torstai 27. lokakuuta 2016

Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan

Karjala julkaisi 12.10.1910 muistelman Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan. Kirjoittaja K. R. oli kuusivuotiaana poikana vuoden 1866 tienoilla aloittanut Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiön kannattamassa pienten lasten koulussa eli n. s. masuunin koulussa, jossa opetti koulumestari Sjöstedt.

Tammipakkanen porotti kun isän kanssa astuttiin masuunin mäelle, jossa koulu oli kallion rinteellä. Kouluhuoneena oli kaksikerroksisen puurakennuksen yläkerta, alakerrassa oli konepajan mallipuuseppien työhuone. Mutta eipä koulu yksin saanut hallita tuota suurta yläkerran huonettakaan. Oven puoleisesta nurkasta oli näet eristetty suuren kamarin kokoinen ala, joka myös kuului puusepille ja johon pääsi suoraan alakerrasta. Sieltä kuului miltei alinomaa opetustuntien aikana vasaroimista, höyläämistä y. m, 
Kun astuimme kouluhuoneeseen tuli vastaamme pitkä vanha, ystävällisen näköinen mies. Hän kehotti riisumaan päällysvaatteet oven pielessä olevin naulakkoihin. Kun tämä oli tehty, ei muita mutkia kouluun ottamisessa ollutkaan. Opettaja silitti minun päätäni ja vei minut istumaan eräälle rahille huoneen peräpuolella. Näitä mataloita rahia oli monta, jokaisen edessä matala pöytä. Niin rahit kuin pöytäkin olivat niin pitkiä, että samalle rahille, saman pöydän ääreen mahtui istumaan kymmenkunta oppilasta. 
Hiekkapöytä Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa
Takimmainen pöytä erosi suuresti muista. Se oli paljon vankkarakenteisempi, liisteillä jaettu neliöhin. Jokaisen tällaisen neliön kohdalla oli suuri laatikko, joka oli täyttää — hiekkaa. Tämä hiekka oli tärkeä opetusväline. Pienellä lapiolla luotiin sitä pöydällä olevaan neliöön, jossa se tasotettiin erityisellä viivottimella. Pöytään oli vielä pitkällä nauhalla kiinnitetty puinen puikko. Tällä puikolla avattiin hiekkaan tiedon alkeiden ensimäinen ovi. Vasta-alkavat oppilaat saivat nimittäin hiekkaan piirrellä kirjaimia ja numeroita, jopa kokonaisia sanoja ja lukujakin sen mukaan kuin joku vanhempi oppilas osotteli. Kivitaulut olivat näille alkajille liikaa ylellisyyttä, sen onnelliseksi omistajaksi pääsi vasta myöhemmin. Paperia ja lyijykynää käytettiin tuskin ensinkään. Kieltämättä oli tämä hiekkapöytä halpahintainen ja käytännöllinen opetusväline ja sillä oli sekin hyvä puoli, että sai yhdellä viivottimen vedolla tehdä kaikki virheet olemattomiksi. 
Kouluhuoneen kalustoon kuului vielä perällä oleva opettajan pöytä ja tuoli, pienehkö musta taulu ja jokunen kartta seinällä. Nuo kartat lienevät kuitenkin kaikille oppilaille olleet salattuja aarteita, sillä en muista niiden milloinkaan tulleen opetuksessa käytäntöön. 
Kun isä oli poistunut, tunsin itseni perin turvattomaksi ja yksinäiseksi. Vain harvoja oppilaista tunsin, eivätkä nekään kuuluneet leikkitovereihini. Mutta tuolla salin päässä istui eräs tyttö naapuritalosta. Hänet tunsin hyvin. Nähdessäni, että kaikki muutkin oppilaat liikkuivat hyvin vapaasti koulussa, aloin minäkin hiljalleen siirtyä tuon ainoan tutun luo ja siinä tunsinkin itseni olevan paremmassa turvassa. Pian kuitenkin perehdyin koulun henkeen ja jätin tämän vierustoverin. 
Mitään "luokkarajoja" ei tässä koulussa ollut. Kuitenkin olivat kauvemmin koulussa käyneet oppilaat paljon korkeammalla tasolla kuin nuoremmat. Koulussa noudatettiin näet Bell-Lancasterin opetustapaa, jonka mukaan varttuuneemmat oppilaat ohjasivat nuorempia. Ani harvoin kysyi koulumestari itse mitään näiltä nuoremmilta oppilailta. Nuo varttuneemmat taasen saivat tunnin alussa hätähätää tehdä tiliä tiedoistaan opettajalle ja sitten kiirehtiä ohjaamaan tovereitansa. Oppijakso käsitti paitsi tavaamisen ja lukemisen alkeita, ulkolukuna aapisen ja vähän katkismuksen, hieman kirjotusta ja luvunlaskua. Tuntuivatpa varttuneemmat, lahjakkaammat oppilaat ehtineen Svebeliuksen selityksiinkin, jotka heidän suustaan valuivat kuin vesi vuolaassa virrassa.  
Pääasiana ulkoluvussa olikin se, että mitä nopeammin ja ilman kompastuksia osasi läksynsä. Eivät välimerkit, eivät mitkään tulleet kysymykseen. Mainitakseni jonkun esimerkin, tuli esim. Lutherin seitsemännen käskyn ulkoa osaamisen tapahtua seuraavasti: "SeitsemäskäskyEisinunpidätappamanmitäseonvastausmeidänpitääpelkäämänjarakastaman" j.n.e. Kaikki vain mitä kirjassa oli, oli sanottava yhteen kyytiin ja parhain oli se, jonka suusta vuolaimpina sanat tulvivat. Kirjotuksessa ei taasen ennätetty paljon kirjaimia ja joitakin tavuyhtymiä edemmäksi. En muista suurenko ennätyksen laskennossa saavutin, mutta tuskinpa numeroitten kirjottamista edemmäksi pääsin.

