.

Toinen kirjastosta saamani uutuuskirja oli artikkelikokoelma Sakari Pälsi - elämä ja työt. Sen alussa on Jukka Relaksen kirjoittama kronologinen elämäkerta, josta selvisi, että olen Pälsin pikoserkku. Olemme molemmat Paavali Juustenin jälkeläisiä.

Kirjaan sisältyy myös Mikko Veräjänkorvan kokoama Pälsin esivanhempien taulusto, joka oli ainoa osa kirjasta, josta puuttui tarkat viitteet. Lähdeluettelo on ja aivan lyhyesti on kommentoitu ja perusteltu muutamia tulkintoja. Sukututkimuksella erilaiset vaatimukset kuin muulla?

Kokonaisuutena kirja vaikutti erinomaisen asialliselta. Oliko h*lvetin painava kivipaperi valittu viestimään painokkuutta? Teki lukemisesta hankalaa. Toisaalta Backan kirja painoi yhtä paljon ja saman tapainen paperi ei häirinnyt siinä yhtään.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Thomas Uhrväderin elämästä

Sundien ohella Thomas Uhrväder on nimi, joka on tullut Helsingin historiasta tutuksi. Niinpä se "pomppasi" silmille käydessäni läpi Tukholman Hedvig Eleonoran seurakunnan kasteita. Aiemmin esitin kasteista pakolaispoimintoja, mutta Thomaksen yhteydessä ei puhuta Helsingistä eikä muusta Tukholman ulkopuolisesta maailmasta eikä määreenään ole pakolaisuus.


Aloitetaan kuitenkin Helsingistä, jossa 3.12.1708 avioituvat Thomas Uhrweder ja Johanna Staak. Thomas Uhrväderin 29.10.1711 syntynyt poika sai kasteessa nimen Isaac. Ajan tyyliin ei kuulunut äidin nimen maininta. Se puuttuu myös 5.2.1713 syntyneen Helenan kasteesta. Nyt Thomas on merkitty porvariksi. Pian tämän jälkeen on lähdetty venäläisiä pakoon.

Hedvig Eleonoran kasteissa mies on myös "Borgaren Thomas Uhrväder" ollessaan 11.10.1714 Helsingistä lähteneen teurastajan lapsen kummina, samoin kuin "Borgaren Petter Stake", joka lähtiessään Helsingistä ei ollut alkuunkaan porvari. Seuraavaksi Thomas Uhrväder on tittelittä 29.4.1715 Helsingistä lähteneen suutarin lapsen kummina.

Thomas Uhrväderin poika Thomas kastettiin 7.10.1715 Hedvig Eleonoran seurakunnassa. Kun 1736 Helsingissä tehtiin Thomas Uhrväderin perukirjaa, hänellä mainittiin olevan 20-vuotias Thomas-poika, eli on perusteltua yhdistää kastehavainnot Tukholmassa Helsinkiin päätyneeseen mieheen. Perukirjan merkintä (Åkermanin tulkintana) antaa ymmärtää, että perheeseen on ennen Thomasta syntynyt poika Isaac ja tämä sopii edellä mainittuun kasteeseen Helsingissä. Helsingissä kastettu Helena on myös elossa isänsä kuollessa kuin myös tytär Johanna, joka on todennäköisesti syntynyt pakolaisvuosina, viimeistään keväällä 1718.

Kastemerkintä Tukholmassa kertoo, että Thomaksen vaimo on nimeltään Johanna Stake ja yksi kummeista on neiti Helena Stake. Herää tietenkin hinku yhdistää nämä edellä mainittuun Petter Stakeen, mutta lähteitä tähän ei ole. Kastekummeina 24.2.1716 ovat yhtäaikaa Petter Stake ja Johanna Uhrväder, joko sukulaisuuden tai pelkän helsinkiläisyyden yhdistäminä.

Thomas Uhrväder on tuntenut Hans Sundin viimeistään Tukholmassa, sillä he ovat molemmat erään perämiehen lapsen kummeina 6.10.1716. Kun Hans Sundin lapsi kastetaan 21.11.1716 on kummeina samainen perämies ja Johanna Uhrväder.

Hedvig Eleonoran seurakunnan hautauksissa on päivämäärällä 2.5.1718 "Handelsman Thomas Urwäders hustro Johanna Stake". Mielenkiintoisesti muutamaa riviä alempana 15.5.1718 on "Flycting Uhrwäders hustru Elisabeth Johansdotter". Kysymys ei tietenkään voi olla Thomasin uudesta vaimosta, mutta oliko hän sukua pakolaiseksi määritellylle miehelle?

Ennen syksyä 1721 Thomas Uhrväder on mennyt uudestaan naimisiin perukirjassaan mainitun Elisabeth Sperlingin kanssa. Hornborgin Helsingin historia kertoo, että 2.11.1721 päivätyn inventaarion mukaan "Rykmenttivälskäri Rücker-vainajan tontilla oli tuparakennus, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja näissä asuivat Tomas Uhrväder ja Hans Sunn (Sund)" (s. 16). Syksyn ja seuraavan talven kastemerkinnöistä käy ilmi, että molemmat miehet toivat kaupunkiin ainakin vaimonsa ja todennäköisesti myös muun perheensä. (Vaimot tuskin olivat innokkaimpina muuttamaan. Tai mistä sen tietää.)

Hans Sund ja Uhrväder määrättiin marraskuussa maistraatin apujäseniksi. Valinnanvaraa ei hirvittävästi ollut, mutta valitsematta jäi kaupungissa kiistatta aiemmin porvarina toiminut Petter Sund ja Tallinnassa syntynyt Otto Magnus Baumgarten. Maaliskuussa uudessa organisoinnissa Hans Sundista, Uhrväderistä ja Baumgartenista tuli vararaatimiehiä. Uhrväder sai lisäksi tehtävän tutkia rakennuskantaa ja toimia palopäällikkönä. (s. 22). Kesään 1723 mennessä hän kuuluu kauppiasammatin vanhimpiin (s.37). Kaupunginkapteeniksi hänet valittiin 1727 ja kolme vuotta myöhemmin maistraattiin (s. 106).

Henkikirjassa vuonna 1730 (8195:521) Thomasin talouteen kuuluu täysi-ikäisenä vaimo ja tytär Lena eli Helena sekä palvelusväkeä. Missä on Isaac? Se on kokonaisen Sofia Gustafssonin kirjoittaman blogitekstin aihe. Tiivistetysti 17-vuotias Isaac alkoi riiata Regina Wittlockia, joka oli jo kihlattu räätälinkisällille. Syntyi skandaali, jossa Thomas Uhrväder oikeudessa vei pojaltaan perintöoikeuden. Kuitenkin henkikirjassa 1732 (8207:1892v) Thomas Uhrväderin taloudessa ovat Isak-poika ja tämän Regina-vaimo. Näin vaikka Gustafssonin lähteiden mukaan he menivät virallisesti naimisiin vasta vuonna 1751! Kuitenkaan isoisän nimen saaneen pojan kasteessa marraskuussa 1732 ei ole merkkiäkään aviottomuudesta. Ainakin sopu Thomas Uhrväderin kanssa on saatu aikaan, sillä tämä on pojanpoikansa kummi. Kummeina ovat myös Isakin Helena-sisko ja Hans Sund.

Vuonna 1734 Thomas Uhrväder valittiin Helsingin valtiopäivämieheksi. Edustustehtävä ei sujunut kuten piti ja palattuaan Uhrväder erotettiin raatimiehen toimesta vuosia aiemmin tapahtuneen takia. (s. 116-117) Tämän jälkeen Thomas kuoli. Perukirjassaan oli enemmän velkaa kuin omaisuutta ja rippikirjan mukaan leskeksi jäänyt Elisabet Sperling on suunnannut (oletettavasti Helsingin kastettuihin ja perukirjaan merkittyjen pienten tyttäriensä kanssa) Tukholmaan. Siellä haudattiin hakemiston mukaan Jacob och Johannes seurakunnassa 2.11.1759 Elisabeth Sperling.

Ensimmäisen avioliiton lapsista Helena oli 28.1.1731 Helsingissä vihitty avioliittoon porvari Johan Lillgrenin kanssa. Tukholmassa syntynyt Thomas oli Hollannissa isänsä perukirjaa tehtäessä ja Johanna edelleen naimaton. Isakin myöhemmästä elämästä Sofia Gustafsson kirjoitti toisen blogitekstin.

Kuvituskuva kirjasta Chap-books of the eighteenth century (1882)

tiistai 7. helmikuuta 2017

Historiantutkimuksen vapaudet


Tammikuun Tieteen päivillä Helsingissä julkistettiin artikkelikokoelma Kaikki vapaudesta. Ehdin sitä tuolloin selata sen verran, että huomasin epilogina Heini Hakosalon kirjoituksen Kertomisen vapaus: Historiantutkijan paikka historiallisen kerronnan kentällä. Tähän halusin tietenkin tutustua rauhassa, joten varasin kirjan kirjastosta, josta hain sen viime lauantaina.

Sivulla 297 Hakosalo toteaa, ettei menneisyydestä kertomisen vapaus ole uusi asia, mutta "2000-luvulla tieto- ja viestintätekniikka on avannut lukemattomia uusia ja kontrolloimattomia väyliä julkisuuteen." Tämä ei kuitenkaan merkitse "historiallisen tiedon demokratisoitumista", sillä nyt asiantuntemusta tarvitaan luotettavan tiedon tunnistamiseen. On
"yhä vaikeampaa erottaa, milloin historiallinen kerronta nojaa kertojan omaan tutkimukseen, milloin toisten tekemään tutkimukseen, milloin omaan tai muiden kokemukseen, milloin kuulopuheisiin tai mielikuviin ja milloin kyse on tietoisesta valehtelemisesta esimerkiksi poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi."
Tietenkin volyymi on nykyään erilainen, mutta väittäisin kyllä, että kaikkien lähdeviitteettömien - eli populaariteosten ja useimpien 1900-luvun alun tekstien - suhteen on lukijalla sama ongelma edessä. Mutta tokihan on tärkeää, että asiantuntemusta vieläkin johonkin tarvitaan. (Tosin toivon, että jokaisesta tekstistäni täällä blogissa on erottunut sekä lähteet että oman ajatteluni osuus. Tämä on ollut ainakin pykimyksenäni.)


Hakosalon mukaan "historioitsijat eivät hevillä lähde kiistämään ei-tutkijoiden oikeutta esittää omia tulkintojaan menneisyydestä" (s. 298). Sisso. Vielä en ole unohtanut Tikan tekstiä vuodelta 2012 ja Joensuun paneelikeskustelua syksyllä 2015. Jälkimmäisessä tekstissä ehdotin ammattilaisille harrastajien tuotosten rinnastamista MV-lehteen. Nykyaikaistaen, tuottavatko "ei-tutkijat" vain "vaihtoehtoisia faktoja"? Hakosalohan myös toteaa, että "Kärjistetysti sanoen jokaisella (ryhmällä) on tätä nykyä omat historialliset totuutensa." (s. 296)

Myöhemmin Hakosalo kysyy "Erottaako historiantutkimusta muusta historiallisesta kerronnasta lopulta muu kuin alavitteet ja kirjoittajan akateeminen oppiarvo?" (s. 303) Jacques Reveliin viitaten osa vastauksesta on "että historioitsijan täytyy osoittaa väitteensä todeksi tai ainakin perustella, miksi hän pitää väitettä totena". Erinomainen idea.

Hakosalon vastaus omaan kysymykseensä jatkuu ja hän m.m. toteaa, että
Historiallinen kerronta voi olla aineistosidonnaista olematta akateemista, mutta potentiaalisen historiallisen aineiston löytämistä, käyttämistä ja analysoimista on käytännössä vaikea oppia muualla kuin siellä, missä ammattihistorioitsijoita koulutetaan. (s. 304)
Minusta historiallisen aineiston löytämistä on käytännössä mahdotonta oppia missään muualla kuin kirjastoissa ja arkistoissa (sekä nyttemmin verkossa). Mutta kun en edelleenkään tiedä kuinka erinomaisen paljon paremmin ammattilaiset asian osaavat niin pitäisi kai olla kommentoimatta.

Aineiston ohella Hakosalo käsittelee "historiantutkimuksen pelisääntöjä" suhteessa tarinaan ja identiteettipolitiikkaan. Historiantutkimuksessa aineisto on tärkeämpi kuin tarina ja ammattilaisen oletetaan olevan tietoinen itsensä ja aikansa vaikutuksesta tutkimukseen sekä mahdollisesti tuovan sen tutkimukseensa esille. Tämä vastaa aiemmin opittua.

Kuvat Flickr Commons hakutuloksia sanalla freedom.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Viuhkojen alkuperästä

1800-luvun lopun sanomalehdissä näkyy usein listauksia SMMY:lle tai museoille lahjoitetuista esineistä. Näistä herää aina mieleeni kysymys siitä onko provinienssitiedot säilyneet esineiden kanssa kokoelmissa. Tämän tarkistamiseksi pitäisi päästä museoiden tiloihin ja systeemeihin.

Mutta relevanttia on myös kysyä paljonko kontekstitiedoista näkyy kaikelle kansalle jaettuna. Tämän testaamiseen tarjoutui hyvä mahdollisuus Åbo Tidningissä 15.3.1885 julkaistulla listalla, joka alkaa näin
Selma Schalberg oli lahjoittanut joukon esineitä. Tämä 27.2.1817 syntynyt neiti saattoi vuonna 1885 ajatella olleensa lähellä elämänsä loppua, mutta hän kuoli vasta 11.1.1911. Hän teki 2.10.1909 Amanda Schalbergin (s. 18.5.1821, k. 15.1.1917. Käyttöluvaton Kuurojen museon kuva Finnassa) kanssa keskinäisen testamentin, joka jätti Turun eläinsuojeluyhdistykselle tontin osan Turussa (Lähde).

Selma ja Amanda olivat kihlakunnantuomari Lars Fredrik Schalbergin ja Gustava Lovisa Möllerin tyttäriä. Syntyperäisiä turkulaisia. Monet lahjoitetuista esineistä liittyvät Larsin setään Olof Schalbergiin, joka kuoli Turussa naimattomana ja lapsettomana. Näiden päätyminen Selmalle on ymmärrettävää.

Entä sitten Freidenfeltin sinetti sekä suvun tyttären ja tyttärentyttären viuhkat? Mitään ilmeistä yhteyttä ei ole ja viuhkojen haltijoiden kuollessa Selma oli pieni lapsi.

Tuomiorovasti Olof Pryssin lesken viuhka näytti tältä. Turun museokeskuksen mukaan Barbara Helena Freidenfelt kuoli 1818, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin, Aateliswikin ja HisKin mukaan 1808.
Turun museokeskuksen nimeämätön valokuvaajaCC BY-ND 4.0
Barbara Helena Freidenfeltin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär oli aikansa julkkis. Suomeen oli 1787, juuri sodan alla, saapunut runoilija Bengt Lidner. Kierrettyään maata hän päätyi Turun ympäristöön ja pokasi  Eva Jaquette Hastferin tämän suvun vastustuksesta huolimatta. Syksyllä 1789 pariskunta muutti Tukholmaan, jossa mies kuoli tammikuussa 1793.

Eva Jaquetten olinpaikka oli sisarpuolelle tuntematon kesällä 1810. Äidin perinnöstä oli syntynyt oikeusjuttu, joka jatkui vielä kaksi vuotta myöhemmin (Åbo Allmänna Tidning 14.7.1810, 20.2.1812). Sisarpuolen nimi on Lovisa Möller (o.s. Pryss). Hiski-haun perusteella pariskunnalle "lieut: hr Gustaf Mårten Möller" & "Lovisa Charlotta Pryss" on syntynyt 11.2.1790 tytär Gustava Lovisa, joka taitaa olla edellä mainittu Selman ja Amandan äiti. 

Selma Schalbergin isoäidin sisarpuolen viuhka näyttää tältä:
Turun museokeskuksen nimeämätön valokuvaaja. CC BY-ND 4.0
Ilahduttavasti molemmissa viuhkoissa on Turun museokeskuksen Finnassa omistajien nimet ja enhän niitä olisi muuten löytänytkään. Mutta esineet eivät Finnassa linkity toisiinsa sukulaisuussuhteen eikä provinienssin puolesta. Toivottavasti lahjoittajan nimi on taustajärjestelmässä tallessa. Todennäköisesti sitä ei ole voitu tuoda näkyville siksi, että osa lahjoittajista on edelleen elossa ja henkilötietolain piirissä.

P. S. Eva Jaquetten elämästä on yksityiskohtainen kertomus Caius Kajannin kirjassa Koskettavia naiskohtaloita Suomen historiasta. Se ei kylläkään mainitse perintöriitaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Nainen, jonka mies hoiti Runebergiä

Petter Sundin jälkeläisistä merkkipäivän johdosta tänään esittelyssä Beata Carolina Sunn. Kuten otsikko jo kertoikin, "mielenkiintoisin" yksityiskohta kohdallaan sukutaulussa on J. E. Strömborgin Runebergin biografisten merkintöjen (SSLS 202) joukosta (jollain metodilla, joskus) löytämäni tieto, että aviomiehensä Carl Grönlund oli Runebergien esikoisen kastetodistajana helmikuussa 1835 ja hoiti Runebergiä keväällä 1835. (Kuva Fyren 52B/1901)

Grönlund oli tuolloin Helsingin kaupunginlääkäri. Hän kuoli jo 10.1.1841, jolloin pariskunnan poika Carl Eugene oli 10-vuotias ja siskonsa Augusta Berenice pari vuotta nuorempi. Leskeksi jääneen Beata Carolinan äiti oli kuollut 1833 ja perukirjaa tehdessä todettiin ainoan lapsuudesta hengissä selvinneen veljen lähteneen merille 1820. Samana vuonna kuin perheen isä oli kuollut.

Sukulaisten tukiverkosto vaikuttaa siis olemattomalta. Mutta silmäiltyäni taulustoani hetken, koin vastustamatonta halua piirtää kuva.

Valitettavasti Beata Carolinan serkku ja kälypuoli Eleonora (joka geneettisesti oli vielä läheisempää sukua) oli myös menettänyt ainoan veljensä ja aviomiehensä ennen vuotta 1841. Eleonoran kohdalle sukutaulustoon olen kirjoittanut pitkän pätkän muistiinpanoa 2-näytöksisestä komediasta, jonka hän kirjoitti tyttärensä kanssa. Se esitettiin kahdesti Helsingissä ja kerran Turussa. Arvostelut olivat melko murskaavat.

Tylsemmältä vaikuttava Beata Carolina sai poikansa koulutettua. Tämän saatua työpaikan Porvoon lukiosta 1862, muuttokuormassa tulivat mukana äiti ja naimattomaksi jäänyt pikkusisko. He kaikki kuolivat Porvoossa. Niinkuin Runebergkin.