Koulukuri ei, mikäli muistelen, perin ankara ollut. Patukka oli kyllä opettajan pöydällä aina valmiina käytettäväksi, koivuvitsoja oli myöskin varalla oven pieleen seinänrakoon pistettyinä. Mutta minun aikanani ainakin tuntuivat ne olleen enemmän näön vuoksi. Ukko Sjöstedt oli perin hyväntahtoinen mies, hänellä oli sangen pitkä kokemus lasten opetuksessa ja erityisellä helppoudella tuntui hän osaavan kääntää kaikki hyvin päin. Nurkkaan kyllä pantiin seisomaan, pahemmissa tapauksissa nurkassa oleva varsiluuta olalla — se olikin oikein häpeällinen rangaistus — pienen näpäyksen saattoi myös saada päähänsä tai nipistyksen korvalehteensä mutta siinähän se olikin, Parhaana palkintona läksynsä hyvin osanneille oli taasen se, että pääsi ohjaamaan heikompaa toveriansa. Mutta vaikka koulu olikin yhteiskoulu, jossa pojat ja tytöt yhdessä ahersivat, pidimme me pojat erittäin alentavana, jos joku tyttö pantiin meitä ohjaamaan. — Myöskin oli ukko Sjöstedtillä aina konvehtia taskussaan ja niitä antoi hän niille, jotta osasivat läksynsä tai olivat muuten kilttiä.

1 kommentti:

Jere Markkanen kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus entisaikain koulunkäynnistä, kiitoksia tästä!

Tuli mieleeni ruotsinpyhtääläisen Eva Lydia Yrjölän (o.s. Metsälä, s. 1883 Kotka) muistelukset äitinsä kertomista tarinoista, kun tämä kävi Hämeenkylän kansakoulua Elimäellä 1860-luvulla. Muistelot ovat tallentuneet haastatteluun vuodelta 1963, kun kielitieteilijä, FT Matti Punttila haastatteli häntä osana haastattelusarjaa Kymenlaaksosta, joka sittemmin on tallentunut Kotimaisten kielten keskuksen suomen kielen nauhoitearkistoon. Haastateltavan äiti, Maria Metsälä oli syntynyt Elimäen Ratulan kylässä 1856.

Haastattelussa viitataan äidin muisteluksiin koulutiestä muutamaan otteeseen, mutta laajimpana yksittäisenä muisteluna haastateltava muistelee äitinsä kertomaa juttua 1860-luvun loppupuolen suurista nälkävuosista, jolloin äitinsä samaan aikaan kävi kouluaan Hämeenkylässä. Kyseinen muistelo siis tuo hyvin ilmi myös "vanhan hyvän ajan" kääntöpuolen, ainakin sen perusteella, miten muistelijat kouluajan 1860-luvulla ovat kokeneet.

Liitän tähän katkelman haastattelusta (litterointi allekirjoittaneen. Mammalla viitataan haastateltavan äitiin Maria Metsälään):

Nii se [mamma] käy Hämeenkylän koulus sen, että joulun jälkee ku se lukukaus alko nii kevääh astikka ja se oli just sillon köyhil vuasil, ku ol ne, oliks se 1867 ja 1868 ku ne köyhät vuadet ol. Se sano sit että noi se oli sit siel jossaa Patalas, missä se ol, kortteeris siel siit ja sano ku niil ol sit leipää ja hänel ol sit hapant maitoo lastus, ku sellaset puulastut ennen ol, yhelläki viel varastos […] ku pysty kantaa selässäs eikä tarvinu kantaa selässäs niiku noi kannut täytyy kantaa.

Nii että veivät maitoo sinne evähäks ku siel olivat koko päivän, tarvihan sitä ees jotaa märkää, hapant maitoo ees lastus. Nii sit se mamma sano ku hän sit siel Patalas sit maisto sit niiden leipää, nii vaikka hän kuinka sit siit lastustas ryyppäs sit maitoo nii hän ei meinan sit leipää alas kulkustaa saala, se oli nii kalhiaa. Oliks siin sit puunkuorii ja mitä siin ol pantu sekaa, ku tää mamman kototalo, tää oli ain semmonen varakas talo, ja kovii olivat tekee työtä nii että, ei ne tarvin mitää muuta laittaa sit ku Jumalan viljaa, ei ne mitää muuta tarvin sit leivän sekaah laittaa.



Kokonaisuudessaan haastattelu on kuunneltavissa Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkistossa